Puheenaiheet
Eeva

Psykoanalyytikko Pirkko Siltala ”Kuoleman jälkeen tulee hiljaisuus"

Psykoanalyytikko Pirkko Siltala ”Kuoleman jälkeen tulee hiljaisuus"

Psykoanalyytikko Pirkko Siltala on kantanut sisällään lapsuudenkotinsa luovaa ilmapiiriä, vaaramaisemien avaruutta ja itkuvirsien viisautta. Oma kuolema ei pelota, se tuntuu luonnolliselta.
Teksti Jaana-Mirjam Mustavuori
Kuvat Antti Vettenranta
Mainos

Pirkko Siltala, 85, avaa mäen päälle rakennetun rivitalon oven Espoossa ja toivottaa vieraan tervetulleeksi. Seinille on ripustettu erikokoisia tauluja, ja kirjoja on paljon. Yläkerrasta kuuluu ääniä. Pirkon aviomies Veikko Siltala järjestelee siellä paikkoja.

Sohvapöydällä lojuu valokuvia vanhasta, keltaisesta puutalosta. Talo on Pirkon 1700-luvulla rakennettu lapsuudenkoti Selkien kylässä Pohjois-Karjalassa. Pirkon juuret ovat siellä, Joensuun ja Ilomantsin välisissä vaaramaisemissa. Hän on miehensä kanssa hoitanut maatilaa vuosikymmenien ajan Espoosta käsin.

Pirkko Siltala tunnetaan syvällisenä ajattelijana. Hän on työskennellyt 1960-luvulta alkaen psykoanalyytikkona, terapeuttina ja kouluttajana muun muassa syöpäklinikalla ja Terhokodissa. Hän on ollut mukana vaikuttamassa nykyisen kaltaiseen saattohoitoon sekä tietämykseemme taakkasiirtymistä ja ylisukupolvisista traumoista.

Olohuoneen lattialla on kaksi korkeaa kirjapinoa. Toisessa on Pirkon kirjoittamat teokset ja toisessa teokset, joihin hän on kirjoittanut artikkelin. Viimeisin kirja Elämän päättyessä ilmestyi viime vuonna.

Pirkko Siltala haaveili nuorena näyttelijän urasta. Teatteriharrastuksesta on ollut apua psykoanalyytikon työssä.

"Kuolema on rauhan löytämistä"

Jokainen meistä kuolee. Se on luonnollinen elämän päätös, Pirkko Siltala sanoo.

”Ei ole muuta mahdollisuutta päättää elämää. Parhaimmillaan kuolema on eheytymistä ja rauhan löytämistä.”

Kun Pirkko oli kuusivuotias, hänen äitinsä lähti 40 asteen pakkasessa sairaalaan synnyttämään. Vauva syntyi rekeen eikä selvinnyt hengissä. Äiti palasi kotiin pienen valkoisen arkun kanssa.

Hän piti vauvaa verannalla avoimessa arkussa kuukauden ajan. Isä kävi kotona toteamassa tämän. Hän oli silloin sodassa.

”Äiti lauloi itkuvirsiä, ja me lapset kuuntelimme ja silitimme vauvaa. Lopulta äiti sanoi, että hän voi luovuttaa ja vauva voidaan haudata.”

Lapsuudenperheen viidestä lapsesta kolme kuoli pienenä: kaksi jo synnytykseen ja yksi nelivuotiaana tulirokkoon. Eloon jäivät Pirkko ja pikkusisko Marjatta. He oppivat jo varhain, että ihmiset kuolevat. Lapset otettiin mukaan kuolemanrituaaleihin.

”Kuollut tuotiin tupaan ikonin äärelle siunattavaksi. Arkku oli auki tuvassa tai kesäaikaan pihalla, ja sen äärellä sanottiin jäähyväiset.”

Hautajaisissa naiset lauloivat itkuvirsiä, joissa kerrottiin kuolleen elämäntarina. Sanoilla, itkuilla ja kouristuksilla ilmaistu suru herätti muutkin ihmiset suremaan.

"Sureminen on tärkeää"

Perheessä on säilytetty kuolemaan liittyvät perinteet. Isovanhempien ja vanhempien hautajaiset pidettiin Selkien-kodin tuvassa, samoin Pirkon siskon hautajaiset kaksi vuotta sitten.

Arkku avattiin pihamaalla, ja sen äärellä jätettiin jäähyväiset.

”Sureminen on tärkeää. Muuten voi jäädä kiinni menetykseen. Eheyttävä suru ilmenee avoimuutena tunteille, joita luopumisessa lähtee liikkeelle, vihalle, kiintymykselle, katkeruudelle, syyllisyydelle. Ilman suremista voi sairastua kliiniseen masennukseen, jossa mitkään tunteet eivät liiku.”

Pirkon äiti oli kansakoulunopettaja. Hän soitti pianoa, kirjoitti runoja ja valmisti vaatteita ja ryijyjä.

Isä oli sivistynyt maanviljelijä, joka halusi tyttärien käyvän koulua ja opiskelevan yliopistossa. Kotona järjestettiin kylän väelle musiikki-iltoja.

”Laitoimme äidin kanssa joka aamu voileipiä köyhille lapsille, joilla ei ollut omia eväitä. Siihen aikaan ei ollut kouluruokailua. Lapset olivat iloisia voileivät saadessaan.”

Pirkko Siltala on kirjoittanut yksin tai yhdessä muiden kanssa parikymmentä kirjaa.

Armi Kuuselan koulukaverina

Talvisodan aikana venäläiset tulivat 40 kilometrin päähän Selkien kylästä. Taivas Ilomantsin suunnalla oli punainen ja kuului tykkien jylinää.

Monet kyläläiset lähtivät pakoon. Pirkon äiti kuitenkin sanoi, että odotetaan vielä vähän. Eräänä päivänä radiossa kerrottiin, että venäläiset oli torjuttu.

Kun oppikoulu alkoi, isä vei Pirkon hevoskärryillä kouluun Joensuuhun. Talvella matka tehtiin reellä. Viikot Pirkko asui perhetuttujen luona.

Alkuun hän kaipasi kovasti äitiä, jolloin tuttavaperheen rouva ehdotti Pirkolle pianotuntien aloittamista. ”Sillä tavalla äitisi tulee luoksesi”, hän sanoi.

Keskikoulun loputtua vanhemmat ehdottivat, että Pirkko lähtisi Porvoon naisopiston lukioon. Pirkko oli siihen valmis. Hän asui sisäoppilaitoksessa ja kävi kotona vain loma-aikoina.

”Porvooseen muutto oli ratkaiseva muutos elämässäni. Koulussa oli hyvä opetus, ja rupesin myös ottamaan lausuntatunteja, sillä oppilaspiirissä näyteltiin. Lisäksi opin tekemään siellä hyvää ruokaa.”

Armi Kuusela kävi samaa koulua, kun hänet valittiin Miss Universumiksi vuonna 1952. Silloin rehtori piti aamunavauksen, jossa hän sanoi, että hänen silmissään kaikki koulun oppilaat olivat yhtä kauniita kuin Armi. Se lohdutti muita tyttöjä ja katkaisi kateudelta siivet.

Tuleva aviomies pelasti Pirkon hengen

Kesällä 1952 Pirkko oli lukiolaisryhmän mukana Ranskassa kielikurssilla ja tutustui siellä tulevaan mieheensä Veikkoon. Tapaaminen Atlantin rannikolla oli ikimuistoinen.

”Olin uimassa, kun iso laine vei minut, sisävesien tytön, merelle ja luulin kuolevani. Sitten tuli toinen laine, joka paiskasi minut rannalle tajuttomana.”

Veikko oli seurannut sitä kauhuissaan ja veti tytön hietikolle ennen kuin seuraava aalto tarttui häneen.

”Hän pelasti henkeni.”

Pirkko ja Veikko ovat pitäneet yhtä siitä lähtien. He menivät naimisiin vuonna 1957, ja seuraavana vuonna syntyi esikoistytär Jaana. Myöhemmin syntyivät pojat Kyösti ja Heikki parin vuoden välein.

”Olemme olleet naimisissa 60 vuotta. Viime vuonna vietimme timanttihääpäivää.”

"Halusin ymmärtää, mikä on ihminen"

Lukion jälkeen Pirkko jatkoi lausuntatunteja Helsingissä ja näytteli Ylioppilasteatterissa. Vanhemmat eivät lämmenneet näyttelijähaaveille, joten Pirkko suoritti maisteritutkinnon kirjallisuudessa, kansanrunoudessa ja taidehistoriassa.

Sattumalta hän meni kuuntelemaan psykoanalyytikko Pentti Ikosen luentoa.

Se teki suuren vaikutuksen.

”Kiinnostuin mielen piilotajuisista, sisäsyntyisistä ja tietoisista ulottuvuuksista. Halusin palavasti ymmärtää, mikä on ihminen.”

Pirkko ryhtyi opiskelemaan psykologiaa ja kasvatustiedettä. Valmistuttuaan hän jatkoi ihmismielen tutkimista Suomen ensimmäisessä psykoanalyytikkokoulutuksessa.

Pirkko on alusta asti tuntenut olevansa omalla alallaan psykoanalyytikkona. Hän on voinut käyttää työssään kaikkea oppimaansa.

”Teatteriharrastus sekä kirjallisuuden ja taidehistorian opinnot ovat olleet tärkeitä. Ylioppilasteatterissa sain eläytyä erilaisiin rooleihin. Sitähän psykoanalyytikko joutuu tekemään, eläytymään toiseen ihmiseen.”

Hänen mukaansa missään ei kuvata niin elävästi ja syvästi ymmärtäen ihmistä kuin kirjallisuudessa ja taiteessa.

”Ne ovat tuoneet syvyyttä psykoanalyytikon työhön. Toisaalta ihmismielen tuntemus on auttanut minua ymmärtämään taidetta.”

Pirkko ja Veikko Siltala juhlivat viime vuonna timanttihääpäiväänsä. Suhde alkoi dramaattisesti.

Saattohoito lähellä sydäntä

Työ vaikeasti sairaiden ja kuolevien sekä heitä hoitavien lääkäreiden ja hoitajien parissa on ollut Pirkko Siltalan sydäntä lähellä. Hän on ollut mukana perustamassa Suomen ensimmäistä saattohoitokotia.

”Minua on auttanut se, että kuolema on ollut minulle luonnollinen ja itsestään selvä asia lapsesta saakka.”

”Olen voinut ammentaa vanhasta suomalaisesta kuolemankulttuurista, joka oli voimissaan lapsuuteni Pohjois-Karjalassa. En ole koskaan pitänyt kuolemaa elämästä irrallisena tai siihen kuulumattomana.”

Myös taide ja kirjallisuus ovat avanneet Pirkolle kuolemaa. Hugo Simbergin Kuoleman puutarhassa -teokset ovat hänelle tärkeitä, samoin Eeva Kilven ja Eeva-Liisa Mannerin runot.

Pirkko on ammentanut työssään vuorovaikutuksesta potilaiden, ohjattavien ja oppilaidensa kanssa. Hän on halunnut auttaa potilaita ymmärtämään itseään.

”Työni on ollut jatkuvaa vastaanottamista ja oppimista. Potilaita kuunnellessa olen saanut alati uutta pohdittavaa. Se on auttanut ymmärtämään ihmiselämää.”

Kuolevakin haluaa tuntea kosketuksen

Kuolemassa, elämän päättyessä, ihmisen mieli ja ruumis ovat yhteydessä toisiinsa, aivan kuten elämässäkin. Sen oivaltamisessa Pirkkoa on auttanut psykoanalyyttinen ajattelu, jossa ruumiin ja mielen vuorovaikutus on keskeistä.

”Ruumiin ja mielen vuorovaikutus alkaa sikiövaiheessa eri aistien välityksellä. Kun ihminen kuolee, hänen aistimuksensa sammuvat viimeisinä. Siksi moniaistisuus on tärkeää saattohoidossa, lämpö, tuoksut, kosketus ja äänen sävyt.”

Omaisten saaminen mukaan kuolevien hoitoon on olennaista.

”He voivat olla läsnä myös kuolinhetkellä. Kuolevaa voi silittää ja hänelle voi puhua, sillä kosketus ja ääni yltävät viimeisinä kuolevan tietoisuuteen.”

Käsitykset hyvästä kuolemasta ja kuolevien hoidosta ovat vaihdelleet. Vielä muutama vuosikymmen sitten kuolevat suljettiin sairaaloihin ja elämää pitkitettiin, vaikka tiedettiin, etteivät rankat hoidot enää auta.

”Nykyisin on vallalla palliatiivinen hoitosuuntaus. Kun potilasta ei voi enää lääketieteellisesti auttaa, hänen kanssaan keskustellaan ja huolehditaan, että hän saa tarvittavat kipulääkkeet, hoivaa ja keskusteluapua. Lähellä kuolemaa alkaa saattohoito.”

Irti syyllisyydestä ja häpeästä

Pirkosta on väärin, etteivät kaikki kuolemansairaat saa Suomessa saattohoitoa. Siihen erikoistuneita vuodeosastoja on vain isoissa kaupungeissa ja saattohoitokoteja on Helsingissä, Turussa, Tampereella ja Hämeenlinnassa.

”Paljon työtä on vielä tekemättä, ennen kuin kaikki kuolevat saavat Suomessa palliatiivista hoitoa ja saattohoitoa.”

Omaan kuolevaisuuteensa havahtuminen on Pirkosta arvokasta.Kun tajuaa kuolevaisuutensa, alkaa pitää elämää tärkeänä ja kerrata mielessään, millainen oma elämä on ollut, mitä hyviä ja onnellisia, mitä kipeitä ja traumaattisia kohtia siihen on kuulunut.

”Silloin voi nähdä elämän kokonaisuutena, joka täydentyy niin kauan kuin elämä jatkuu.”

Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin kipeiden ja ahdistavien ajatustensa kanssa. Pirkosta on tärkeää, että jokainen voi puhua niistä jonkun luotettavan ihmisen kanssa.

”Miksi elää taakan kahlitsemana, kun voi siitä myös vapautua? Moni kokee uhkaavana kipeistä asioista puhumisen, muttei siinä ole mitään uhkaavaa. Päinvastoin. Sen jälkeen on vapaampi elää ja kuolla.”

”Vapaus on sitä, ettei tarvitse antaa häpeän, syyllisyyden ja kipeiden kokemusten vaikeuttaa loppuelämää, vaan että on avoin uudelle elämälle, joka avautuu joka hetki.”

"Jokainen vanhenee omalla tavallaan"

Pirkko on luennoinut, kirjoittanut, toiminut työnohjaajana ja psykoterapeuttina viime vuosiin saakka.

”Jokainen vanhenee omalla tavallaan. Minä aloin vasta viime vuonna tuntea itseni vanhaksi. Muisti huononee, väsyttää, eivätkä ruumiinliikkeet ole enää niin joustavia. Haluan silti jatkaa elämää mahdollisimman rikkaasti ja monipuolisesti.”

Pirkko Siltala oli mukana saattamassa molempia vanhempiaan kuolemaan. Äiti lähti ensin.

”Isällä oli äidin sairaalavuoteen vierellä oma sänky. Kun menin käymään sairaalassa Heikki-poikani kanssa, äiti oli jo tajuton. Hän kuuli Heikin ääntelyä, ja kun sanoin jotain, äiti avasi silmänsä ja sanoi: ’Heikki’. Sitten hän kuoli.”

Pirkon isä kuoli niin ikään sairaalassa muutamaa vuotta myöhemmin.

”Hän oli jo menettänyt tajuntansa ja eli vielä unessa. Äkkiä hän kysyi, oliko minulla lämmin, ja hän lupasi panna lisää vällyjä ympärilleni.”

Isä oli saattamassa Pirkkoa ja tämän sisarta reellä kouluun.

”Vastasin, että minulla on oikein hyvä olla, ole rauhassa. Ja sitten hän kuoli.”

Pirkko Siltalan Espoon-kodin seinät ovat täynnä taidetta. Taustalla näkyy Maaria Wirkkalan töitä, värikäs maalaus oikealla on Henry Wuorila-Stenbergin.

"Minulla ei ole taivaskuvitelmia"

Pirkosta on luonnollista, että sukulaiset, läheiset ihmiset ja ystävät kuolevat.

”Toivon ainoastaan, että heillä olisi kyllin hyvä kuolema, ettei heidän tarvitse kuolla yksin tai kovissa kivuissa, vaan he saisivat hyvän hoidon. Läheisten ja ystävien kuolema muistuttaa samalla siitä, että oma elämä on päättymässä.”

Pirkko ja hänen miehensä ovat puhuneet kuolemastaan ja kuolemaan liittyvistä toiveistaan perhepiirissä.

”En pelkää kuolemaa. Elämäntyöni on vienyt siihen, että olen vapaa kuolemaan ja avoin sille.”

Pirkko toivoo saavansa riittävän hyvän saattohoidon omaistensa luona tai saattohoitokodissa ja että läheiset olisivat häntä saattamassa. Hänellä on miehensä kanssa hautapaikka Selkien hautausmaalla.

”Vanhuus on siirtymävaihe elämän ja kuoleman välissä. Kuoleman jälkeen tulee hiljaisuus. Minulla ei ole taivaskuvitelmia, vaikka ne ovat monille hyvin tärkeitä. Ajattelen kuten eräs saattohoitopotilas, etten mene kuoleman jälkeen taivaaseen tai helvettiin vaan läheisteni sydämiin.”

Julkaistu: 17.6.2018