Image

Suomi toimii turvallisuuspolitiikassa nyt päättäväisemmin kuin Ruotsi – Miksi maiden yhtäaikaista hakemista Natoon on pidetty niin tärkeänä?

Suomi toimii turvallisuuspolitiikassa nyt päättäväisemmin kuin Ruotsi – Miksi maiden yhtäaikaista hakemista Natoon on pidetty niin tärkeänä?
Suomi ja Ruotsi ovat rakkaita ystäviä ja riitapukareita, joilla on pitkä kokemus arvaamattomasta itänaapurista. Nyt maat joutuvat nopealla tahdilla tekemään perusteellisen turvallisuuspoliittisen päätöksen, jota ne ovat vältelleet 70 vuotta. Millaisiin yhteisiin arvoihin ratkaisu perustuu?
Julkaistu: 13.4.2022

Maantieteilijä Waldo Toblerin ensimmäisen maantieteen lain mukaan ”kaikki liittyy kaikkeen, mutta läheiset asiat ovat tiiviimmässä yhteydessä toisiinsa kuin kaukaisemmat”.

Väite saattaa tuntua itsestäänselvyydeltä mutta helmikuun 24. päivän jälkeen myös aika konkreettiselta – varsinkin Itämeren ympäristössä. Suomen itäinen naapuri aloitti suursodan ja on parissa kuukaudessa aiheuttanut vain reilun tuhannen kilometrin päässä Helsingistä enemmän tuhoa ja siviilien kuolemia kuin olisi ikinä voinut kuvitella tapahtuvan rauhan ajan Euroopassa. Sen vuoksi Suomikin joutuu läntisen naapurinsa kanssa tekemään nopealla aikataululla päätöksiä, joita maat ovat enemmän tai vähemmän vastentahtoisesti vältelleet 70 vuoden ajan.

Kun pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä ei saatu sovittua, Tanska ja Norja päättivät vuonna 1949 lähteä Nato-­jäsenyyden tielle ja Ruotsi halusi pitää kiinni neutraliteetistaan. Suomi taas ei tunnetuista syistä voinut maailmansotien jälkeen tehdä itsenäisiä liittoutumispäätöksiä, varsinkaan länteen.

Vaikka kansalaismielipide molemmissa maissa näyttää olevan nyt Nato-jäsenyyden puolella, varsinkin Ruotsin sosiaali­demokraatit tuskailevat asian kanssa enemmän kuin sisarpuolueen jäsenet Suomessa. Moni johtava poliitikko sekä Suomessa että Ruotsissa on kuitenkin todennut, että mahdollisen jäsenyyden hakemisessa pitäisi edetä yhtä matkaa naapurimaan kanssa. Miksi se on niin tärkeää?

”Ruotsissa on tatuoitunut kansakunnan identiteettiin, että on mahdollisuus pysyä konfliktien ulkopuolella, osin geopolitiikan, osin ulkopolitiikan ansiosta."
Dosentti Mikko Majander, ajatuspaja Magma

Poliittisen historian dosentti, ajatuspaja Magmassa työskentelevä Mikko Majander on seurannut ja tutkinut ruotsalaista politiikkaa pitkään. Pari vuotta sitten hän julkaisi kirjan Suomen ja Ruotsin kompleksisesta kumppanuudesta.

Hän erottaa maiden historiasta kaksi tulkintalinjaa, joilla on merkitystä juuri tällä hetkellä. Ensinnäkin maita sitoo yhteen tietynlainen keskinäisriippuvuus ja kohtalonyhteys. Ruotsin näkökulmasta ajatus kulkee niin, että itsenäinen, riippumaton ja vapaa Suomi on myös Ruotsin turvallisuusetu. Ruotsi on niitä harvoja maita, joita Suomen turvallisuusratkaisut aidosti kiinnostavat maan omista intresseistä johtuen. Ruotsi taas oli 1900-luvulla Suomelle sen geopoliittisen aseman ankkuri, Pohjolan keskusvalta ja ahtaissa paikoissa henkireikä läntiseen, demokraattiseen maailmaan.

Toinen puoli maiden symbioosia on kuitenkin se klassinen realiteetti, jonka mukaan kukin maa on viime kädessä itse vastuussa omasta turvallisuudestaan. Ruotsissa hoetaan parinsadan vuoden kokemuksella, kuinka ”liittoutumattomuus on palvellut meitä hyvin”. Suomi on kerta toisensa jälkeen ollut osallisena maailmanpolitiikan melskeissä.

”Ruotsissa on tatuoitunut kansakunnan identiteettiin, että on mahdollisuus pysyä konfliktien ulkopuolella, osin geopolitiikan, osin ulkopolitiikan ansiosta. Suomi taas on ollut eurooppalaisten sotatantereiden rajavyöhykkeenä ja joutunut kussakin ajassa suhtautumaan turvallisuuteensa pragmaattisemmin”, Majander sanoo.

On makuasia, kuinka kaukaa Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittista historiaa kannattaa lähteä purkamaan.

Katsotaanko esimerkiksi 1700-luvun alkuun, kun Venäjä päätti Ruotsin suurvalta-aseman suuressa Pohjan sodassa ja miehitti Suomen mutta ei kajonnut ydin-Ruotsin maa-alueisiin? Tutkijatohtori, historioitsija Matti Roitto Jyväskylän yliopistosta sanoo, että ruotsalaisten Venäjä-pelko periytyy viimeistään tältä ajalta.

Vai hypätäänkö suosiolla 1800-luvun alkuun, jolloin Suomi siirtyi Suomen sodan myötä kokonaan Venäjän keisarikunnan vallan alle? Taaskaan Ruotsin alueilla ei taisteltu, mutta yhtäkkiä sen itärajan takana oli epävakaana ja laajentumishaluisena pidetty suurvalta, jonka puskurina oli ja pysyi Suomi.

Ja kun loikataan taas vuosisata eteenpäin 1900-luvun alkuun, nähdään Ruotsin ryhtyvän rakentamaan jopa suuruudenhulluksi kutsuttua sotilaslinnaketta pohjoisen Bodenin alueen vuorille lähelle rannikkoa ja Suomen rajaa. Ruotsi pelkäsi tosissaan, että Venäjä pystyisi Suomen rautatieverkoston tukeman maayhteyden kautta ”iskemään tikarin suoraan sen sydämeen” ja jakamaan maan kahtia.

”Ruotsi halusi neutraliteettipolitiikkansa myötä pysyä erossa suurvaltakonflikteista, ja se vei lopulta voiton puolustusyhteistyöstä.”
Tutkijatohtori Matti Roitto, Jyväskylän yliopisto

Vuonna 1918 kesken Suomen sisällissodan Ruotsi miehitti Ahvenanmaan. Tavoitteena oli suojata maalle tärkeitä merenkulkuyhteyksiä ennen kaikkea venäläisiltä. Saksalaisjoukot ajoivat ruotsalaiset nopeasti pois saarelta, mutta sen hallintakysymykset hiersivät Suomen ja Ruotsin välejä vuosien ajan. Lopulta YK:n edeltäjän Kansainliiton neuvotteluissa vuonna 1921 Ahvenanmaan hallinta palautui Suomelle.

Pian tämän jälkeen viriteltiin myös pohjoismaista puolustusyhteistyötä, joka kuitenkin viime hetkellä kariutui.

”Ruotsi halusi neutraliteettipolitiikkansa myötä pysyä erossa suurvaltakonflikteista, ja se vei lopulta voiton puolustusyhteistyöstä”, Roitto sanoo. Tähän tulokseen Ruotsi tuli myös vuonna 1930, kun puolustusyhteistyötä seuraavan kerran yritettiin rakentaa.

Talvisodastakin Ruotsi julisti pysyvänsä erossa mutta antoi silti Suomelle nykyrahassa mitaten jopa lähes 500 miljoonan euron arvosta sotatarvikkeita, muun muassa lentokoneita. Lisäksi Ruotsista tuli yli 8 000 vapaaehtoista taistelijaa, joista valtaosalla oli myös rintamavastuuta.

Suomen asia on meidän, kuului tunnettu iskulause.

Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Matti Pesu on tehnyt väitöskirjansa ideoiden vaikutuksesta Suomen ulkopolitiikkaan. Hänestä nykyhetken tulkintaa parhaiten auttava taitekohta oli toisen maailmansodan loppu, kun Suomen ulkopolitiikassa tapahtui ideologinen muutos: ryhdyttiin pakon edessä tekemään realistista ulkopolitiikkaa, jossa asioita katsottiin sisäpoliittisen prisman läpi. Mietittiin siis ennen kaikkea sitä, mitä Moskovassa asioista ajatellaan.

Vaikka Suomi ja Ruotsi olivat kylmän sodan aikana virallisesti puolueettomia maita, doktriinia oli mahdollista toteuttaa eri tavoin. Maltillinen Suomi vältteli diplomaattisesti tiukkoja kannanottoja, mutta Ruotsin valtiojohdon internationalistiset sosiaalidemokraatit tykittelivät kriittisiä näkemyksiä maailman suurista kriiseistä ja tuomitsivat niiden osapuolia.

Ruotsi arvosteli kovin sanoin esimerkiksi Yhdysvaltojen toimintaa Vietnamin sodassa ja Neuvostoliiton tekemää Tšekkoslovakian miehitystä kuuluisana vuonna 1968. Ruotsalaisten ärhäkät kannanotot ärsyttivät Suomen johtavia poliitikkoja Kekkosesta Koivistoon. Ruotsin silloisen opetusministerin Olof Palmen arvosteltua Neuvostoliittoa Prahan kevään jälkimainingeissa Suomen Tukholman-suurlähettiläs Ralph Enckell totesi Suomen pyrkivän hoitamaan suhteensa sekä itään että länteen yhtä hyvin, Ruotsi yhtä huonosti.

Pitkän linjan diplomaatti ja suomalaisen ulkopolitiikan voimakas taustahahmo Max Jakobson taas on kuvannut kylmän sodan ajan olleen suomalaisille ”reaalipolitiikan kaurapuuroa” mutta ruotsalaisille ”moraalipolitiikan kaviaaria”.

Ruotsi teki omaehtoista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa muutenkin kuin puheiden tasolla. Esimerkiksi 1940-, 1950- ja 1960-luvuilla ulkoministerinä toimineen Östen Undenin johdolla ruotsalaisilla viranomaisilla oli epävirallinen lupa tehdä yhteistyötä ulkomaisten toimijoiden kanssa niin kauan, kun kansainvälisiä sopimuksia ei rikottu eikä ulkoministeriö ollut niissä virallisesti osallisena. ”Ruotsi osasi tosi hyvin pelata kaksilla korteilla”, Matti Roitto sanoo.

Ruotsi kehitti salassa jopa omaa atomipommia.

Kun Ruotsi lopulta lopetti ydinaseprojektinsa, on epäilty, että sen vastineeksi maa sai Yhdysvalloilta salaiset turvatakuut sen varalle, että maahan joskus hyökättäisiin.

Ruotsi oli myös jo vuonna 1949 mukana perustamassa Euroopan neuvostoa, joka on vanhimpia ihmisoikeusjärjestöjä koko maailmassa. Suomessa taas katsottiin ihmisoikeuksien keskiöön nostamisen olleen enemmän länsieurooppalainen asia, sanoo Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen tutkimusjohtaja Hanna Ojanen. Oli ihmeellistä, että Suomi liittyi Euroopan neuvostoonkin vasta vuonna 1989, kun kaikki muut ei-sosialistiset Euroopan maat olivat olleet jäseninä jo pitkään ja neuvoston ulkopuolella oli Suomen lisäksi Albania.

”Suomi ikään kuin järjestö järjestöltä odotti sitä, että ne muuttuvat epäpoliittisiksi ja niistä häviää vastakkainasettelu idän ja lännen välillä. Ruotsi oli se, joka meni aina suoraan mukaan kaikkeen”, Ojanen sanoo.

1980-luvun lopulla Neuvostoliiton liitokset alkoivat natista. Suomi noudatti edelleen YYA-ajan henkeä, mutta ajatukset vapautuivat pikkuhiljaa.

Suomi ja Ruotsi olivat käyneet kahdenkeskisiä keskusteluja mahdollisesta liittymisestä Euroopan yhteisöön. Ainakin osalla johtavista suomalaispoliitikoista oli käsitys, että maat informoivat toisiaan etukäteen, jos päättävät hakea jäseniksi. Virallisissa puheissa minkäänlaista kiirettä kummallakaan maalla ei ollut.

Kävi kuitenkin niin, että lokakuussa 1990 Ruotsissa sosiaalidemokraattien johtama hallitus ilmoitti yllättäen haluavansa maan parlamentilta uuden päätöksen, ”joka ilmaisee aikaisempaa selvemmin ja myönteisemmin sanankääntein Ruotsin tavoittelevan EY:n jäsenyyttä”. Mikko Majanderin kirjassa kuvataan, kuinka Suomen sosiaalidemokraattien puheenjohtaja Pertti Paasio ja puoluesihteeri Ulpu Iivari istuivat edellisenä iltana Siltasaaren puoluetoimiston takkatuvassa odottamassa Tukholmasta soittoa, jota ei koskaan tullut. Jälkikäteen myös esimerkiksi kokoomuksen Pertti Salolainen ja presidentti Mauno Koivisto pitivät tapausta osoituksena siitä, että ruotsalaisiin ei voinut sopimuksista huolimatta tosipaikan tullen luottaa.

Erityisesti EU- ja Nato-kysymyksiin perehtynyt Hanna Ojanen sanoo, että tapauksen merkitystä Suomen ja Ruotsin suhteille on myös liioiteltu. Ruotsalaiset eivät tarkoituksellisesti pimittäneet EY-linjansa muutosta, ja joka tapauksessa kyse oli vasta uudesta linjauksesta, ei varsinaisen hakemuksen jättämisestä.

Sekä Ruotsi että Suomi hyväksyttiin EU:n jäseniksi lopulta vuodesta 1995 alkaen. Ojanen arvioi Suomen pyrkineen EU:hun ensisijaisesti siksi, että Ruotsikin haki.

”Siinä mielessä Ruotsin hakemus oli tärkeä hetki, että Suomi ei olisi enää mitenkään voinut jättäytyä ulkopuolelle”, Ojanen sanoo. ”Se oli tavallaan myös käännekohta, jonka jälkeen maat ovat edenneet samalla lailla. Siihen asti Suomi oli ollut aika erilainen maa kuin Ruotsi.”

Vaikka Suomen ja Ruotsin kaltaisten puolueettomien maiden sitoutumista esimerkiksi EU:n yhteiseen turvallisuuspolitiikkaan aluksi epäiltiin, maat ottivat EU:ssa aktiivisen linjan ja osallistuivat innokkaasti esimerkiksi liittouman kriisinhallinnan kehittämiseen.

Aivan yhtä jalkaa Suomi ja Ruotsi eivät kuitenkaan ole edenneet. Suomella on alusta saakka ollut ulkopolitiikassaan Venäjä-painotus, jota edusti esimerkiksi niin sanottu Pohjoisen ulottuvuuden aloite yhteistyöstä EU:n, Venäjän, Norjan ja Islannin kanssa. Ruotsi taas ei ole ajanut mitään erityistä Venäjä-politiikkaa vaan kehittänyt EU:n itäistä kumppanuutta yhdessä Puolan kanssa.

Kun Venäjä elokuussa 2008 lähetti joukkojaan Georgian sotaan ossetialaisseparatistien tueksi, tuttuun tapaan Venäjän suurin kriitikko oli Ruotsin ulkoministeri Carl Bildt, joka vertasi Venäjän toimintaa Adolf Hitlerin menettelytapoihin.

"Koko ajan on varauduttu pahimpaan mutta pyritty olemaan erossa sellaisesta, mikä sitoisi väärässä kohtaa ja väärällä paikalla konfliktiin."
Tutkijatohtori Matti Roitto, Jyväskylän yliopisto

2000-luvun kuluessa sekä Suomi että Ruotsi ovat tulleet niin lähelle Natoa kuin on mahdollista ilman virallista jäsenyyttä. Ne ovat tehneet Naton kanssa rauhankumppanuussopimukset, hankkineet Nato-yhteen­sopivaa aseistusta ja osallistuneet lukuisin liittouman harjoituksiin. Matti Roitto vertaa, että jos kyse olisi valmisruoka­pakkauksesta, pitäisi vain lisätä vesi, ja keitos olisi valmis.

Veden lisäämisen aika saattaa olla pian.

Roitto on yhdessä Jyväskylän yliopiston historian apulaisprofessorin Antero Holmilan kanssa tutkinut Suomessa ja Ruotsissa käytyä Nato-keskustelua. Hän kuvaa maiden Nato-lähentymisiä ennemmin ovelaksi proaktiiviseksi ulkopolitiikaksi kuin ”hivuttautumiseksi”, josta puhuvat useimmiten Nato-kriitikot.

Roitto selittää, että oikein muita ulko- ja turvallisuus­poliittisia vaihtoehtoja mailla ei ole edes ollut, kun aluksi EU:n virallisenkin linjan mukaisia olleet yhteiset turvallisuusratkaisut ovat jääneet paperitiikereiksi osin siksi, että valtaosa EU-maista on jo Natossa. Samoin on laita pohjoismaisen puolustusyhteistyön kanssa: Norja ja Tanska ovat Naton jäseniä, eikä niillä ole erityistä tarvetta yhteistyön lisäämiseen Suomen ja Ruotsin kanssa.

Mihin tahansa Suomi ja Ruotsi katsovatkin, Nato tulee kulman takaa vastaan.

Roitto arvioi, että jos Suomen kehityskulku tämänhetkiseen tilanteeseen Naton kynnykselle ei ole ollut määrätietoista ja aktiivista, niin sanotusti nestemäistä ulkopolitiikkaa, jossa on etsitty oikeita rakoja, päättäjien kompetenssia on syytä ihmetellä.

”Näkemykseni on, että koko ajan on varauduttu pahimpaan mutta pyritty olemaan erossa sellaisesta, mikä sitoisi väärässä kohtaa ja väärällä paikalla konfliktiin, mikä voisi aiheuttaa ongelmia”, Roitto toteaa.

”Ruotsalaisten itseymmärrykseen ei tahdo mahtua, että Suomi on heitä päättäväisempi ja nopeampi tällaisessa murroskohdassa."
Dosentti Mikko Majander, ajatuspaja Magma

Suomi on koko ajan pitänyt kiinni alueellisesta puolustuskyvystään, laajasta asevelvollisuudesta ja huoltovarmuudesta. Ruotsi taas luopui asevelvollisuus­armeijasta vuonna 2010 ja on esimerkiksi antanut epämääräisen solidaarisuuslupauksen naapurimaidensa auttamisesta mahdollisessa aseellisessa selkkauksessa.

Mikko Majander sanoo, että nyt maa joutuu tilille puheistaan. Hän arvioi Suomen ja Ruotsin olevan tällä hetkellä sotilaallisesti, mentaalisesti ja monilla muillakin tasoilla lähempänä toisiaan kuin kertaakaan vuoden 1809 jälkeen. On käynyt jopa niin, että pikkuvelisyndroomasta kärsinyt Suomi on noussut turvallisuuspolitiikassa tiennäyttäjän asemaan.

”Ruotsalaisten itseymmärrykseen ei tahdo mahtua, että Suomi on heitä päättäväisempi ja nopeampi tällaisessa murroskohdassa. En muista tällaista ykkösluokan tilannetta, jossa Ruotsi olisi näin riippuvainen ja kiinnostunut Suomesta.”

Vielä kylmän sodan aikana yksi Ruotsin puolueettomuuspolitiikan olennaisia argumentteja oli, että maan pysyminen liittoutumattomana antaa enemmän liikkumatilaa Suomelle. Jos Ruotsi olisi mennyt Natoon, se olisi pannut Neuvostoliiton tiukentamaan otettaan Suomesta.

Nyt argumentti onkin kääntynyt niin päin, että jos Suomi liittoutuu, Ruotsinkin pitää liittoutua.

”Pitkässä perspektiivissä on historiallinen käänne, että Suomi on tällä hetkellä niin iso argumentti ruotsalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa.”

Mutta joutuvatko Suomi ja Ruotsi maksamaan siitä, että Nato-päätös on tehtävä nopeaan tahtiin pakon edessä?

Ulkopoliittisen instituutin Matti Pesu sanoo, että kysymys hakemuksen ajankohdasta ei ole lainkaan mustavalkoinen. Vaikka maailmantilanne on mikä on, kukaan ei varsinaisesti tälläkään hetkellä pakota Suomea hakeutumaan Natoon, vaan valinta on poliitikkojemme käsissä.

Samaan aikaan on totta, että historiassa on ollut useita helpompia aikoja miettiä vakavasti Natoon hakemista, mutta sitä ei ole tehty. Kansa ei ole halunnut, päätöksentekijätkin ovat olleet kukin mistäkin syystä kriittisempiä.

Toiseen maailmansotaan liittyvässä historiankirjoituksessa on kysytty, oliko Suomi muiden armoilla ollut ajopuu vai koskivene, jonka suuntaan oli itse mahdollista vaikuttaa. Pesu sanoo, että vaikka koskiveneanalogia on hieman kulunut, soutamisella ja paatin ohjaamisella on silti merkitystä, vaikka virran suunta on ollut selvä.

”Joskus voidaan olla tilanteessa, että on vain huonoja vaihtoehtoja. Niin on historiassa ollut. Mutta nyt ei ole.”

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »