Kuolema tuli ensimmäistä kertaa Seppo Laurellin lähelle, kun hän oli kymmenvuotias. Pikkupojan elämä Somerolla muuttui, kun hänen äitinsä pitkään sairastettuaan menehtyi tuberkuloosiin.

1940-luvun kotisairaanhoidon olot olivat puutteelliset, ja poika näki läheltä äitinsä kärsimykset.

Äidin kuoltua hänestä piti huolta lähes sokea äidinäiti, mummu, joka asui vaatimattomissa oloissa Helsingin Puu-Vallilassa. 15-vuotiaana käsistään kätevä Seppo Laurell teki vanhan kotitalonsa pienestä ikkunasta taideteoksen. Lasin takana on kuva äidistä ja toinen kuva hänestä itsestään. 

– Äidin menetys jätti minuun pysyvän jäljen, nyt 82-vuotias Seppo Laurell sanoo.

Äidin nimi oli Meri, ja merestä tuli Seppo Laurellin ammatti. Merikapteeni ja majakkahistorioitsija on myös yksi Suomen kokeneimpia saattohoidon vapaaehtoisia. Hän on saattohoitanut kuolevia jo kolmekymmentäkaksi vuotta. Enemmistö on ollut miehiä, ja heidän ikähaitarinsa on ollut 15–93 vuotta.

Syksyyn 2019 mennessä Laurellilla oli kirjattuna 2322 käyntiä potilaiden luona, ja se on oman lajinsa erikoinen Suomen ennätys.

Koti on täynnä muistoja, ja siellä on  äidistäkin tehty ikkunataideteos. Kirjahyllyn päällä on Seppo Laurellin 1960-luvulla tekemiä mosaiikkitöitä. Hän on ikuistanut niihin kauppalaivoja, joilla työskenteli.

Kahden kynttilän välissä on valokuva Laurellin kaksi vuotta sitten kuolleesta vaimosta.

– Olimme naimisissa lähes viisikymmentä vuotta. Hän sai lähteä loppujen lopuksi monen sairauden jälkeen helposti ja kivuttomasti. Tulimme juhannusjuhlilta Marjaniemen siirtolapuutarhasta, ja hän istui eteisen tuolille ja kuoli siihen.

Seppo Laurell on nähnyt myös toisenlaisia, paljon vaikeampia kuolemia. Ensimmäinen hänen saattohoidettavansa tai potilasystävänsä kuten hän itse asian ilmaisee, oli 60-vuotias Arska.

– Arska oli kuusikymppinen laitapuolen kulkija, entinen alkoholisti, joka oli asunut metsässä teltassa, työmaakopeissa ja milloin missäkin. Hän oli menehtymässä keuhkosyöpään, mutta niin kauan kun hän oli vielä liikuntakykyinen, me vietimme aikaa tarkkaillen pikkulintuja.

Hoitajat nimittivät Arskaa Franciscus Assisilaiseksi, jonka yksi viisaus oli, että niin kauan kun maailmassa on lapsia, kukkia ja lintuja, niin kauan on toivoa.

Arskan ja Seppo Laurellin ystävyys jatkui toista vuotta, ja vierailukertoja Arskan luona Laurellilla kertyi peräti 68. Hän sai olla Arskan mukana yhä rankemmaksi muuttuvassa luopumisten surutyössä ja lopuksi hänen saattajanaan, kun Arska siunattiin ja haudattiin Honkanummen rivihautaan.

Saattohoidon koulutukseen hän oli mennyt syksyllä 1986. Sen järjestivät Kirkon Sairaalasielunhoidon Keskus, Kirkon Diakoniatyön Keskus ja Suomen Punainen Risti. Oppilaita oli kaksikymmentäyksi, ja jakauma oli kolme miestä, kahdeksantoista naista. Edelleenkin naisia on toiminnassa mukana miehiä enemmän.

Seppo Laurell pääsi kokeilemaan siipiään Laakson sairaalan osasto kympille, jolla Arska oli.

Terhokodin rakennuksen valmistuminen oli siirtynyt, ja syyskuussa 1988 se aloitti toimintansa Eiran sairaalasta vuokratuissa ahtaissa tiloissa.

– Pikkuruisessa hoitokodissamme, jota eräs omainen sanoi nukketaloksi, oli yksitoista potilaspaikkaa. Siellä vallitsi alusta alkaen kodinomainen rakastavan hoidon ja yhteenkuuluvaisuuden henki.

Laurellin tehtävät laajenivat vähitellen. Hän pääsi saattelemaan huonokuntoisia potilaita kauppaan, parturiin, torille, puistoihin ja pari kertaa oluellekin Rööperin merimieskapakoihin. Vuodepotilaille hän luki ääneen lehtiä ja kirjoja.

Terhokoti muutti viimein vuonna 1993 saattokodiksi suunniteltuun rakennukseen Helsingin Lassilaan.

– Aloin saada hartaasti toivomiani kotipotilaita. Päätehtäviäni oli potilaan ulkoiluttaminen, jos hänen tilansa sen salli. Monen mieluisia ulkoilukohteita olivat isot kauppakeskukset, joissa oli helppoa liikkua pyörätuolilla ja istua kahvilassa ihmisvilinää seuraten. Toinen tehtäväni oli istua vuodepotilaan luona kotona, niin että puoliso pääsi hetkeksi hengähtämään ja asioilleen.

Nyt tilanne on muuttunut, sillä Terhokotiin tullaan kehittyneen kotisairaalahoidon ja parantuneen kivunhoidon takia usein vasta taudin viime vaiheessa.

Lue myös: Saattohoidossa kuoleman hetki on aina yhtä pysähdyttävä

Seppo Laurellin toimenkuva muuttui vuonna 2003, mistä lähtien hän on ollut viikoittain Terhokodissa niin sanottuna aulaisäntänä.

– Tai portsarina kuten itse sanon. Vastaanotan ja opastan vierailijoita, potilaita ja omaisia. Olen välillä apukätenä missä milloinkin tarvitaan ja olen pitänyt omaisille omaistentunteja, jolloin he voivat purkaa omia tunteitaan ja saada toisiltaan vertaistukea.

Aikaa myöten Seppo Laurell on oppinut tuntemaan myös omien voimavarojensa rajallisuuden ja hyväksymään toisinaan esiin putkahtavat neuvottomuuden ja osaamattomuuden tunteet.

Hän sanoo, ettei omasta ylirasittumisesta ole hyötyä kenellekään.

Lue myös: "Saattohoito on Suomessa arpapeliä"

Saattohoito on olemista, se ei ole työtä kuten hoitajien tai lääkärien työ.

– Kaikkein tärkeintä on läsnäolo, hiljainenkin läsnäolo ja myötäeläminen. Parhaimmillaan se on vahvaa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja lohduttavaa läsnäoloa.

Seppo Laurell sanoo, että vapaaehtoisessa saattohoidossa pitää olla rauhallinen. Saa olla jopa verkkaisen rauhallinen, ja omata kuuntelijan rooli. Hänellä on ollut myös potilaita, jotka eivät halua puhua mitään. Silloin pitää osata olla hiljaa ja ottaa kuolevan toiveet huomioon. Laurell kertoo, että on joskus saanut potkutkin tehtävästään. Syynä se, ettei hän osannut pelata shakkia tai edes korttipelejä.

– Miehet eivät hevin puhu kuolemasta, pikemminkin kesämökin kesken jääneestä remontista tai auton huollosta. Naiset puhuvat tuntemuksistaan ja tunteistaan miehiä avoimemmin.

Jotkut ihmiset ja heidän lähtönsä ovat jääneet erityisesti Laurellin mieleen. Sellainen oli nuorin saattohoidettava, vain 15-vuotias poika.

– Muistan hyvin myös inkerinsuomalaisen, hienostuneen miehen, jolla oli valtava vimma ja kiire saada muistelmansa valmiiksi. Hänellä oli useita sinikantisia vihkoja, jotka oli kirjoitettu kosmoskynällä kauniilla käsialalla täyteen. Autoin häntä digitalisoimalla tekstit. Juoksimme kilpaa kuoleman kanssa, mutta printtiliuskat olivat valmiina samana päivänä, jolloin hän illalla kuoli.

Saattohoitoon ei voi ryhtyä, jos itseä painaa selvittämätön surutyö. Siksi suositus on ryhtyä vapaaehtoiseksi vasta puolentoista, kahden vuoden kuluttua oman läheisensä menettämisestä.

– Tosin minä menin Terhokotiin vain puolitoista kuukautta vaimoni kuoleman jälkeen.

Seppo Laurell ei pelkää kuolemaa, jota hän on nähnyt enemmän kuin moni muu.

– Ainoa, mitä pelkään, on kuolemaa edeltävä kipu. Kipu, joka ylittäisi sietokyvyn.

Vapaaehtoinen saattohoito on tuonut hänen elämäänsä paljon henkistä rikkautta.

Lue myös: "Kuoleman jälkeen tulee hiljaisuus"

Sisältöä elämäänsä Seppo Laurell saa vapaaehtoistyön ohella kirjoittamisesta ja lukemisesta.

Hän on Majakkaseuran kunniapuheenjohtaja ja kirjoittanut Suomen majakoista neljä teosta, joista tuorein Valo merellä oli vuonna 2009 Tieto-Finlandia-palkintoehdokas. Teoksesta Suomen majakat hän sai vuonna 2000 tiedonjulkistamispalkinnon. Laurell on kirjoittanut myös lastenkirjoja, joista Tervatassuisten laivakissojen tarina oli Finlandia-junior-palkintoehdokas.

Poika, jolla oli koulussa vitonen veistossa, on aikamiehenä ollut niin näppärä käsistään, että hän on mosaiikkitöiden lisäksi tehnyt gobeliineja ja kenkiä.

– Minulla on siirtolapuutarhamökissäni 1800-luvun suutarinverstas ja teen muun muassa lapikkaita.

Harrastuksissaan hän unohtaa saattohoidossa kokemansa surut, jotka ajoittain ovat jääneet mielen pohjalle.

– Yksi lääke suruun on osallistuminen potilasystävien hautajaisiin. Entisaikaan tosin niihin kutsuttiin enemmän kuin nykyään.

Kaikille vapaaehtoista saattohoitoa harkitseville hän sanoo, että siihen pitää olla omien läheisten tuki.

– Vaimoni tuki minua loppuun asti, eikä koskaan kyseenalaistanut vapaaehtoisen saattohoidon merkitystä.