Image

Image tutki: Pariterapia on suositumpaa kuin koskaan, mutta alalla kytee vakavia ongelmia

Image tutki: Pariterapia on suositumpaa kuin koskaan, mutta alalla kytee vakavia ongelmia
Suomalaiset ovat vihdoin oppineet käymään pariterapiassa, mutta mitä ihmettä meille siellä oikein tarjotaan?
Julkaistu: 26.12.2020

Liitto alkoi rakoilla pian sen jälkeen, kun lapsi oli syntynyt. Nainen jäi kotiin hoitamaan lasta ja mies kävi töissä. Kumpikin tunsi tekevänsä enemmän ja raskaampaa hommaa kuin toinen. Pian he alkoivat riidellä, niistä kaikkein tavallisimmista aiheista: kotitöistä ja aikatauluista.

Naisesta tuntui, että he eivät osanneet olla yhtä aikaa sekä vanhempia että parisuhteessa.

Siksi hän päätti soittaa Helsingin kaupungin sosiaalineuvontaan. Kaupunki tarjoaa ilmaista terapiaa lapsiperheiden vanhemmille. Jo tuolloin, vuonna 2016, jono oli pitkä. Pääsyä terapeutin sohvalle joutui odottamaan yli puoli vuotta.

Heti ensimmäisestä kerrasta lähtien terapia tuntui pariskunnasta vähän omituiselta. Asioita ei oikeastaan käsitelty, terapeutti vain kyseli ja he kertoivat. Mitään ongelmaa ei pysähdytty ratkomaan pidemmäksi aikaa. Jos jokin aihe tuntui erityisen mutkikkaalta, terapeutti suositteli ratkaisuksi parisuhdeaiheisten kirjojen lukemista kotiläksynä.

Siis sen sijaan, että asioita olisi yritetty selvittää itse terapiassa, paikan päällä.

Kaiken lisäksi terapeutti toisteli usein, että monilla muilla hänen asiakkaillaan oli paljon vakavampia ongelmia. Nainen ei ollut esimerkiksi kärsinyt synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, ja hänellä oli mies, joka vei roskat. Eikö kaikki siis oikeastaan ollut aika hyvin? Välillä terapeutti puhui myös muiden asiakkaidensa ongelmista niin yksityiskohtaisesti, että pariskuntaa hieman hirvitti näiden yksityisyydensuojan puolesta.

Silti he kävivät kaupungin tarjoamassa pariterapiassa yhteensä viisi kertaa. Tuntui nololta lopettaa kesken, ja hehän olivat odottaneet terapiaa niin kauan. Oli vaikeaa myöntää, miten suuri pettymys se oli.

”Se oli monella tapaa huono kokemus. Sanoisin jopa, että traumatisoiva”, nainen kertoo nyt.

”Jos meille nyt tulisi vakavia ongelmia suhteessa, niin tuon jälkeen kynnys lähteä uudestaan pariterapiaan olisi kyllä hyvin korkea.”

Monilla muilla tuo kynnys on viime vuosina madaltunut. Koskaan Suomessa ei ole yksilö-, pari- ja perheterapiaa annettu ja saatu yhtä paljon kuin nyt.

Lisääntynyt kysyntä ja tarjonta ovat kuitenkin tuoneet mukanaan uudenlaisia ongelmia.

Koronapandemia eristi ihmiset koteihinsa keväällä 2020. Monia odotti siellä parisuhde. Mediassa povattiin poikkeusajan aluksi vuorotellen syntyvyyden nousua ja avioerojen yleistymistä. Pian uutisoitiin parisuhdeterapiajonojen ”räjähtämisestä”.

Sitä otsikoissa ei kuitenkaan kerrottu, että tuo räjähdys on oikeastaan alkanut jo paljon aikaisemmin.

”Meillä on ollut ihan tasaista kasvua pariterapian kysynnässä jo monen vuoden ajan”, kertoo tiiminjohtaja Mari Kinnunen Helsingin seurakuntien perheneuvonnasta.

Hänen mukaansa kenelläkään ei ole vielä luotettavia lukuja siitä, miten koronavuosi on vaikuttanut pariterapian kysyntään. Se sen sijaan tiedetään varmasti, että pariterapia kiinnostaa. Seurakuntien ja kuntien tarjoama tietysti erityisesti, sillä se on pareille maksutonta.

Alalla toimii myös monenlaisia kaupallisia tahoja, jotka tarjoavat pariterapiaa niille, joilla on varaa maksaa. On Väestöliitto ja sitten tietysti terveysalan jättiläisten kuten vaikkapa Mehiläisen, Aavan ja Terveystalon terapeutit, surullisenkuuluisa Vastaamo – ja näiden lisäksi monenmoista pien- ja yksinyrittäjää. Moni psykologian alan ammattilainen pyörittää sivutyönä pientä yksityistä vastaanottoa, vaikka työskentelee julkisella puolella.

Asiantuntijoiden arvioiden mukaan jopa puoli miljoonaa suomalaista on jossain elämänsä vaiheessa osallistunut pariterapiaan tai ainakin sen tyyppiseen keskusteluun. Kattavia ja tarkkoja tilastoja ei ole kenelläkään, sillä terapiaa tarjoavat yritykset, seurakunnat ja kunnat eivät kokoa tietoja yhteisiin rekistereihin.

Puoli miljoonaa on suuri luku. Erityisesti siihen nähden, että siitäkään ei ole yksimielisyyttä, mitä parisuhdeterapia oikeastaan tarkoittaa.

Aivan aluksi se tarkoitti rodunjalostusta.

Eugeniikka eli rodunjalostusoppi nousi suosioon Saksassa 1900-luvun alkupuoliskolla – tunnetuin seurauksin. Tunnemme kuitenkin paremmin niin sanotun negatiivisen eugeniikan, joka pyrki rajoittamaan huonoina pidettyjen ihmisten lisääntymistä. Positiivinen eugeniikka oli myös keskeinen osa ideologiaa. Se tarkoitti, että ”parhaita” yksilöitä yritettiin monin eri keinoin rohkaista lisääntymään.

Osana tätä rohkaisua syntyivät maailman ensimmäiset avioliittoklinikat. Ne perustettiin Saksaan 1920-luvulla. Pian ajatus avioliittoneuvonnasta levisi muun muassa Yhdysvaltoihin (jossa muut eugeniikan osa-alueet eivät onneksi saaneet yhtä suurta suosiota). Olihan pareja toki neuvottu aikaisemminkin: esimerkiksi papit ovat antaneet jonkinlaista avioliittoneuvontaa satojen vuosien ajan. Se tapahtui kuitenkin muun sielunhoidon ohella. Järjestäytynyttä pariterapiaa kirkon tai lääketieteenkään piirissä ei juuri tarjottu ennen toista maailmansotaa.

Suomessa arvomaailmaltaan keskusta-oikeistolainen Väestöliitto aloitti toimintansa vuonna 1941. Yksi sen keskeisistä tavoitteista oli puuttua maamme alhaiseen syntyvyyteen.

Väestöliitto perustikin pikaisesti omat avioliittoneuvolansa, joissa tosin keskityttiin aluksi lähinnä syntyvyysneuvontaan. Jo vuonna 1951 Väestöliiton vuosikirjassa kuitenkin todetaan, että ”avioelämään liittyvien yleisten häiriöiden, lähinnä puolisoiden välisten ristiriitaisuuksien takia on neuvolan puoleen kääntynyt melkoinen joukko potilaita varsinkin Helsingissä.”

Vuosikirjassa pohditaan, onko järkevää käyttää ”kallista lääkärityövoimaa” tällaisten kysymysten selvittelyssä, vai olisiko parempi rekrytoida maallikkoneuvojia.

Samaan aikaan psykologian tieteenala kehittyi ja kasvoi, mutta pitkään se keskittyi lähinnä yksilöiden hoitamiseen. Perhe- ja pariterapia alkoivat erkaantua omiksi aloikseen vasta 1950-luvulta lähtien, kun ydinperheen asema länsimaissa tuli yhä tärkeämmäksi.

”Minulla oli opiskeluaikoina eräs professori, jota arvostin todella paljon. Hän oli hirveän taitava psykoterapeutti, mutta kertoi silti lopettaneensa pariterapian antamisen, kun se on niin kamalan vaikeaa.”
Lotta Heiskanen, Terveystalon vastaava psykologi-psykoterapeutti

Moderni parisuhdeterapia yleistyi vasta 1900-luvun loppupuolella, kun avioliitosta tuli vähemmän velvollisuus ja enemmän valinta. Kun olemme saaneet vapauden valita suhteemme itse, olemme myös alkaneet odottaa niiltä enemmän. Ja kuten usein elämässä käy, suuret odotukset johtavat usein pettymykseen ja ongelmiin.

Tämän päivän pariterapia etenee asiakkaiden ehdoilla ja heidän lähtökohdistaan. Suuntauksesta ja koulukunnasta riippumatta istunnoissa lähdetään liikkeelle juuri niistä asioista, joiden takia pari on terapiaan tullut. Näkökulmasta riippuen voidaan sitten keskittyä enemmän esimerkiksi siihen, miten tilanteesta päästään eteenpäin (ratkaisukeskeinen koulukunta) tai esimerkiksi pariskunnan taustoihin, edellisiin suhteisiin ja elämän aikana opittuihin toimintamalleihin (psykodynaaminen koulukunta).

Terapiassa käyminen on 2000-luvulla muuttunut häpeällisestä asiasta muodikkaaksi hommaksi, miltei nykyihmisen velvollisuudeksi – terapeutin sohva on moderni rippituolin vastine. On tietysti vastaansanomattoman hyvä asia, että ihmiset eivät enää arastele etsiä apua mielenterveydellisiin ongelmiinsa. Asiasta kuitenkin puhutaan usein hieman naiiviin sävyyn. ”Kaikkien pitäisi mennä terapiaan”, julistavat lehdissä julkkikset, jotka ovat itse saaneet ammattiapua.

Asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen.

Keitä sitten ovat todelliset rakkauden ammattilaiset Suomessa?

Useat tätä artikkelia varten haastatellut asiantuntijat ovat huolissaan siitä, että parisuhdeterapiaa voi käytännössä antaa kuka tahansa – ja antaakin. Psykologi tai psykoterapeutti ovat laissa määriteltyjä ammattinimikkeitä, joiden saavuttamiseksi täytyy opiskella yliopistossa. Sen sijaan ”terapeutti” tai ”pariterapeutti” voi tarkoittaa vaikkapa sitä, että ihminen on käynyt kuukauden verkkokurssin. Tai vain julistanut itsensä terapeutiksi.

Vaikuttaa siltä, että pariterapiaa on viime vuosina alettu tarjota yhä enemmän yhä heppoisemmalla koulutustaustalla, asiantuntijat sanovat. Tästä löytyy helposti esimerkkejä vaikkapa googlaamalla. Eräs yrittäjänä pääkaupunkiseudulla toimiva ”pariterapeutti” kertoo verkkosivuillaan, että hän on pohjakoulutukseltaan sairaanhoitaja. Sen lisäksi hän on käynyt ”Solmuja parisuhteessa” -koulutuksen.

Se on parisuhdekeskus Kataja ry:n järjestämä kurssi, joka sisältää kuusi lähiopetuspäivää.

Kataja ry painottaa erikseen verkkosivuillaan, että ”koulutus ei anna ammattipätevyyttä”.

Yksityisyrittäjien joukossa on myös sellaisia henkilöitä, joilla ei ole mitään koulutusta. Heillä ei – toisin kuin asiakkaat ehkä kuvittelevat – myöskään ole minkäänlaista vaitiolovelvollisuutta terapiassa puhutuista asioista. Heidän harjoittamastaan toiminnasta ei myöskään voi kannella esimerkiksi aluehallintovirastoon tai Valviralle, koska he eivät ole virallisesti terveydenhuollon piirissä.

Kirjavia taustoja löytyy myös suurien toimijoiden terapeuteilta.

Helsingin kaupungin palkkalistoilla olevista parisuhdeterapeuteista kaikilla on nykyään Valviran rekisteröimä pätevyys, kertoo johtava psykoterapeutti Sirpa Salonen. Suuremmista yrityksistä näin on myös esimerkiksi Terveystalon kohdalla. Sama pätevyys on valtaosalla Helsingin seurakuntien perheneuvonnassa toimivista pariterapeuteista. Vain kahdella määräaikaisella työntekijällä ei vielä ole Valviran rekisteröintiä, Helsingin seurakuntien perheneuvonnan tiiminjohtaja Mari Kinnunen sanoo.

Mutta Väestöliiton kohdalla tilanne on kiinnostavampi. Ja Väestöliitto ei ole näissä kuvioissa mikään pieni tekijä. Se toimii Suomessa 26 paikkakunnalla ja antaa terapiaa kymmenellä eri kielellä. Väestöliitto on yhdistys, eikä yhdistyksen ole suotavaa tehdä kovin paljon liikevoittoa. Sen takia se perusti neljä vuotta sitten erillisen yrityksen omille terapiapalveluilleen. Tämä yritys on menestynyt hyvin: liiketoiminnan kasvu on ollut vuosittain 30 prosentin luokkaa.

Väestöliiton terapiapalveluiden johtava psykoterapeutti Tarja Santalahti sanoo, että heillä pariterapiaa antavat ”pariterapiaan koulutetut henkilöt”. Osalla terapeuteista on Santalahden mukaan Valviran hyväksymä psykoterapiakoulutus.

Mutta entäpä he, joilla ei ole?

Heihin voi tutustua Väestöliiton verkkosivuilla, sillä terapeutit ovat listanneet sinne koulutustaustaansa. Joidenkin kohdalla se on, no, mielenkiintoisempi kuin toisten.

Kenties silmiinpistävin on terapeutti, joka kertoo itsestään seuraavasti: ”Minulla on alun perin liike-elämän ja finanssialan ammatillinen tausta, mutta kouluttauduin myöhemmin uudelleen Ihminen tavattavissa -terapeutiksi. Minulta löytyy kokemusasiantuntijuutta lukuisilta elämän osa-alueilta.”

Kokemusasiantuntijat tunnetaan, mutta mikä on Ihminen tavattavissa -terapeutti?

Lyhyen tutkimustyön jälkeen selviää, että Ihminen tavattavissa -koulutusohjelmaa järjestää Tommy Hellsten -instituutti. Se ei nimestään huolimatta ole mikään virallinen oppilaitos vaan kaupallinen yritys, joka aikanaan perustettiin hallinnoimaan kirjailija Tommy Hellstenin kustannussopimuksia.

Ihminen tavattavissa -koulutusohjelman hinta on noin 11 000 euroa. Sen kerrotaan kattavan 80 opintopistettä, mutta koska kyseessä ei ole virallinen oppilaitos, kyse on tietysti pelkästä sanahelinästä. Verkkosivuilla listataan koulutusohjelman aikana luettavat kirjat. Ensimmäisena lukukautena on tarkoitus lukea kuusi kirjaa. Jos englanti ei onnistu, saa lukea pelkästään suomeksi. Kirjalistan ensimmäisenä nimekkeenä komeilee Jari Sinkkosen teos Pesästä lentoon.

Opettajina koulutusohjelmassa toimivat muun muassa Tommy Hellstenin poika, psykologi Mathias Hellsten sekä ohjelmasta itse valmistunut Maria Drockila, jonka monet tuntevat paremmin Miss Suomi -kilpailun toisena perintöprinsessana ja kynttiläkauppiaana. Aiemmin Ihminen tavattavissa -koulutusohjelmasta valmistuneet käyttivät titteliä ”henkisen kasvun mentori”, mutta sittemmin nimike päätettiin vaihtaa terapeutiksi.

Ihminen tavattavissa -koulutusohjelma löytyy parin muunkin Väestöliiton terapeutin koulutusluettelosta. Jotkut kertovat olevansa koulutukseltaan myös esimerkiksi joogaohjaajia ja uusperheneuvojia.

Näistä viimeinen viittaa Suomen Uusperheiden Liiton tarjoamaan, noin vuoden kestävään uusperheneuvojan koulutukseen. Sen ohjaajina toimivat kyllä psykologian alan ammattilaiset, mutta vuoden kestävä koulutus (joka on suunniteltu suoritettavaksi työn ohella) on kuitenkin melkoisen kevyt, jos sen perusteella pitäisi lähteä ratkomaan mitä tahansa vastaan tulevia mielenterveyden ongelmia pareihin ja uusperheisiin liittyen.

Väestöliiton pariterapialistalla on myös monia työntekijöitä, joiden koulutus on ”ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti”. Tähän nimikkeeseen vaaditaan yliopistotasoista koulutusta, mutta minimissään vain 40–50 opintopisteen verran. Opinnot voi suorittaa vaikkapa kesäyliopistossa. Ne antavat mahdollisuuden toimia lyhytterapeuttina, mutta nimeke ei pätevöitä antamaan Kelan kuntoutuspsykoterapiaa. Tarkoitus on, että tällä ratkaisukeskeisen lyhytterapeutin pätevyydellä hoidetaan ainoastaan ”lieviä mielenterveyden ongelmia”.

Siksi onkin hieman hassua, että monet ratkaisukeskeiset lyhytterapeutit antavat myös parisuhdeterapiaa. Sitä kun ei keskimäärin pidetä erityisen helppona lajina.

Terveystalon vastaava psykologi-psykoterapeutti Lotta Heiskanen sanoo, että ainakin itse tuntee pariterapian olevan paljon yksilöterapiaa vaikeampaa – siis terapeutille itselleen.

”Minulla oli opiskeluaikoina eräs professori, jota arvostin todella paljon. Hän oli hirveän taitava psykoterapeutti, mutta kertoi silti lopettaneensa pariterapian antamisen, kun se on niin kamalan vaikeaa”, Heiskanen kertoo.

Yksi syy vaikeuteen on tietysti se, että kun paikalla on enemmän ihmisiä, tilanteen dynamiikka on monimutkaisempi. Asiat etenevät pariterapiassa myös hyvin eri tavalla ja erilaiseen tahtiin kuin yksilöterapiassa. Heiskanen sanoo, että eroa voi hahmottaa esimerkiksi valaistuksen kautta. Yksilöterapia on kuin hehkulamppu, jonka valossa erilaisia asiakkaalle henkilökohtaisia, usein kiusallisia asioita paljastuu vähän kerrallaan ja verkkaisella tahdilla.

Pariterapiaa taas voisi verrata kerralla päälle läväytettävään jalkapallostadionin valaistukseen. Siellä kumppani nimittäin kertoo toisesta ne kiusallisimmat asiat usein heti aluksi.

Historian aikana parisuhdeterapian sisältöön on vaikuttanut paljon se, kuka hoidon järjestää. On selvää, että 1920-luvun Saksassa tarkoitus oli saada pariskunnat pysymään yhdessä miltei hinnalla millä hyvänsä. Nykypäivänä taas tarkoitus on tukea sekä yksilöitä että pariskuntaa psykologisessa prosessissa, jossa he oppivat tuntemaan sekä itsensä että toisensa paremmin.

Ammattitaitoinen pariterapeutti ei pidä kynsin ja hampain kiinni avioliiton pyhyydestä tai muistakaan ulkoa käsin määritellyistä moraalikäsityksistä. Sen sijaan hänen tulisi toimia nimenomaan asiakkaidensa arvojen pohjalta. Sekään ei välttämättä aina ole helppoa, sillä terapeutin pitäisi pystyä vastaamaan asiakkaiden tunteisiin myös omilla, aidoilla tunnereaktioillaan.

Kun puhutaan suomalaisesta psykoterapiasta, on yksi nimi, jota ei voi ohittaa: psykoterapian professori Jaakko Seikkula. Alalla vitsaillaan, että hän on niin tunnettu, että esimerkiksi Japanissakin tiedetään Suomesta tasan kaksi asiaa: muumit ja Seikkula. Hänet tunnetaan ensisijaisesti ”Keroputaan ihmeestä” eli avoimen dialogin hoitomallista.

Seikkula aloitti uransa psykologina Torniossa, Keroputaan sairaalassa. Alueella oli tuohon aikaan poikkeuksellisen paljon skitsofreniaa sairastavia ihmisiä, enemmän kuin missään muualla Euroopassa. Seikkula ja hänen kollegansa loivat 1980- ja 1990-luvuilla uudenlaisen, yhteisöllisen ja kuuntelevan mallin, jolla näitä potilaita hoidettiin. Tulokset ovat parempia kuin missään koskaan: noin 80 prosenttia hoidettavista parani eli heidän psykoosinsa ei uusiutunut.

Keroputaalta Seikkula siirtyi yliopistomaailmaan, ja nyt hän on äskettäin jäänyt eläkkeelle.

Tapaamispaikaksi on sovittu Oodi-kirjaston piha. Emeritusprofessori on paikalla etuajassa.

”Kävin hakemassa influenssarokotuksen Jätkäsaaresta, ja siellä järjestelyt olivat niin toimivia, että homma hoitui hetkessä”, Seikkula kertoo.

Koska koronatartuntaluvut ovat jälleen huolestuttavassa nousussa, haastattelu tehdään tällä kertaa kävelylenkin muodossa. Kierrämme Töölönlahtea rauhalliseen tahtiin, ja aluksi Seikkula kertoo eläkepäätöksensä taustoista.

”Minun mielestäni julkisen puolen palvelutuottajien pitäisi satsata siihen, että heillä olisi omaa psykoterapiakoulutusta yhteistyössä yliopistojen kanssa."
Psykoterapian professori Jaakko Seikkula

”Se meidän avoimen dialogin malli on tullut niin suosituksi, että melkein joka viikko pitää luennoida siitä eri yleisöille eri puolilla maailmaa. Halusin nyt keskittyä tähän koulutustyöhön.”

Mutta nyt pariterapiaan, sillä sitäkin Seikkula on tutkinut. Hän keskittyi tutkimuksessaan selvittämään, miten pariterapiaa voidaan käyttää hoitona masennukseen. Tiivistetysti vastaus kuuluu, että erittäin hyvin. Keskivaikean masennuksen hoitotulokset paranivat selvästi, kun potilaat ottivat terapiakeskusteluihin mukaan puolisonsa.

“Vertasimme tätä hoitomallia tavanomaiseen masennuksen psykiatriseen hoitoon. Potilaat toipuivat nopeammin ja tehokkaammin”, Seikkula kertoo.

Häntä surettaa, miten paljon pariterapiaa voitaisiin hyödyntää eri ongelmien hoidossa – surettaa siis siksi, että tätä potentiaalia ei juuri hyödynnetä.

Paitsi ehkä vahingossa. Sillä jos ja kun pariskunnat menevät terapiaan yleensä ratkaisemaan suhteensa pulmia, voikin käydä niin, että molemmat saavat helpotusta myös yksilötason ongelmiin. Ja päinvastoin: kun puoliso osallistuu kumppaninsa masennuksen hoitoon, saattaa parisuhdekin parantua.

Nykyään on tarjolla paitsi monenlaisia terapeutteja myös monenlaista terapiaa. Ensikertalaisten voi olla vaikea tietää, hyötyisivätkö he eniten esimerkiksi psykodynaamisesta, tunnekeskeisestä vai integroidusta parisuhdeterapiasta. Seikkula huomauttaa, että terapeutin persoonallisuus saattaa kuitenkin olla vielä koulukuntaa tärkeämpi asia.

”Sehän on ihan klassinen havainto, että terapeuteissa voi olla suurempia eroja koulukunnan sisällä kuin koulukuntien välillä. Ja jos kemiat eivät toimi, niin ei toimi yleensä terapiakaan”, professori huomauttaa, samalla kun ohitamme Sinisen Huvilan kahvilan. Sauvakävelijät suihkivat ohitse.

Kuinka tehokasta oikeanlainen, onnistunut parisuhdeterapia sitten oikeastaan on?

Tutkimustulosten mukaan pariterapia auttaa noin kolmea neljästä parisuhdeongelmista kärsivistä pariskunnista, koulukunnasta tai teoreettisesta näkökulmasta riippumatta. Välillä pariterapian tulosten arvioiminen on kuitenkin monimutkaista. Joskus esimerkiksi avioero voi olla onnistunut parisuhdeterapian tulos, jos se lopettaa kroonistuneen konfliktin. Mutta tulos voi olla välillä hyvä vain pariskunnan toisen osapuolen mielestä.

Mutta miksi Suomessa pariterapiaa tuntuu nyt antavan ihan kuka tahansa?

Yksi syy on professorin mukaan on se, että kysyntä kasvaa jatkuvasti. Kun asianmukaista hoitoa ei ole tarpeeksi tarjolla, pääsevät monenmoiset yrittäjät väliin sähläämään.

Entistä hankalammaksi yhtälön tekee myös se, että ongelmia ei ole pelkästään ammattitaitoisen terapian saatavuudessa. Sitä on myös terapeuttien koulutuksen saatavuudessa.

”Kyllä minä ajattelisin, että pohjimmiltaan syy tähän tilanteeseen on vuoden 2010 lakimuutoksessa”, Seikkula huokaa.

Tuolloin päätettiin, että psykoterapiakoulutuksen järjestämisestä huolehtivat jatkossa yksinomaan yliopistot. Muutoksessa oli hyvä tarkoitus: haluttiin kontrolloida koulutuksen laatua ja tasoittaa alueellisia eroja. Samalla kuitenkin kävi niin, että koulutuksen hinta nousi. Tällä hetkellä psykoterapeuttikoulutus maksaa osallistujalle esimerkiksi pääkaupunkiseudulla 30 000–60 000 euroa suuntauksesta riippuen.

Se taas tarkoittaa sitä, että maksaakseen kalliin koulutuksensa psykoterapeutit hakeutuvat töihin mieluummin yksityiselle puolelle. Nykyään psykoterapiakoulutukseen myös hakeutuu lähinnä lääkäreitä ja psykologeja. Aiemmin joukossa oli enemmän esimerkiksi sosiaalityöntekijöitä ja sairaanhoitajia. Nimenomaan tällaiset henkilöt työllistyivät usein julkiselle puolelle. Nyt siellä on jatkuvasti pulaa pätevästä henkilökunnasta – siinä määrin, että monet psykoterapiapalvelut hoidetaankin ostosopimuksilla yksityisiltä. Tästä syntyy kierre, jossa julkinen puoli kurjistuu Seikkulan mukaan yhä enemmän. Ja jos yksityiset firmat eivät ole tarkkoina henkilökuntansa koulutuksen ja pätevyyden kanssa, tilanteesta kärsivät lopulta eniten asiakkaat.

Töölönlahden kierros on jo melkein lopussa, ja taivas on yhtä marraskuisen harmaa kuin Seikkulan käsitys psykoterapiakoulutuksen nykytilasta. Mutta kaipa terapeutilla on aina tarjota myös jonkinlainen ratkaisu ongelmaan?

”Minun mielestäni julkisen puolen palvelutuottajien pitäisi satsata siihen, että heillä olisi omaa psykoterapiakoulutusta yhteistyössä yliopistojen kanssa. Niin mekin Lapissa tehtiin. Osasyy hyviin hoitotuloksiin oli nimenomaan se, että henkilökunnan koulutustaso oli hyvin korkea”, Seikkula sanoo, edelleen silminnähden ylpeänä.

”Tämä tietysti vaikutti siihen, että tulokset olivat parempia kuin juuri missään.”

Juuri nyt kerätään nimiä kansalaisaloitteeseen, jossa psykoterapeuttien koulutuksesta halutaan maksutonta. Tätä perustellaan psykoterapian saatavuudella, jonka aloitteessa todetaan olevan kriisissä. Jo nyt psykoterapiaan on julkisella puolella hyvin vaikea päästä, ja koska neljännes Suomen psykoterapeuteista on eläkeikäisiä, tilanne muuttuu tulevaisuudessa entistä vaikeammaksi.

Jaakko Seikkula on kansalaisaloitteen kannalla. Muutkin tätä artikkelia varten haastatellut asiantuntijat toivovat, että koulutuksen hintaa voitaisiin laskea. Ilmaista kaikki eivät siitä toivo. Psykoterapeuttien koulutukseen kuuluu myös koulutettavien oma psykoterapia, ja jotkut ajattelevat, että siitä on kohtuullista maksaa. Muuten ilmainen terapia voisi liikaa ohjata sitä, ketkä koulutukseen hakeutuvat.

Yksi julkisen puolen resursseihin liittyvistä ongelmista on ammattitaitoisen henkilökunnan puute, mutta toinen on aika, tai siis pohjimmiltaan tietysti raha.

Esimerkiksi Helsingin kaupungin tarjoamassa pariterapiassa ei voida järjestää kovin pitkiä hoitosuhteita, vaan pareille tarjotaan ripeästi etenevää lyhytterapiaa, usein juuri viiden tai kymmenen kerran tapaamisen pakettia. Juuri tästä saattoi olla kysymys tämän kirjoituksen alussa esitellyssä tapauksessa. Julkisella puolella toimivasta psykoterapeutista voi tuntua, että ongelmiin ei ole aikaa paneutua, koska niihin tosiaan ei ole aikaa paneutua.

Ehkä silloin on helpompi ehdottaa, että pariskunta lukisi muutaman self help -kirjan.

Joskus tämänkaltaiset tilanteet kärjistyvät niin vahvasti, että psykoterapeutit ovat valmiita rikkomaan jopa työpaikkansa sääntöjä, kertoo Päivi Kangas. Hän on äskettäin väitellyt psykoterapian etiikasta.

Kangaksen väitöskirjassa kerrotaan, millaisia eettisiä ongelmia psykoterapeutit työssään kohtaavat.

Yksi käytännön esimerkeistä oli tilanne, jossa julkisella puolella toimivalle psykoterapeutille oli määritelty maksimi, kuinka monta kertaa pariskuntaa sai tavata. Mutta kun kaikki kerrat oli käytetty, hoito oli edelleen selvästi kesken.

Silloin psykoterapeutti päätti asettaa oman etiikkansa työpaikan sääntöjen edelle.

Hän jatkoi pariskunnan tapaamista salaa.

Juttua varten kuvattiin Lyhytterapiatalo Shortumin ja Helsingin Seurakuntien perheneuvonnan pariterapiahuoneita.

Oikaisu: Mathias Hellsten on psykologi, ei psykoterapeutti, kuten printti-Imagessa virheellisesti väitettiin.

Kommentoi »