Kuolevien ihmisten kärsimyksen hävittäminen on modernin yhteiskunnan ehdoton velvollisuus, jyrisee lääkäri, saattohoitoon erikoistuneen Terhokodin entinen johtaja Juha Hänninen tuoreessa kirjassaan Kuolemme vain kerran (Otava 2018).

– Kärsimys on ihmisoikeusrikos. Meillä on keinot tehdä kuolema paljon helpommaksi monille, se ei ole vaikeaa eikä kallista. On ihmisoikeus elää ja kuolla hyvin. Kuten arkkiatri Risto Pelkonen on sanonut: se, miten hoidamme kuolevamme kertoo, millainen kulttuurimme on, Hänninen sanoo.

Syksyllä julkisessa keskustelussa riideltiin eutanasiasta eli armokuolemasta. Sen vastustajat väittivät, ettei sellaista kärsimystä olekaan, joka oikeuttaisi lääkärin auttamaan potilasta kuolemaan.

– Kerroin väittelyistä potilaalleni, joka sairastaa rappeuttavaa ALS-tautia. Hän sanoi, että voin tuoda eutanasian vastustajat hänen arkeensa sanomaan, ettei hän kärsi sietämättömästi, Hänninen hymähtää.

Suomen saattohoidon tila ei saa Juha Hänniseltä pelkkiä aplodeja.

Tuoreessa kirjassaan hän kutsuu tilannetta saattohoidon arpajaisiksi: hoidon taso vaihtelee niin paljon paikkakunnittain, että saattaa olla sattumasta kiinni, millaista hoitoa kuollessaan saa.

Aina laadukas hoito ja tarvitseva potilas eivät kohtaa.

– Terhokodin 17 paikasta osa on välillä tyhjänä, vaikka metropolialueella asuu 1,7 miljoonaa ihmistä. Kysymys on hoidon rajaamisen vaikeudesta: lääkärin pitäisi tuntea potilaansa hyvin, jotta voisi määritellä, kuka meille tulee, Hänninen pohtii.

Joskus saattohoidon tarpeeseen havahdutaan liian myöhään. Terhokotiin tuli viime vuonna muutama potilas, joka kuoli jo tulomatkalla ambulanssiin. Toisinaan aktiivisia hoitotoimenpiteitä tehdään kuoleville liian pitkään, Hänninen sanoo.

– Terhokodissa on potilaita, jotka kuolevat tulopäivänään tai seuraavana. Kun katsotaan heidän hoitohistoriaansa, kaikki se aktiviteetti on ollut turhaa. Yhteiskuntamme on liian medikalisoitunut. Lääkäreillä pitäisi olla enemmän keinoja auttaa ei-lääketieteellisissä ongelmissa.

Hännisellä on 25 vuoden saattohoitokokemus. Hän työskentelee nykyään Terhokodissa avohoidon lääkärinä ja pitää osa-aikaisesti vastaanottoa syöpäsairaala Docratesissa.

Hän on täysin varma, että ihminen voi joutua elämänsä loppuvaiheilla kokemaan kohtuutonta kärsimystä. Jokainen pisara on turhaa: lääketiede pystyy helpottamaan kaikkea fyysistä kipua, ja saattohoitolääkärin ammattitaitoon pitäisi kuulua kyky helpottaa myös kuolevan henkistä tuskaa.

– Kipu on helpoiten hoidettava. Kuolevat kärsivät myös siitä, mitä kaikkea menettävät. Tuska on erilaista ihmisestä riippuen.

Monen mielestä hyvä kuolema tapahtuu kotona, rauhallisesti. Harva haluaa kuolla tehokkaassa hoitoympäristössä, vaikka tilastojen mukaan vain noin 15 prosenttia suomalaisista kuolee kotonaan.

– Harva meistä haluaa kuolla yksin. Toiset toivovat nopeaa kuolemaa, jotta välttyisivät pitkään jatkuvalta kärsimykseltä, jolle ei ole mitään tehtävissä. Ihminen kaipaa kuollessaan arkisia asioita, koska arki on se, mistä elämä koostuu, Hänninen kertoo.

Toisille hyvä kuolema on se, että kuolee vanhana kesken arkiaskareittensa omaan lempinojatuoliinsa.

Saattohoitolääkäri Hännisen mielestä esimerkiksi hänen 86-vuotiaan äitinsä kuolema marraskuussa oli hyvä kuolema.

– Äitini kuoli kaupunginsairaalassa rauhallisesti. Isä ja minä vierailimme hänen luonaan päivittäin. Se oli ihmisen luonnollinen elämän päätös, jossa ei ollut kärsimystä tai ongelmia. Äitini sairasti Alzheimerin tautia, mutta varsinainen kuolinsyy oli keuhkokuume.

Suomalaiset suhtautuvat kuolemaan melko realistisesti, Hänninen kertoo.

– Ihmiset toteavat usein ensijärkytyksen mentyä, että tämä taisi sitten olla tässä, ja alkavat valmistautua hyvään kuolemaan.

Lääketieteellinen suhtautuminen kuolemaan on kokenut muutoksia. Vähitellen on esimerkiksi hyväksytty, että joskus lääkärin on syytä heittää hanskat tiskiin ja lopettaa hyödyttömäksi nähty hoitamisen yritys.

– Seuraavaksi saattohoidossa tajuttiin, ettei sydäntä aina kannattaa yrittää elvyttää, jos elämän edellytykset ovat menneet. Viimeisimpänä kehityksenä on nähty mahdollisuus nukuttaa potilas elämän lopulla suuria kärsimyksiä aiheuttavan kuolemisen välttämiseksi.

Viimeisenä lääketieteellisenä keinona kuolevan hoidossa on eutanasia eli armomurha. Lääkäriksi 28 vuotta sitten valmistunut Hänninen kannattaa sitä. Hän sanoo tuoreessa kirjassaan, että eutanasia on lääkärin ammatin vaikein ja lopullisin päätös.

– Kyllä, olisin valmis tekemään eutanasian potilaalleni, jonka tuntisin niin hyvin, että tietäisin hänen haluavan kuolemaa tilanteessa, jossa kärsimykselle ei ole mitään enää tehtävissä.

Yhtenä maamme johtavista saattohoidon ammattilaisista Hänninen korostaa, että eutanasia on aina pitkä prosessi.

Jos eutanasialaki saadaan Suomeen, Hollannin perhelääkärimalli, jossa lääkäri tuntee potilaansa hyvin, toimisi meilläkin. Myös Belgian integroitu malli on vaihtoehto.

Hännisen mukaan Terhokoti voisi tarjota vaativan erityistason konsultaatiota niille, jotka pyytävät eutanasiaa. Sillä taattaisiin, että ihmiset saavat mahdollisuuden korkeatasoiseen saattohoitoon.

– Ihmisten pitäisi aina päästä tarpeeksi hyvään hoitoon, etteivät he joudu kärsimään. Eutanasia on saattohoidon viimeinen portti.

Suomen lääkäriliitto ei ole samaa mieltä.

Osittain se johtuu Hännisen mukaan siitä, että koska Maailman lääkäriliitto vastustaa eutanasiaa, Suomen lääkäriliitto ei voi mielestään ottaa poikkeavaa linjaa.

– Miksi lääkäriliittomme kuitenkin sallii avustetun itsemurhan, vaikka teko on käytännössä sama?

– Filosofisesti ajatellen ero on tietysti suuri, Hänninen sanoo.

Suomen laki määrittelee eutanasian surmaksi, mutta avustetusta itsemurhasta lääkäri harvoin saa rikossyytettä.

Rikoksena voidaan pitää sitä, että lääkäri on laiminlyönyt velvollisuuttaan suojella potilasta kaikissa oloissa.

– Nykyaika on johtanut ihmiset pohtimaan, onko parempi aina elää vai olisiko joskus parempi kuolla.

Teksti Meri Eskola, kuva Satu Nyström