Image

Professori Kristiina Brunila: "Yhteiskunnalliset ongelmat eivät ratkea, vaikka kaikki menisivät terapiaan”

Professori Kristiina Brunila: "Yhteiskunnalliset ongelmat eivät ratkea, vaikka kaikki menisivät terapiaan”
Suomalaisia hallitaan nykyään terapeuttisen vallan avulla, ja samalla yhteiskunnalliset ongelmat ovat siirtyneet yksilön ratkaistaviksi, sanoo professori Kristiina Brunila.
Julkaistu: 12.8.2021

Kristiina Brunila, sinulta ja kolmelta muulta tutkijalta on äskettäin ilmestynyt tietokirja terapeuttisesta vallasta. Mutta mitä terapeuttinen valta oikeastaan on?

Se on Suomessa ja monessa länsimaassa tapahtuvaa yhteiskunnallista vallankäyttöä. Terapeuttinen valta hyödyntää eri psykologiatieteistä ja terapiamuodoista kumpuavaa kielenkäyttöä ja tulkintatapoja. Erilaisista terapiamuodoista ammentavat sanastot ovat viimeisen parinkymmenen vuoden aikana levinneet hyvin laajalle kulttuuriin, arkipuheeseen ja moniin instituutioihin. Yksi ongelma tässä on se, että terapeuttisen vallan lähtökohdaksi ajatellaan aina itsenäisiä valintoja tekevä yksilö, jota jatkuvasti houkutellaan muokkaamaan itseään. Tällä lailla monet yhteiskunnalliset, rakenteelliset ja sosiaaliset ongelmat siirtyvät yksilön harteille ja hänen ratkaistavakseen. Sen sijaan yhteiskunnallinen ja rakenteisiin liittyvä puhe esimerkiksi luokka-asemista katoaa, kun keskitytään vain yksilön asioihin ja tunteisiin.

Ketkä terapauttista valtaa käyttävät ja millä tavalla?

Terapeuttinen valta ei ole minkään yksittäisen tahon omistuksessa oleva asia, esimerkiksi siis psykologian asiantuntijoiden. Kyse on pikemminkin rakenteellisesta muutoksesta siinä, miten meitä hallitaan joka puolelta ja miten opimme itse hallitsemaan itseämme ja toisiamme. Terapeuttista valtaa harjoittavat hyvin monet tahot valtiosta yksittäisiin kansalaisiin, yksityisiin firmoihin ja esimerkiksi työvoimatoimistoihin. Merkittäviä tekijöitä löytyy kasvatuksen, koulutuksen ja erilaisen valmennuksen aloilta.

Kertoisitko tästä vielä käytännön esimerkin.

Olen nähnyt erilaisia politiikkakokeiluja seuratessani, miten köyhiä nuoria yritetään auttaa kehottamalla heitä unelmoimaan. Heille saatetaan sanoa, että Intiassakin on paljon köyhiä ihmisiä, jotka ovat onnellisia, joten ihan hyvin tekin voitte olla. Tai sanotaan rasismia kohtaavalle nuorelle, joka on lähettänyt kymmeniä työhakemuksia, että pitää vain uskoa itseensä ja yrittää kovemmin. Tästä jäävät kokonaan näkymättömiin rakenteellisen eriarvoisuuden muodot, kuten rasismi, seksismi, köyhyys ja muut erot. Filosofi Lauren Berlant kutsui tätä julmaksi optimismiksi. Se tarkoittaa, että yksilölle maalataan kuva auvoisasta tulevaisuudesta, jonka saavuttaminen on kiinni vain ja ainoastaan hänestä itsestään. Mutta eiväthän meidän lähtökohtamme ole samat.

Kirjassa esitätte, että terapeuttisella vallalla on läheinen suhde uusliberalismiin. Avaisitko tätä lisää?

Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Voisi puhua myös esimerkiksi kapitalismista tai kilpailukyvyn kasvattamisesta. Terapeuttinen valta mahdollistaa omalta osaltaan sellaisen ajattelun, että ihmiselämää tulee suorittaa aina vain tuottavammin. Hahmottelemme kirjassa niitä tapoja, joilla olemme siirtyneet hyvinvointivaltiosta entistä suorituskeskeisempään aikaan. Tässä ajassa monet etsivät yhä laajemmalle persoonaan ulottuvia tapoja päästä hallitsemaan meidän käyttäytymistämme.

Kaipaisin moniin ongelmiin laajempaa keskustelua. Esimerkiksi siitä, millaisia odotuksia me luomme tässä yhteiskunnassa lapsille ja nuorille. Onko ihme, että he oireilevat?
Kristiina Brunila

Käyttääkö esimerkiksi psykoterapeutti tai psykologi terapeuttista valtaa hoitosuhteessa?

Emme ole tutkineet käsitettä hoitosuhteissa, koska olemme yhteiskuntatieteilijöitä. En myöskään halua missään nimessä kritisoida sitä, että ihminen hakeutuu terapiaan. Se voi ilman muuta parantaa yksittäisen ihmisen elämää. Mutta vaikka jokainen meistä menisi terapiaan, niin ei se auta ratkaisemaan yhteiskunnallisia ongelmia. Ja se ihmisnäkemys mikä psykologiatieteissä ja terapiassa rakentuu, niin siellähän ei huomioida yhteiskuntaa tai poliittisia ideologioita monessa mielessä ollenkaan. Kaikki lähtee aina yksilön historiasta ja taustasta ja lapsuudesta. Se on yksi näkökulma ja varmasti hyödyllinen, mutta kaipaisin moniin ongelmiin laajempaa keskustelua. Esimerkiksi siitä, millaisia odotuksia me luomme tässä yhteiskunnassa lapsille ja nuorille. Onko ihme, että he oireilevat?

Terapeuttisen vallan lähtökohdaksi ajatellaan itsenäisiä valintoja tekevä yksilö, ja yhteiskunnallinen puhe rakenteista katoaa, sanoo Kristiina Brunila.

Kuvaatte kirjassa, että terapeuttisen vallan leviäminen yhteiskunnan eri osa-alueille johtaa valtion roolin pienenemiseen. Mitä tälle pitäisi tehdä?

Valtion rooli ei välttämättä pienene, mutta se muuttuu taloustalkoohenkisempään suuntaan. Toimittajat aina kysyvät ratkaisuja, mutta en tiedä, onko minun tehtäväni niitä esittää. Tai ehkä sillä lailla kyllä, että osa ratkaisua on nähdäkseni ongelman mahdollisimman huolellinen määrittely. Suomessa lähdetään helposti etsimään ratkaisuja ennen kuin on keskustelu, missä se ongelma oikeastaan on.

Mikä on median rooli tässä kehityksessä?

Niin, jos lehtiä lukee, niin kyllähän psykologeista ja terapeuteista tuntuu tulleen asiantuntijoita ihan kaikissa asioissa. Olipa kyseessä yhteiskunnallinen ongelma tai mikä vain, niin aika harvoin meillä haastatellaan sosiologeja tai filosofeja tai vaikka kulttuuriantropologeja. En nyt halua mainita tiedotusvälineitä nimeltä, mutta jos otetaan esimerkiksi tämä iso valtakunnallinen sanomalehtemme, niin onhan siitä tullut aikamoinen terapiateollisuuden äänenkannattaja. Siellä on terapiatorstai nykyään viikon joka päivä.

Kun analysoidaan ja kritisoidaan terapeuttista valtaa näin monissa eri yhteyksissä, niin eikö ole vaarana luoda antipsykiatrinen liike? Eivät kai psykologit ja psykoterapeutit ole vastuussa siitä, että heidän alansa sanastoa käyttävät myös kaiken maailman konsultit.

Toivoisin, että kirja auttaisi ihmisiä pistämään vähän hanttiin siinä kehityksessä, mikä meillä on vahvistunut jo pitkään. Mutta ne kehitykset ovat täällä niin vahvoja, että en usko, että yksi kirja voi kääntää tätä laivaa. Silti olen toiveikas siinä, että keskustelusta voisi tulla moniäänisempää. Esimerkiksi Britanniassa psykotieteilijät itse tarkastelevat oman alansa toimintaa paljon kriittisemmin – ja myös sitä, että heidän tieteenalojaan popularisoidaan ja kaupallistetaan. Suomessa en ole huomannut tällaista kriittisyyttä samoissa määrin.

Kristiina Brunila on koulutuspolitiikan tutkija ja kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon professori Helsingin yliopistossa. Hänen sekä Esko Harnin, Antti Saaren ja Hanna Ylöstalon toimittama Terapeuttinen valta — Onnellisuuden ja hyvinvoinnin jännitteitä 2000-luvun Suomessa (Vastapaino) ilmestyi heinäkuussa.

Avaaja-palstalla asiantuntija aloittaa keskustelun ja taustoittaa ilmiötä.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
3 kommenttia