Pieni kapakka Helsingin Oulunkylässä ei juuri erottunut muista 1970-luvun krouveista, mutta yksi erikoinen piirre siinä oli. Leijona Klubi oli ainoa ravintola, jossa Tapio Rautavaara sai istua rauhassa. Muualla riitti olalletaputtelijoita ja urheilusaavutusten muistelijoita. Röyhkeimmät usuttivat häntä laulamaan.

– Et kai sinä Hakulistakaan pyydä hiihtämään viittäkymppiä tuosta vain sinun iloksesi, jos näet hänet baarissa, Tapsa saattoi murahtaa.

Murhe painoi Tapsan mieltä. Hän oli yrittänyt pyristellä eroon viinan kiroista, mutta niin vain hänen tiensä kulki usein kotoa Liisan luota Leijona Klubin tiskin ääreen. Keikkamatkatkin käynnistyivät usein taksikoukkauksella ”Tehtaan myymälään” eli Käpylän Alkoon.

– Kyllä Tapsa melkein aina pienessä hönössä oli. Autonkuljettaja kuskasi häntä usein, mutta työnsä hän hoiti aina hienosti, hanuristi Veikko Ahvenainen kertoi Lasse Erolan kirjoittamassa Tapio Rautavaaran elämäkerrassa.

Pirkkalassa 1915 syntyneen Kaj Tapio Rautavaaran isäsuhde oli aikaansa nähden merkillinen. Ompelijana työskennellyt äiti Hilda Rautavaara eli puhelinasentaja Henrik Kerttulan kanssa muutaman vuoden, muttei koskaan avioitunut.

Isä katosi, kun Tapio oli kolmevuotias, ja vastuu pojan kasvatuksesta jäi äidille ja isoäidille. Eläkeläisenä Henrik palasi Hildan luo, ja hänet esiteltiin lapsenlapsille ”Heikki-sedäksi”.

Tapiota kiusattiin koulussa isättömyydestä – yksi opettajistakin kyseli asiasta kiusallaan koko luokan kuullen. Raskainta Tapiolle oli äidin lähtö Helsinkiin töihin.

Hilda ei voinut ottaa lasta mukaan, joten kymmenvuotias poika joutui koko lukuvuodeksi lastenkotiin ilman tietoa siitä, näkisikö hän enää koskaan äitiään.

Vaikka äiti haki hänet kesällä luokseen Oulunkylään, vielä aikuisenakin Tapsa muisteli herkässä iässä kokemiaan vääryyksiä itku kurkussa.

Köyhä lapsuus jätti fyysiset jälkensä. Lääkärintarkastuksessa teini-ikäisestä Tapiosta löytyi riisitaudin merkkejä.

– Kuules poika! Sinun on ruvettava harrastamaan jotakin urheilua. Muuten tulee noutaja, lääkäri jyrähti.

Laiha ja riutunut poika otti varoituksen tosissaan ja alkoi viihtyä urheilukentällä. Siellä hän veisti pihlajasta ensimmäisen keihäänsä.

Tapio menestyi Työväen urheiluliiton kisoissa. Keihäänheitosta tuli hänen leipälajinsa. Hän voitti Suomen mestaruuden kolmesti ja kiskaisi kerran harjoituksissa yli 80 metrin kaaren, pari metriä yli silloisen maailmanennätyksen. Kirkkaimman kultamitalinsa hän sai Lontoon olympialaisista 1948.

Voi Liisa, tätä päivää – taas muistin Sinun optimismisi jota aina koetit soluttaa minuun kun läikkyvä luontoni ei jaksanut uskoa, Tapsa kirjoitti vaimolleen voittonsa jälkeen.

Keihäsuran päättyessä Tapsa vaihtoi lajia ja siirtyi jousiammuntaan. Siinäkin hän voitti henkilökohtaisen Suomen mestaruuden, joukkueen mukana vielä toisenkin sekä vuonna 1958 maailmanmestaruuden.

Urheilu ei ollut ainoa alue, jolla Tapsa oli osoittanut lahjakkuutta nuoresta pitäen. Koulupoikana hän hämmästytti opettajansa lausumalla ulkomuistista arkkiveisun Tampereen pellavatehtaan palosta. Hänellä oli kaunis lauluääni ja hän osasi myös taitavasti soittaa lehtipojan tienesteillään ostamaansa mandoliinia sekä viulua.

Jatkosodan aikana Tapsa pääsi Maaselän Radion kuuluttajaksi, juonsi ohjelmia sekä viihdytti sotilaita soittamalla ja laulamalla itsekin.

– Tämä oli oikeastaan alku esiintymiselleni. Rintamamiehet veivät tietoa ympäri Suomen, että siellä on sellainen Tapsa, joka rallattaa ja pulputtaa, Tapsa muisteli.

Huhtikuussa 1945 Tapsa oli rallattamassa Puistolan työväentalolla, kun muuan mies esittäytyi hänelle.

– Täss on Repe Helismaa, terve.

Tapsasta ja mestarillisesta lauluntekijästä Reino Helismaasta tuli suosittu kaksikko, joka kiersi Suomea iltamien tähtinä. Kolmantena pyöränä oli usein mukana hanuristi Esa Pakarinen.

Tapsa ei halunnut laulaa rillumareitä eikä iskelmiä, vaan lauluissa piti olla vahva tarina. Imagoltaan hänestä tuli koko kansan reissumies. Repe teki Tapsalle sopivia lauluja, joista muun muassa Reissumies ja kissa sekä Päivänsäde ja menninkäinen nousivat heti levytyksen jälkeen kestosuosikeiksi, samoin kuin lukuisat myöhemmät laulut aina Sinisestä unesta Kulkuriin ja joutseneen.

Tapsa jätti työnsä Osuustukkukaupassa ja siirtyi kokopäiväiseksi viihdetaiteilijaksi. Paitsi laululavoilla hänestä tuli kysytty kasvo myös valkokankaalla. Hän näytteli kaikkiaan 23 elokuvassa, yleensä rehtiä ja salskeaa tukkijätkää, urheilijaa tai laulajaa.

Tapsa oli avioitunut jo sodan aikana Liisa Kandellin kanssa ja pariskunnalle oli syntynyt kolme tytärtä. Kotona Tapsa eli rauhallista perhe-elämää, rakensi omakotitalon ja hoiti moitteettomasti veronsa.

Keikoille lähdettyään reissumies muuttui toiseksi: pullonkorkit narahtelivat kylätalojen takahuoneissa, ja vuoteeseenkin eksyi väärää seuraa.

Liisa Rautavaaralta kysyttiin Uusi Maailma -lehdessä vuonna 1970, miten hän suhtautuu miehensä naispuolisiin ihailijoihin.

– Oikein myönteisesti. Kukaan ei ole tullut kotiin asti. Jos jotain on ollut, se on hoidettu niin hienosti, että en tiedä siitä mitään.

Viinan kanssa ei ollut yhtä auvoista. Kymmenisen vuotta Tapsa oli pystynyt pitämään juomisen kurissa keikkamatkoillaan, mutta 1950-luvun lopussa viinankulutus kasvoi. Hän esiintyi päihtyneenä ja kärähti ratista, mitä paheksuttiin julkisuudessa.

Tapsa yritti parantaa tapansa ja käänsi asian yleisön edessä huumoriksi.

– Pyydän anteeksi, että olen näin selvin päin. Voin vakuuttaa, ettei tällaista ole tapahtunut pitkään aikaan.

Ongelmat jatkuivat, ja Tapsan juominen karkasi välillä hallinnasta. Repe Helismaan kuoltua Tapsa kiersi keikoilla yksinään ja kärsi arvostuksen puutteesta. Hän alkoi kotonakin lipitellä halpaa punaviiniä.

– Pistäs tyttö pari pulloo algerialaista, että jaksaa hymyillä, Tapsa pyysi surumielisesti Alkon myyjältä.

Piilopulloja löytyi puuvajasta ja työhuoneesta, mikä aiheutti perheessä suurta huolta. Kyllä Tapsa kärsi juomisestaan itsekin ja poti siitä huonoa omaatuntoa.

– Tämä on siitä pirullinen ammatti, että tässä työssä voisi juoda päänsä täyteen ilmaiseksi joka päivä. Ei tarvinnut paljon antaa myöten, niin pöydässä oli aina lasi täynnä juomatonta viinaa, Tapsa tunnusti muistelmia kirjoittaneelle Juha Nummiselle.

Ehkä yksi syy jatkuvaan janoon olivat synkän lapsuuden ja sodan aiheuttamat traumat. Ennen viihdytysjoukkoja Tapsa oli taistellut etulinjassa ja täyttänyt annetut käskyt, mutta tunsi niiden olleen pahantekoa ihmisyyttä vastaan.

– Toi sotareisu niin... En mä siitä oikeestaan mielelläni juttele.

Viina saattoi nopeuttaa Tapio Rautavaaran lähtöä, mutta se ei ollut lähdön ainoa syy.

Maanantaina 24. syyskuuta 1979 Tapsa poseerasi valokuvaaja Pentti Pekkalalle urheilukirjan artikkelia varten kotona, Oulunkylän urheilukentällä ja Tikkurilan uimahallissa. Mukaansa Tapsa otti uimakassin ja heitti varusteidensa sekaan myös Koskenkorva-pullon.

Uimahallissa kuvaaja jäi odottelemaan, että Tapsa kävisi saunassa ja tulisi altaaseen kauhomaan. Kului pitkä tovi, ja lopulta hallin valvoja tuli kertomaan uudesta käänteestä.

Tapsa oli liukastunut matkalla suihkuun ja lyönyt takaraivonsa lattiaan. Tajuton mies kiidätettiin ambulanssilla terveyskeskukseen. Siellä Tapsa virkosi, ja verta vuotava haava ommeltiin.

Huhujen mukaan lääkäri olisi haistanut hengityksessä alkoholin ja tulkinnut kaatumisen humalaisen koheltamiseksi. Potilas määrättiin kotiin toipumaan lievästä aivotärähdyksestä – vasta myöhemmin selvisi, että hän oli saanut pahan aivokalvon alaisen verenvuodon.

Automatkalla Tapsa menetti jälleen tajuntansa. Naapurista haettiin apua, jotta iso mies saatiin ulos autosta ja kannettua kotinsa olohuoneen lattialle.

Sinä iltana lamppu sammui, ja saapui oikea yö. Liisa luuli puolisonsa vain nukkuvan onnettomuutensa jäljiltä, mutta puoliltaöin hän huolestui. Tapsan huohottava hengitys katkeili.

Kun apu saapui paikalle, elvytys ei enää auttanut. Kello yksi yöllä reissumies lähti viimeiselle matkalleen 64 vuoden ikäisenä.

Lähde: Lasse Erola: Tapsa – Tapio Rautavaaran elämä (Helsinki-kirjat 2012)