Enzmann – 65 vuoden tarina, jossa on hieman Kuplaa, hyppysellinen Porschea, muutama varaosaluovuttaja ja jääkaapin saranat

Eletään vuotta 1958. Pienen sveitsiläisen autokorjaamon omistaja, Willy Dreier, hankkii Luzernin lähellä Entlebuchissa valmistetun korin VW Kupla -pohjaista avoautoa varten. Koria ei ole suunnitellut automuotoilija, vaan lääkäri Emil Enzmann, oman aikansa Pelle Peloton ja energinen puuhamies.

Hän piirtänyt omaa nimeään kantavalle automerkille sinänsä tyylikkään ja ovettoman korin. Inspiraation lähteenä toimi luonnollisesti Porsche 550 Spider, keskimoottorinen kilpa-auto, jossa oli Ernst Fuhrmannin uskomattoman monimutkainen neljän nokka-akselin moottori.

Enzmannin veljekset valmistivat tuosta Porschesta oman tulkintansa käyttäen tuolloin uutta ja suomalaisille venevalmistajille tuttua menetelmää: lasikuituvahvistettua muovia.

Enzmannin tarina oli alkanut kuitenkin jo pari vuotta aiemmin. Ensimmäinen Enzmannin ”valmistama” auto esiteltiin Geneven autonäyttelyssä vuonna 1956 ja myöhemmin samana vuonna myös Comptoir Suisse -tapahtumassa Lausannessa. Vuonna 1957 Enzmann oli ollut esillä Frankfurtin autonäyttelyssä osastolla 506. Tästä juontuu myös auton mallinimi, Enzmann 506.

Auton saama vastaanotto oli erittäin positiivinen, ja kaikki näytti hyvältä auton valmistamiselle piensarjana. Valitettavasti vain Wolfsburgissa oltiin asiasta eri mieltä. He eivät halunneet myydä Enzmannille valmiita uusia Kuplan alustoja.

VW:n kielteisen päätöksen takana oli todennäköisesti sveitsiläinen VW-maahantuoja AMAG, jolla oli suunnitelmissa kasata Karmann-Ghioja Sveitsissä. Enzmann oli heille kilpailija, ja siksi sitä ei haluttu tukea tehtaan omilla resursseilla.

Näin Enzmannin veljekset, Emil, Eugen, Robert ja Hans joutuivat turvautumaan kolaroituihin Kupliin sen sijaan että he olisivat saaneet uudet alustat suoraan tehtaalta. Tämä ei tietysti ollut ihanteellinen tilanne.

Tästä huolimatta Enzmannit valmistavat hieman yli 10 vuodessa yhteensä noin 100 autoa. Tosin valmiiden autojen sijasta asiakkaalle toimitettiin yleensä vain kori, joka oli viimeistelemätön tai maalattu ja varustettu tuulilasilla sekä ohjaamon varusteilla, jotta asiakas voisi kasata autonsa itse.

Näin teki siis myös alussa mainitsemamme Willy Dreier. Hän maksoi vuonna 1958 2900 Sveitsin frangia valkoiseksi maalatusta ovettomasta avokorista, jossa oli kaksi pehmustamatonta istuinkuorta. Sitten hän asensi sen vuoden 1955 Deluxe Kuplan korjattuun alustaan.

Willy Dreierilla oli suuria suunnitelmia auton varalle. Hän halusi kilpailla sillä. Hän halusi asettua samalle viivalle sellaisten autojen kuin Porsche 356 ja Alfa Romeo Giulietta kanssa. Tätä varten hän tarvitsi kuitenkin autoonsa ensin ovet ja katon. Näin alkoi tässä jutussa esiintyvän ja tiettävästi maailman ainoan Enzmann Coupén tarina.

Ensimmäinen suunnitteluvaihe oli melko rujo; Enzmannin autoesitteeseen piirrettiin oviaukot. Sitten käytiin tuumasta toimeen. Ovileikkaukset sahattiin, paneelit laminoitiin siististi ja luotiin siistit ovikotelot.

Willy Dreier sai auton ovilla mutta säästyi uudelleenmaalaamiselta. Eugen Enzmannin mukaan ovien saranat olivat peräisin käytetystä jääkaapista, joka oli luultavasti peräisin viereisen majatalon kellarista.

Sitten Willy Dreier suunnitteli autoon vielä tyylikkään kiinteän katon.

Nyt kun oli luotu auto uudella sisäänpääsyllä, oli muun auton tuunaamisen vuoro. Tehoa tarvittiin luonnollisesti lisää, sillä alkuperäisessä Kuplan moottorissa oli potkua vaatimattomat 30 heppaa.

Dreier osti Enzmannilta kolaroidun Porsche 356 Superin voimalinjan. Sen 1600-kuutioinen moottori tuotti 75 hevosvoimaa. Lisäksi autoon asennettiin varaosaluovuttajan alumiinijarrut, mittaristo ja ratti.

Olisi hienoa kirjoittaa, että loppu on historiaa, ja että Dreier niitti Enzmannilla mainetta ja menestystä Rallye Racing -tiimilleen. Valitettavasti ilo voimakkaasta moottorista jäi lyhyeksi. Auto kärsi vuonna 1961 ison moottorivaurion. Näin Dreier irrotti sen ja asensi konehuoneeseen taas yksinkertaisemman VW:n moottorin.

Samalla hiipui myös Dreierin kilpainnostus. Hän käytti erikoista autoaan lähinnä vain matkoillaan. 1960-luvun lopulla Willy Dreier pysäköi lopulta autonsa viimeisen kerran, ja seuraavat vuosikymmenet Enzmann vietti autotallissa.

Osa Enzmannin erikoista historiaa oli tullut päätepisteeseensä… vai oliko? Projekti on jo erikoisine syntyhistorioineen melkoinen tarina, mutta onneksi se jatkuu edelleen.

Vuonna 2017 auton nykyinen omistaja, Gregory Holzapfel, lähti jäljittämään erikoista Enzmannia, josta riitti mitä erilaisempia huhuja. Onneksi Willy Dreier oli ollut myös Enzmannin merkkikerhon jäsen, joten hänen autonsa löytyi kerhon rekistereistä. Jossain vaiheessa jäljet kuitenkin hämärtyivät, Dreier ei enää ilmoittautunut tapaamisiin, ja autosta tuli haamu.

Holzapfel kuitenkin löysi kuin löysikin tämän auton, ja osti sen itselleen vuonna 2019. Alkoi Enzmann Coupén uusi elämä.

Ensin kori irrotettiin taas alustasta, ja pohja kunnostettiin viimeistä ruuvia myöten. Sitten auto sai Porsche 356 -moottorin, eli Enzmann oli taas 75-hevosvoimainen. Luonnollisesti myös Porschen jarrut uusittiin.

Kun tekniikka oli kunnossa, oli korin vuoro. Se päätettiin jättää ennalleen. Oikea päätös! Kojelaudan päällinen on monin paikoin revennyt, auton maalipinta on himmeä, istuimien kuoret ovat edelleen ilman verhoilua, ovien tiivisteet puuttuvat yhä, ja valo paistaa edelleen etupyöränkaarien läpi. Ja juuri siksi tulos on upea.

Projekti on jo erikoisine syntyhistorioineen melkoinen tarina, mutta onneksi se jatkuu edelleen.

Maalaamattomat ovet ja auton viimeistelemätön ulkopinta reikineen voidaan tulkita myös auton alkuperäisen omistajan, eli Willy Dreierin uhmakkuudeksi. Ovet olivat ehto, jotta autolla pystyi kilpailemaan Dreierin haluamassa luokassa. Kukaan ei kuitenkaan pitänyt niistä.

Ja koska Enzmann on sinänsä historiallisesti merkittävä auto, joku toinen olisi varmastikin herättänyt sen henkiin alkuperäisenä, eli ovettomana versiona.

Silloin se olisi ollut yksi harvoista Enzmanneista, joita aina silloin tällöin putkahtelee esiin pitkän ja syvän unen jälkeen. Mutta… koska juuri tällä Enzmannilla on niin erikoinen historia, ja nuo kirotut ovet ovat sen kaikkein erityisin ominaisuus, siksi auto ansaitsee uuden elämän juuri tällaisena. Gregory Holzapfelille on pakko nostaa hattua.

Pääsemme Enzmannin kyytiin Sveitsissä. Gregory Holzapfel ei säästele autoa. Auton keveyden tuntee myös pelkääjän paikalla. Ja Enzmann tuntuu myös yllättävän “automaiselta”. Mistään ei kuulu ylimääräisiä nitinöitä tai kitinöitä.

Ja Enzmann 506 kulkee kuin paineilmalla. Porschen 75-heppainen moottori pääsee auton painon kanssa helpolla. Kuljettaja nauttii sen välittömän suorasta luonteesta. Ja kun jarrut ovat vielä erinomaiset, kuljettaja voi keskittyä naaaatiskeluun.

Myös ohjaamossa on aivan omanlaisensa fiilis. Verhoilua, kattovuorausta tai eristemateriaalia ei ole, ainoastaan kojelaudan päällyste on vielä tallella – no, ainakin osittain.

Jalkatilassa ei ole vanhoille Kuplille tyypilliseen tapaan kaasupoljinta vaan kaasurulla, jota painetaan jalalla alas polkimen tavoin, mutta joka rullaa jalan alla. Ja ei, sitä ei tarvitse rullata autoa kiihdytettäessä.

Istuma-asento on paljon alempana kuin Kuplassa, jopa alempana kuin Porsche 356:ssa. Ohjaamo on luonnollisesti hyvin askeettinen, kytkimiä tai vipuja ei ole paljon enempää kuin Kuplassakaan. Ergonomia ei ole paras mahdollinen, ja pidempää ihmistä ahdistaa.

Karsitussa kabiinissa on silti oma upea fiiliksensä. Silti on pakko ihmetellä, miksi Willy Dreier ei koskaan viimeistellyt autoa kunnolla, jolloin ovien tiivisteet olisivat toimineet ja pelottavat, paljaat lasikuitupalat olisi maalattu kunnolla.

Mutta ehkä silloin autosta olisi kadonnut se alaston rujous, joka siinä nyt on. Kaikki vain alleviivaa sitä, että kyseessä on yksilö isolla yyllä.

Kauan eläköön Enzmann.