Apu

Anna-Leena Härkönen liftasi Normandiassa: "Miehet, joilla on vaaleanpunainen paita, eivät raiskaa – Näin järkeilin"

Anna-Leena Härkönen liftasi Normandiassa: "Miehet, joilla on vaaleanpunainen paita, eivät raiskaa – Näin järkeilin"
"Menin tienvarteen ja nostin peukalon pystyyn. Pelotti, mutta yritin näyttää kovalta mimmiltä. Olin edellisen kerran liftannut kuusitoistavuotiaana, silloinkin vain pari kilometriä ja kaverin kanssa", Anna-Leena Härkönen kirjoittaa.
Kuvat Hannes Paananen

Kävin viime kesänä Normandian Deauvillessa ja jouduin seikkailuun. Tosin näinä aikoina, kun pelkkä ruokaostoksilla käyminen käy seikkailusta, tuntuu oudolta tehdä numeroa pikkujutuista.

Noin kymmenen kilometrin päässä Deauvillesta oli Villers-sur-Mer, kylä, jota paikalliset kovasti kehuivat. Pääsin sinne kivuttomasti, ja se oli ihana. Takaisin pääsystä ei sitten tullutkaan mitään. Missään ei näkynyt ainuttakaan taksia.

Turistitoimistossa kerrottiin, ettei kylässä ole taksitolppaa, ja neuvottiin bussipysäkki. Paahduin ties kuinka kauan auringossa, mutta busseja ei kulkenut.

Pysäytin vastaantulevan mieskaksikon ja kysyin, onko heillä autoa. Ei ollut, he kertoivat hämmentyneinä. Kerroin, että minun on päästävä Deauvilleen, että maksan kyydistä viisikymmentä euroa. Tuntisivatko he ketään, joka voisi heittää minut? Eivät tunteneet.

En uskalla

Minua alkoi itkettää. Toinen miehistä nosti peukalon pystyyn. Ensin kuvittelin hänen kannustavan minua. Sitten tajusin, että hän tarkoitti liftaamista.

– En uskalla, parahdin. Millä tavalla kahden tuntemattoman miehen autoon meneminen olisi ollut turvallisempaa kuin liftaaminen, en tiedä.

Ei ollut vaihtoehtoja. Menin tienvarteen ja nostin peukalon pystyyn. Pelotti, mutta yritin näyttää kovalta mimmiltä. Reissutytöltä, jolle tämä matkustustapa on arkipäivää. Olin edellisen kerran liftannut kuusitoistavuotiaana, silloinkin vain pari kilometriä ja kaverin kanssa. Nyt olin yksin. Muutama auto ajoi kylmästi ohi, mutta pian yksi kalliin näköinen pysähtyi ja otti minut kyytiin.

Kuski oli selvästi yli seitsemänkymppinen, ja hänellä oli vaaleanpunainen paita. Miehet, joilla on vaaleanpunainen paita, eivät raiskaa. Näin järkeilin. Varsinkaan eläkeläismiehet, joilla on vaaleanpunainen paita. Ja riski tulla raiskatuksi ja tapetuksi normandialaisella kylänraitilla on aika pieni.

Ehdin jo huokaista helpotuksesta, kunnes mies pysäytti auton jonkin tuppukylän kohdalla.

– Tämän pidemmälle en sinua vie, hän ilmoitti.

– Voin kyllä maksaa, sanoin hädissäni.

– En tarvitse rahaa, mies totesi.

Sen kyllä uskoin. Ei auttanut muu kuin nostaa taas peukalo pystyyn. Itketti. Janotti. Masensi.

Raha ei kelvannut

Lopulta pääsin hotelliini nuoren naisen kyydissä. Tarjosin hänellekin korvausta, mutta hän ei huolinut. Tilasin ison lasin viiniä ja soitin miehelle. Olin selvinnyt suuresta vastoinkäymisestä, ja se piti jakaa heti.

Mikä matka tahansa on aina riski. Matkatoimistojen pitäisikin aloittaa realistisempi mainostamislinja: ”Haluatko räjähtää kappaleiksi Kairossa? Haluatko tulla ryöstetyksi Rio de Janeirossa? Meiltä edulliset lähdöt, halutessasi pelkkä menolippu riittää!” Häämatkalaisille suunnatun paratiisirantakuvan alle voisi kirjoittaa: ”Haluatko lähteä tappelemaan tuoreen kumppanisi kanssa  juuri tälle rannalle?”

Seikkailutunnelman tosin pilaavat turistit, varsinkin maanmiehet.

Suomalaispariskunta oli lähtenyt elämysmatkalle Etelä-Afrikkaan. Johannesburgin lähellä olevalla leirintäalueella he olivat huokaisseet onnellisina ja hiukan omahyväisinä, että täällä ei ainakaan muihin suomalaisiin törmää. Heti sen jälkeen jostain asuntovaunusta oli kuulunut kimeä huuto: ”Jaska, täällä on soppa valamiina!”

Päivitetty 2.5. – Julkaistu 22.4.2020

Julkaistu: 2.5.2020
1 kommentti