Image

Taiteilija Anna Retulaista kadutti, että suostui maalaamaan muotokuvan Erkki Liikasesta, sillä mies on kuin liukas saippua - sitten Liikanen avasi makeislaatikon ja luki rakkauskirjeitään 51 vuoden takaa

1

Kun Erkki Liikanen eläköityi Suomen Pankin pääjohtajan paikalta, Liikanen halusi muotokuvataiteilijaksi Anna Retulaisen, koska se oli kaikista riskialttein valinta.
Kuvat Timo Pyykkö, Jussi Tiainen, Anna Retulainen

Artikkeli on julkaistu Image-lehden numerossa 3/2019

Ensimmäiseksi Anna Retulainen luki Euron herttuan. Ainoa Erkki Liikasesta kirjoitettu kirja; Tarina Suomen talouden vaikutusvaltaisimmasta miehestä, takakannessa lukee.

Sen jälkeen hän luki kaiken, minkä Liikasesta löysi. Haastatteluja, analyyseja, tausta-artikkeleja, blogitekstejä, juttuja perheenjäsenistä. Katseli kuvia ja mietti, kuinka monta sinistä pukua Liikasella mahtaa olla. Hänellä oli sellainen päällään melkein kaikissa kuvissa.

Kolme kuukautta Retulainen perehtyi Erkki Liikasen elämään, piirsi hänet 10–20 kertaa päivässä ja mietti, miksi oli suostunut maalaamaan Suomen Pankille muotokuvan sen entisestä pääjohtajasta.

Vuonna 2017 Nautinto-nimisen näyttelyn esitteessä Retulainen kirjoitti:

”Miksi en maalaa ihmisiä? Minä en ole kiinnostunut ihmisistä. En millään tavalla. En koe, että ajatusten ja tunteiden kuvaamiseen tarvitaan ihmisen kuvaa, enkä itse pidä ihmisten kuvia kiinnostavina. Maalaan yksinäisyyttäni, hiljaisuutta. Hiljaisuus voi olla räiskyvää ja voimakasta, mutta se on hiljaa. En kaipaa kommunikointia toisten kanssa, en jaettuja hetkiä, tunteita tai ajatuksia.”

31. päivä lokakuuta he viimein tapasivat Erkki Liikasen työhuoneella, joka on erillinen asunto hänen kotinsa vieressä Helsingin Töölössä.

Postiluukku ilman nimeä, harmaa valo, arvokkaat musiikkilaitteet, korkeat kirjahyllyt, seinällä muutama kuva kuten karikatyyri Erkki Liikasesta nälkäpäiväkerääjänä. Retulaisesta ainoa kiinnostava asia oli muutaman kymmenen sentin korkuinen punainen raketti Tintti-­sarjakuvasta – Retulainen halusi lyödä sillä Liikasta.

Liikanen oli poissaoleva. Hänestä tuli mieleen palasaippua. Juuri kun luuli saaneensa otteen, saippua valui viemäriin.

Anna Retulainen istui Yrjö Kukkapuron suunnittelemalla tuolilla, samanlaisia oli Retulaisen ensimmäisessä opiskelupaikassa Taideteol­lisessa korkeakoulussa.

Liikanen pyöri toimistotuolissa työpöytänsä ääressä ja sanoi Retulaisen toista kotikaupunkia Berliiniä kivaksi.

Suomen Pankin seinillä on paljon entisiä pääjohtajia. Vakavia miehiä puvuissansa. Johan Erik Lindhin muotokuva ensimmäisesta johtajasta Claes Johan Sacklénista, Tapani Raittilan Mauno Koivisto, Markku Kolehmaisen Matti Vanhala. Ja yksi nainen, Marjatta Tapiolan maalaus Sirkka Hämäläisestä.

Vuodesta 1957 vuoteen 1967 pääjohtajana toimineen Klaus Wariksen muotokuva tehtiin uudelleen. Virallisessa Fritz Jakobssonin maalaamassa muotokuvassa Wariksen sormi on poskella, katse suora. Kello näkyy, kravatti on sininen, kädessä silmälasit suurilla kehyksillä.

Alun perin muotokuvamaalariksi oli pyydetty Unto Koistista, poliisi­koulun käynyttä taiteilijaa. Koistinen ei innostunut, kyseli, mikäs mies se Klaus Waris oikein on, muisteli Koistisen leski Suomen Pankin avoimien ovien päivässä vuonna 2011. Suostui Wariksen tavattuaan kuitenkin tekemään teoksen.

Muotokuvan metallikehykset on käsitelty pronssimaalilla, niissä on ornamenttikaiverruksia. Kehykset olivat Koistiselle työn lähtökohta. Mitä hienommat kehykset, sitä parempi teos, koska silloin taiteilija laittaa itsensä likoon, Koistinen ajatteli.

Teos on puupiirros, kamee-tekniikalla tehty. Koistinen ihannoi Picasson viivankäyttöä.

Hän levitti nopeasti kuivuvan hartsiseoksen kovalevylle, sitten mustaa ja valkoista maalia päälle kerroksittain. Muotokuvan, jossa Waris katsoo oikeaan alanurkkaan, Koistinen koversi maassa polvillaan. Stockmannin vintin emäntä oli ommellut Koistiselle polvityynyn, ettei työ olisi niin epämukavaa.

Muotokuvan valmistuttua joku oli tokaissut: pitääkö tuosta vielä maksaakin. Pitkään teos oli Suomen Pankin varastossa, mutta nyt se on yhdessä Suomen Pankin monista taidetta esittelevistä huoneista, Harlekiini-nimisessä, taiteilijan omakuvan vieressä.

Erkki Liikanen asetti sen uudelleen esille. Hänestä muotokuva on valtavan hieno.

Erkki Liikanen ei ole varma. Henkilökuva? Pari lähtökohtaa kuitenkin, hän kirjoittaa sähköpostiin. En varsinaisesti ole julkisuuden tarpeessa; onko jokin asia, jota voi edistää? Toiseksi olen viimeistelemässä kirjan käsikirjoitusta. Se ilmestyy ensi syksynä. Sen aihepiiriä en halua tyhjentää etukäteen.

Tammikuun 24. päivä pari minuuttia ennen kymmentä Liikanen astuu Töölöntorin Café TinTin Tangon ovesta sisään. Suodatinkahvia hän ei ole juonut teinivuosien jälkeen, tulee vatsa kipeäksi. Cappuccinoa kuitenkin.

Hän alkaa puhua muotokuvastaan. Seuraavana päivänä se paljastettaisiin.

”Mä oon tykänny siitä aina kun se on hirveen voimakas… (Anna Retulainen), erilainen, voimakas ja oma persoonallinen tyyli. Sit me ostettiin pankkiin yks hänen työnsä (meriaiheinen), sit meil oli avoimet ovet ja mä kuuntelin kun hän selitti ihmisille, ne sai kysyy siitä työstä, musta siinä oli särmää (Anna Retulaisen puheessa), sit ne kysy, kun tuli tää muotokuva (eläköitymisen koitettua), et kuka sen tekis, laitto listan (Suomen Pankin taidetoimikunta), niin no missä on eniten riskii (Liikanen kysyi), ne sano, et no tässä Anna Retulaisessa (viisikymppisessä palkitussa taiteilijassa). Sanoin, et no sit otetaan se.”

Liikanen halusi, että muotokuva olisi ”taideteos” eikä näköisteos. Hän oli lukenut Matissen elämäkerran, jossa on sitaatti: valokuvaus vapautti taiteilijan. Liikasesta sitaatti oli mullistava. Sen hän kirjoitti myös yhteen ensimmäisistä sähköpostiviesteistään Retulaiselle.

”Mentiin ensin työhuoneeseen ja sit siellä se ei oikeestaan halunnu… Mä kerroin Debussyn musiikista. Just tää impressionismin ja musiikin rajapinta. Me sit soitettiin vielä tota La Meriä.”

Liikanen oli lukenut loppuvuodesta ilmestyneen Alex Rossin Debussy-artikkelin New Yorkerista. Siitä alkoi Debussy-vaihe.

Aina on meneillään jokin vaihe. Oli Yhdysvaltain-vaihtovuosilta peräisin ollut vuosien jazz-vaihe. Kuvataidevaihe, ”tyttöystävältä, nykyiseltä vaimolta opittu” – se oli Liikanen, joka avasi Suomen Pankin taidekokoelman taas yleisölle. Kirjavaihe: lukuisia kirjailija­kierroksia Itä-Suomessa.

Liikanen on tehnyt kirjailijahaastatteluja jo vuodesta 1988. Silloin hän haastatteli André Brinkiä Akateemisessa kirjakaupassa. Jukka Petäjä lopetti juttunsa Helsingin Sanomissa: Liikanen palaa reportterista ministeriksi ja selittää hallituksen toimia, jotka on itse allekirjoittanut. Kalevi Sorsa sanoi Liikaselle: olipa ilkeä juttu.

Ilta-Sanomien Tuomas Mannisesta Liikanen oli ”löytö” haastattelijaksi. Liikasen toinen karvainen käsi piteli mikrofonia, toinen nykersi kynällä muistiinpanoja pienille pahvilapuille. Mieleen läikähti lämmin tunne: siinä on Liikasen oikea paikka, Erkki on taas mies paikallaan.

Liikasen mielestä on vaikeampaa esittää hyvä kysymys kuin mielipide.

”Utelias, curious…”

Cappuccino-kuppi kolahtaa asetille.

”Mul on karjalaisia ja savolaisia juuria ja se on varmaan tää karjalainen, joka on se uteliaisuus… joka on kaikesta kiinnostunut.”

Erkki Liikanen on edelleen kaikkien aikojen nuorin Suomen eduskuntaan valittu kansanedustaja. Hän oli 21-vuotias, kun kausi, josta tuli 19 vuoden pituinen, vuonna 1972 alkoi. Ääniä hän sai Mikkelin vaalipiirin toiseksi eniten, 8 495.

Liikanen koki, että muita nuoria otti päähän. Näkivät uhkana ja tekivät kiusaa: esimerkiksi kerran puhemiesäänestyksessä. Äänestivät Liikasta ja pilkkasivat sitten Liikasen äänestäneen itseään.

Vanhempien kanssa kilpailua ei ollut. Samaan aikaan kansanedustajaksi nousseen Tellervo Koiviston. Mauno Koiviston ja Kalevi Sorsan. Johannes Virolaisenkin kanssa hän sanoo tulleensa hyvin juttuun, ja Lipposen, ja monen muun.

Liikasen kokoomuslainen sukulainen oli joskus päivitellyt, kuinka meillä voi olla pääministeri, joka on tehnyt gradunsa Putkinotko-­romaanista. Liikasen mielestä juuri siksi. Gradussaan Kalevi Sorsa kirjoittaa: Siinä, miten ihmiset näkevät luonnon, heijastuu heidän minuutensa, heidän yhteiskunnalliset olonsa ja heidän kulttuurinsa.

Pitää lukea, että pääsee pois omasta elämästään, Liikanen on ajatellut. Lukea, kuunnella musiikkia. Katsoa elokuvia ja taidetta.

”Ootsä lukenut tän Jalosen Taivaanpallon?” hän kysyy.

”Siinä on sellanen päähenkilö Angus. Se kuvaa sen koko kirjan läpi tarinan, että miten ihmiset suhtautui häneen, kun hän oli nuorempi ja se on ihan tää sama stoori. Siinä oli tällanen Halley ja sitten Clarke. Se Halley suhtautui tasavertasesti ja toinen vähätteli. Se on hyvä opetus, että ihmiset muistaa aina, mitä on tehnyt, miten suhtautunut.”

Koskaan ei saa suhtautua nuoriin vähätellen, Liikanen sanoo.

Hän ehdottaa kävelyä kotiinsa muutaman korttelin päähän. Voisi juoda teetä ja katsoa pari taideteosta.

Hän on ollut sairaana. Ääni on alkanut taas mennä, mutta matkalla Liikanen puhuu, puhuu siitä, miten mahtavaa nykyarkkitehtuuria Sandelsin talo Töölöntorin vieressä on, kuinka upea oli Helsinki-­arkkitehtuurikierros professori Vilhelm Helanderin kanssa. Ja tämä heidän talonsa, siinä on hieno Egypti-vaikutteinen seinä­maalaus, Tutankhamonin hauta oli löytynyt vuonna 1922, juuri ennen rakennuksen suunnittelemista.

Kotona Liikanen panee teeveden kiehumaan.

”Se tuli se Anna, istu tässä ja rupateltiin tässä ja tuossa”, Liikanen osoittelee Kukkapuron sohvaryhmää ja Artekin ruokailuryhmää.

La Mer on cd-soittimessa vieläkin. Leonard Bernstein johtaa Santa Cecilia -akatemian orkesteria. Klarinetit, harput, viulujen tremolot, sordinot on jo poistettu. Ensimmäisen osan nimi on Merellä aamusta keskipäivään. Liikanen pysähtyy kuin cocktail-kutsuilla nimensä kuullut. ”La Mer!”

Sitten tempo kiihtyy puolet nopeammaksi. Modéré, sans lenteur, dans un rythme très souple. Vain kohtalaisen nopeasti, erittäin joustavasti.

La Mer, eli kolme sinfonista hahmotelmaa.

Ensimmäisen tapaamisen jälkeen Anna Retulainen ei enää suostunut menemään Liikasen työhuoneeseen. Oikeastaan hän olisi halunnut jättää menemättä kokonaan. Hän sanoi galleriassaan Helsinki Contemporaryssa: en mene enää sinne.

Anna parka, hän oli voivotellut galleristilleen Mari Männistölle ennen ensimmäistäkään tapaamista. Männistö mutisi takaisin: Erkki parka...

Rahmaninovin kolmas pianokonsertto auttoi. Se oli niihin aikoihin teos, joka auttoi aina. Työ on tehtävä, Retulainen päätti, kuunteli konserttoa monta kertaa, astui hienosta, puiden reunustamasta sisäänkäynnistä sisään ja huusi jo rapussa: ”moiiii!”

Liikanen vastasi yläkerrassa: moi!

Kykenevä oppimaan, Retulainen ajatteli.

Assi Liikanen tarjosi ainakin jonain päivänä kahvia, mahdollisesti jo ensimmäisellä kerralla. Retulainen ei halunnut. Työskentely ei ole mikään sosiaalinen tilanne.

Liikanen oli kai ajatellut, että hänen pitäisi istua tuntikausia mallina paikoillaan. Näytti helpottuneelta, kun selvisi, ettei tarvitse.

Retulaisesta tosin tuntui, että Liikanen kuvitteli voivansa vain lukea. Se ei käynyt. Lukeminen on liian passiivista.

Liikasesta piti saada esiin kaksi asiaa: hymyn kare ja silmien pilke. Asukin oli tärkeä: jokin sinisistä takeista ja raidallinen paita.

Liikasen suupielet olivat Retulaisesta erityisen voimakkaat. Niitä Liikanen ei pystynyt säätelemään. Oli helppo nähdä, kun Liikanen tajusi jotain positiivista. Silloin suupielet kääntyivät ylöspäin.

Silmät olivat hankalammat. Ehkä koska ne olivat lasien takana.

Retulainen maalasi Liikasen käsiä. Vain saadakseen tämän puuhaamaan jotain. Saadakseen esiin reaktion.

He juttelivat musiikista ja niitä näitä. Välillä Liikanen näpräsi iPadia tai puhui puhelimessa. Sitä oli mielenkiintoista seurata – ilmeistä näki puhelun sävyn.

Liikasen työvuosista Retulainen ei halunnut kuulla mitään. Hänhän oli lukenut jo kaiken.

Toisella tapaamisella Retulainen antoi Erkki Liikaselle kirjan. A Man with a Blue Scarf. Se kertoo taidemaalari Lucian Freudin muotokuvatyöskentelystä.

Erkki Liikanen selaili sitä mutta ei lukenut. Hän ei halunnut tietää Retulaisen ajatuksista eikä vaikuttaa niihin. Muotokuva on Retulaisen tulkinta. Taiteilijan täytyy saada olla vapaa, niin Liikanen oli Retulaiselle luvannut.

Sitten Retulainen halusi jäädä asuntoon yksin. Aluksi Liikanen ei ymmärtänyt, mitä Retulainen tarkoitti. Eikö sen pitänyt olla muotokuva? Mutta sopihan se.

Retulainen käveli ympäri tyhjää asuntoa. Hän tutki kirjahyllyt, joissa oli lähinnä taidekirjoja – loput ovat vintillä tai Liikasen työhuoneessa.

Hän makasi matoilla ja piirsi vesiväreillä. Ihan vain, jotta olisi jotain tekemistä, ja muistiinpanoiksi. Piirtäminen on hänelle reagoimista tilanteeseen; läsnäoloa ilman häpeää, ajattelua ja itsekontrollia.

Muotokuvan Retulainen maalaisi Berliinissä, muistikuvista.

Asunnossa oli hyvä olla. Huonekalut toivat Retulaiselle mieleen lapsuuden lääkäriperheessä. Artekia, Kukkapuron sohvaryhmä ja keinutuoli.

Koti kertoo ihmisestä enemmän kuin ihminen itse; paljastaa, ajatteli Retulainen. Paljastaa halut, ja unelmat. Hänelle Liikasten koti näytti halun kuulua eurooppalaiseen sivistyneistöön. Tunnelma ei ollut pröystäilevä. Se oli lämmin.

Taideteokset – Wardia, Jukka ja Marika Mäkelää, Luostarista, Tapiolaa, suunnilleen Liikasten ikäisiä ihmisiä – oli Retulaisen mielestä valittu hyvällä maulla. Ne sopivat kotiin. Tuntui, että Liikaset olivat valinneet ne, koska olivat pitäneet niistä itse.

Retulainen piti myös Kimmo Pyykön veistoksesta Matkan pää. Sen Erkki Liikanen oli nähnyt kesällä 2004 palatessaan Brysselistä, juuri ennen kuin aloitti Suomen Pankin pääjohtajana. Veistos oli tehnyt Liikaseen vaikutuksen. Nyt matkat on tehty, hän ajatteli. Puoli vuotta myöhemmin hän soitti, olisiko Pyyköllä teosta vielä.

Liikanen kertoi veistoksesta avatessaan Kalevi Sorsan muistomerkinkin suunnitelleen Pyykön näyttelyn Kangasalla tammikuussa 2015.

Se on kulunut, nahkaisen näköinen lentolaukku, jonka kulkija on jättänyt lattialle palatessaan viimeiseltä matkalta. Laukku on hieman auki ja sisällä on yksinäinen kiiltävä pikkulintu.

Retulaisesta oli raikasta, että yksityiskodissa on veistoksia. Se ei ole kovin tavallista.

Kaikkein paras tunnelma kodissa oli Retulaisen mielestä silloin, kun Assi oli maalannut. Assi on harrastanut kuvataiteita nuoresta saakka.

Retulainen piti Assi Liikasesta, hänen läsnäolostaan. Oli hauskaa, kun tämä naureskeli Retulaisen provosoidessa Erkki Liikasta. Kerran Retulainen kutsui Presidentinlinnaa ”tönöksi”. Kordelinin säätiö oli juuri ostanut kaksi hänen teostaan ja deponoinut ne Presidentinlinnaan.

Yhteensä Retulainen kävi Liikasilla viisi kertaa. Piirroksia kahteen käsintehtyyn kirjaan kertyi kymmeniä. Yhdessä niistä Liikasen kasvoille on ilmestynyt turkoosi vivahde. Se on tunnelman muutos, kun Assi saapuu huoneeseen. Toisessa Liikasen kasvot ovat vääntyneet tunnistamattomiksi. Se oli niitä hetkiä, kun Liikasen persoona katosi tavoittamattomiin. Silloin Retulainen saattoi sanoa: maalaan lohikäärmeen. Sopimuksessa luki, että taiteilijalla on kaikki vapaus.

Viimeisellä tapaamisella Retulainen oli väsynyt, väsynyt projektiin Presidentinlinnassa.

Liikaset tarjosivat kahvia. Assi jutteli matkasuunnitelmistaan.

Retulainen istui pöydän ääressä ja piirsi. Piirsi kaljun Liikasen, ulko­näöltään yhdistelmän Sibeliusta ja Kekkosta.­­­

Pian aloitettuaan Suomen Pankissa Erkki Liikanen sanoi, että työpaikalla hän ei ole mikään Eki, vaan Erkki.

Ehkä siksi Erkki Liikanen on ilmoittanut jo etukäteen: ”Siellä me ei voida kiinnittää silleen huomiota.”

Hän seisoo jäykkänä sinisessä puvussa ja raidallisessa paidassa housupukuun pukeutuneen Assi Liikasen ja tyttärensä Alisan vieressä. Anna Retulaisella on indigon väristä huulipunaa, vaaleansiniset karvakengät – Marnit – ja kangaskassi, jossa lukee Museums are full of crap.

Vieraita on vain muutama kymmen. Liikanen halusi pitää tilaisuuden yksinkertaisena, samoin Retulainen. Muotokuvanpaljastukset ovat ahdistavia tapahtumia, molemmat tiesivät sen ilman aiempaa kokemustakin. Kaikilla on aiheesta jokin mielipide.

Suomen Pankin nykyinen pääjohtaja, Liikasen entinen kabinettipäällikkö Olli Rehn aloittaa puheensa.

”Saatan kuvitella, että muotokuvan tekeminen miehestä, joka on vähintään kolmessa paikassa yhtä aikaa, ei ole aivan helppoa”, hän sanoo.

Sitten muotokuva tuodaan sisään. Oli ehdotettu kankaita, joiden alta muotokuva paljastuisi. Retulainen ei halunnut.

Asettelemisessa on ongelmia. Maalausta ei meinata saada sille varatulle paikalle puhujanpöntön viereen.

Liikanen liikehtii levottomana: onko jo kuohujuoman aika?

Vihdoin A Man with a Blue Suit saadaan paikoilleen. Teoksen työnimi jäi lopulliseksi.

Liikanen on juuri lähdössä, liikkeen näkee. Takin sininen ylettyy mustiin kehyksiin asti.

Niitä ei saa vaihtaa. Ne ovat osa teosta.

Liikasen hahmo on kotona taiteen keskellä: Jukka ja Marika Mäkelän teokset vierekkäin, entisen avioparin. Tarkoituksella. Rafael Wardia, ja sellainen punainen, jota Marjatta Tapiola käyttää.

Maalaus on ihan märkä. Se kuivuisi täällä Suomen Pankissa vielä seuraavat kymmenen vuotta.

Retulainen puhuu sinipukuista miestä kohti kääntyneenä. Lukee statementin, joka on kiinnitetty myös teoksen taakse.

Miksi en maalaa ihmisiä? …

Minä en ole kiinnostunut ihmisistä…

Maalaan yksinäisyyttäni, hiljaisuutta…

Marraskuu 2018. Olen yksin. Olen maalannut neljä päivää, pyyhkinyt pois…

Maalia on paikoitellen puoli senttiä.

Kaadan maalauksen päälle pirtua… Illalla oopperasta palattuani poistan taas kaiken. On pimeää, en edes näe, mitä teen…

Muotokuvamaalauksen täytyy olla taideteos, se ei saa olla pelkkä kuva…

Olen myös varma, että tunnen itseinhoa ja häpeää…

Arvoisa taiteilija, hyvä Anna, Erkki Liikanen aloittaa kiitos­puheensa.

Se saattoi olla Erkki Liikasen viimeinen kiitospuhe Suomen Pankissa. Hän on ollut eläkkeellä jo yli 200 päivää. Nyt puolet ajasta menee matkoilla, esimerkiksi IFRS:n neuvostossa, jossa hän on puheenjohtajana. Se vastaa talousraportoinnin kansainvälisistä standardeista.

Viimeisenä työpäivänä Suomen Pankissa 9. heinäkuuta sää oli puolipilvinen. Maanantai. Silloin Erkki Liikanen kutsui Tellervo Koiviston lounaalle. Syötiin kalaa ja salaattia Aino-kabinetissa.

Se oli Tellervo Koiviston toinen ateria Suomen Pankissa. Edellinen oli illallinen vuonna 1970 yhdessä Mauno Koiviston kanssa.

Viimeksi Koivisto ja Liikanen tapasivat Koiviston syntymäpäivillä tammikuussa.

”Eiks vanhat tädit näytä aina valokuvia?” Koivisto kysyy kotonaan Katajanokalla ja kaivaa esiin kierrekantisen albumin, johon on liimattu suuria, kiiltäviä kuvia hänen 90-vuotispäiviltään.

Juhlat pidettiin kotona. Päivi ja Paavo Lipponen, Tarja Halonen ja Pentti Arajärvi, Arajärvi suunnittelemassa Juttutupa-jatkoja, ja Assi Liikanen tervehtimässä itseään päätä pidempää Koivistoa vierellään juuri jostain saapunut Erkki Liikanen, jolla on kuohuviinilasi kädessä.

Toisella puolella suuren asunnon käytävää on Mauno Koiviston työhuone. Paljon kirjoja, paljon venäjänkielistä kirjallisuutta. Loppu­vaiheessa kirjat eivät enää olleet järjestyksessä.

Hyllyssä oven vieressä on Euron herttua. Tellervo Koivisto ottaa sen käteensä.

”Sorsanpoika. Sutki savolainen. Lahjakas ja röyhkeä. Politiikan konkari Erkki Liikanen on kaikkea tätä”, takakannessa lukee.

Koivisto katsoo kantta, joka kuvaa Erkki Liikasen sivuprofiilia kolikossa.

Ei tuo kyllä ole se Eki, jonka minä tunnistan, Koivisto sanoo.

Samana iltana Erkki Liikanen lähettää sähköpostia. Hän kertoo jutelleensa puhelimessa ”Tellervo K:n” kanssa.

”Mul on yks hauska juttu…”, Liikanen tapaa sanoa ja nauraa tavalla, joka on käänteinen sinitiaisen laulu: kolme lyhyttä ja kaksi pitkää. Usein hän puhuu niin nopeasti, ettei kaikista sanoista saa selvää.

Puhelu koski muistoa.

Juhlat Presidentinlinnassa, yksityisbileet. Erkki Liikanen oli päättänyt kautensa valtiovarainministerinä ja lähdössä suurlähettilääksi Brysseliin. Tellervo Koivisto oli lähettänyt postikortin. He haluaisivat Maunon kanssa järjestää Liikaselle läksiäistilaisuuden, myös eräänlaisena pahoitteluna. Eivät sanojensa mukaan olleet tarjonneet Liikaselle ajoissa tukea ministeriaikoina.

Liikanen sai ehdottaa vieraita. Monia taiteilijoita: Antti Tuuri, Olli Ahvenlahti, Marjatta Tapiola ja Pekka Lehto.

Liikanen muistaa Tellervo Koiviston sanoneen, että juhlien jälkeen Linnassa tuoksui sikari.

Koivisto ei enää niitä juhlia muista. Ei tullut mokattua, siksi ne ovat pyyhkiytyneet mielestä, hän sanoi.

Mutta kyllä muistoa saa kirjassa käyttää.

Anna Retulainen ei olisi halunnut mennä Linnan juhliin. Mutta kaksi Presidentinlinnaan hankittua teosta olivat ensimmäistä kertaa esillä eikä ollut muuta vaihtoehtoa.

Viikkoa aikaisemmin, perjantaina 30. marraskuuta Anna Retulainen oli lähettänyt Liikasille viestin Berliinistä. Hän lähetti viestit aina heille molemmille.

Vaikka kuinka yrittäisin vääristellä totuutta, on pakko myöntyä… luulen, että tämä on valmis. Anna

Erkki Liikanen vastasi ruusu-emojeilla. Ei kysymystä, saisiko teoksen nähdä. Ei mitään.

Seuraavana iltana Retulainen lähti Berghain-klubille ja juhli koko yön. Ilmeisesti hän oli riehunut klubilla ympäriinsä, sillä aamulla naama oli mustelmilla.

Maanantaina Retulainen lähetti Liikasille uuden viestin. Olen täysin varma, että muotokuva on valmis, hän kirjoitti. Sekä myös maalaus kodistanne.

On tapana, että muotokuvan kohde saa teoksen myös itselleen.

Mustelmat näkyivät ihossa vielä itsenäisyyspäivänäkin. Oli peitettävä Joe Blascolla.

Liikanen oli pohtinut Retulaiselle ääneen, olisiko tämän vaikeaa löytää päällepantavaa Linnan juhliin. Tietäisipä vain, oli Retulainen ajatellut. Hänellä on vaatekaappi täynnä Maison Margielaa ja Christophe Lemairea, ja Anna Ruohosen Afrodite-silkkimekkoja eri väreissä ja pituuksissa. Sellaisen hän puki Linnaankin.

Kättely, booli, tanssi. Sopimus teosvaihdosta tutun kuvanveistäjän kanssa.

Juttelu Erkki Liikasen kanssa oli muodollista. Retulaisesta tuntui, että heidän oli mahdotonta ymmärtää toisiaan. Hänestä Liikanen ei tajunnut taiteilijantyön lähtökohtia; miten yksin hän Liikasesta maalaamansa muotokuvan kanssa oli. Miten ahdistavaa olisi jättää työ Suomen Pankkiin tammikuussa.

Retulainen ei muistanut, että Erkki Liikanen olisi heidän lyhyen tuttavuutensa aikana kysynyt häneltä juuri mitään. Yksi harvoista kysymyksistä oli: miltä nyt tuntuu, kun sai teoksia Presidentinlinnaan. Ne ovat Presidentinlinnan ensimmäiset nykytaideteokset.

Retulainen ei ymmärtänyt Liikasta. Miksi tämä teki, mitä teki; muotokuvan maalaamisen jälkeen hän ymmärsi vielä vähemmän. Arvosti toki: esimerkiksi Liikasen työtä taiteilijoiden ja Suomen Pankin taidekokoelman eteen. Ja hänen uraansa ylipäänsä. Jonkunhan sellaiset asiat pitää hoitaa. Ilman sen työn tekijöitä taiteilijatkaan eivät voisi tehdä omaansa. Liikanen vaikutti Retulaisesta täysi­päisemmältä kuin suurin osa muista Linnan juhlien päättäjistä.

Erkki Liikasen katse kierteli Presidentinlinnan kattoa. Jossain vaiheessa Retulainen kysyi Liikaselta, onko kattolamppu hieno.

Assi Liikanen tulee avaamaan oven. Kello on yksi lauantaina, helmikuun yhdeksäs. Lauantait ovat Erkki Liikasen mielestä mukavia päiviä. Voi käydä kahvilassa ja kirjakaupassa.

Tänään on menoa. Historiapäivät Lahdessa, paneelikeskustelu liberaalin demokratian tulevaisuudesta yhdessä professori Anu Koivusen ja professori Henrik Meinanderin kanssa.

Liikanen saapuu takavasemmalta ja istuu Kukkapuron sohvalle takan viereen. Kädessä on iPad. Hänellä on käynnissä Facebook-­keskustelu edellisillan konsertista. Profiilikuvana on Retulaisen maalaama muotokuva. Valtava teos, Liikanen sanoo. Uniikki idea kuvata muotokuvan kohde kodin miljöössä tuolla tavalla.

Assilla on lehdenluku kesken. Helsingin Sanomat, Ilta-Sanomat, Iltalehti. Valo jalkalampussa on kotoisa.

Makuuhuoneen sängyllä on avonainen matkalaukku. Jos pärjäisi yhdellä tällä kertaa. Liikaset ovat lähdössä kahdeksi viikoksi Etelä-Ranskaan, jossa heillä on asunto-osake parin tuttavaperheen kanssa. Erkki Liikanen aikoo kirjoittaa siellä kirjansa käsikirjoituksen valmiiksi.

Hänen pitää ratkaista kertojanäänensä problematiikka. Miten yhdistää yksityinen ja yleinen? Suomen tarina suvun tarinaan? Toiset esilukijat ovat sanoneet, että minää pitäisi olla enemmän, toiset taas, että vähemmän.

Usein Liikanen viittaa itseensä Erkki Liikasena eikä minänä.

Takkaa vastapäätä on kaksi uutta teosta, Anna Retulaista. Ripustus tehtiin muotokuvan paljastuksen jälkeen.

Toinen on täällä tehty piirros Liikasen kädestä. Sen Retulainen antoi Liikaselle Suomen Pankissa kangaskassista. Juoksi kesken valokuvauksen Liikasen luo, kun huomasi, että Liikanen oli avaamassa pakettia. Piirroksen arvo on korvaamaton, Retulainen sanoi Liikaselle. Hän ei koskaan anna muistoja kenellekään.

Toinen on maalaus Liikasten kodista. Liikasta kauhistutti ajatus, että hänellä olisi oma naamansa seinällään. Omia naamoja on nykyään ihan liikaa, pitäisi vähän miettiä, kuinka paljon selfieitä ottaa.

Seinällä olevasta Retulaisen maalauksesta Erkki Liikanen on jo lähtenyt. Vain Assin hahmo näkyy.

”Sano kato et saanks mä jäädä tänne yksin. On se valtava juttu. Se halus istuu kaheksan tuntii täällä meillä itekseen. Se on siis niin hyvä juttu, et se nostaa niinkun koko taiteen arvoa eiks nostakin.”

Erkki ja Assi Liikanen asuivat 1990-luvulla erillään vuosikausia, kun Erkki oli Brysselissä ensin suurlähettiläänä ja sitten komissaarina.

Se ei ollut tarkoitus, he muuttivat yhdessä. Sitten lehdet alkoivat kirjoitella, että Erkki Liikanen on järjestänyt Assille valtion työpaikan. Myöhemmin osoittautui, ettei siinä ollut perää, mutta lehdistö ei jättänyt rauhaan. Lopulta Assi Liikanen irtisanoutui Stakesilta ja muutti takaisin Suomeen.

Se on ainoa mediakohu, jota Liikanen aikoo käsitellä kirjassaan. Muuten hän ei halua kommentoida hänestä kirjoitettuja juttuja.

Nehän kertovat kirjoittajasta eivätkä minusta, Liikanen sanoo.

Liikaset ovat olleet yhdessä teineistä saakka. Assi oli varakkaammasta perheestä, Liikasten kuusihenkinen perhe asui pitkään kaksiossa ja isä teki montaa työtä yhtä aikaa. Myöhemmin lapsia tuli vielä kaksi lisää.

Assin isä oli kokoomuslainen. Hän ei suhtautunut nuorten seurusteluun varauksettomasti; Erkki oli jo silloin poliittisesti aktiivinen SDP:n nuorisotoiminnassa ja Teiniliitossa. Oli kuitenkin ylpeä, kun tytär pääsi Linnan juhliin.

Ensimmäisen kerran Assi ja Erkki olivat erillään jo 17-vuotiaina, kun Erkki vietti neljä kuukautta vaihto-oppilaana New Yorkissa. Kustannukset katettiin stipendillä, muuhun ei olisi ollut varaa.

Vaihto-oppilasajan he olivat kirjeenvaihdossa.

Erkin kirjeet ovat tallessa vanhassa makeisrasiassa, jossa on punaisia kukkia ja kultareunukset. Kannessa lukee Chymos. Kirjeitä 51 vuoden takaa.

Assin lähettämiä kirjeitä ei enää ole. Ne olivat Erkin mukaan ”vähän vaisumpia”. Ei ollut rakkaudentunnustuksia ja makeita adjektiiveja. Taisin kirjoittaa Assille sen, minkä itse olisin halunnut kuulla, Erkki sanoo.

”Näytä minkälainen käsiala, mä haluun sen nähdä!”

”Koulutyttö Assi Issakainen, tytönhupakko…” hän lukee.

”Aina luki, et ensi kerralla otan sinut mukaan. Se toistuu aika usein”, Assi sanoo.

”Tässä on aika hauska…”

Erkki alkaa lukea.

”Kiitos kirjeestä. Sain kahtena päivänä kolme kappaletta, kasassa. Olen tässä parhaillaan pääsemässä tästä hirvittävästä sapatinvietosta. Se alkoi perjantaina kello 18 ja loppui eilen kello 18. Sinä aikana ei saa tehdä juuri mitään…”

Hän selaa laatikkoa.

”Älä sotke niitä.”

Ensimmäinen kirje on lähetetty 7. tammikuuta 1968.

”Nyt on kolmas ilta New Yorkissa”, Erkki aloittaa.

”Tää on pelkkää ikävää. Assi saa lukea.”

”Nyt on kolmas iltani New Yorkissa vaihtumassa yöksi ja minulla on yhtä ikävä sinua oi rapelikorvani.”

”Hörökorvat!”

”Mikä lienee ja sydänkäpyseni, elämäni, kaikkeni. Kaikki substantiivit tarkoittavat sinua… Laitettu siis sulkuihin… Ei ei tätä, tää täytyy sensuroida!”

”Aikamoinen kokoelma. Kato nyt mitä annat lastenlasten lukee.”

Laatikossa on myös kirjeitä Neuvostoliitosta. Kymmenen päivän reissu, kolme kirjettä Erkiltä Assille.

Nää täytyy kattoo, Erkki sanoo ja selaa kuoria. On juotu vodkaa hotellihuoneessa ja käyty Punaisella torilla. Liikasen mukaan oli helppo vastustaa taistolaisia, kun oli nähnyt, millaiset olot Neuvostoliitossa oli.

”Saako lukee teiän äitiltä kirjeen? Hirveen ihana kirje, ihana kirje!”

”Ootsä varma?”

”Oon.”

”Armain poikani. Näiden piiraiden mukana lämpimät terveiset kaikilta kotimaahan nyt jääneiltä…”

”Onks se Amerikkaan lähettäny?”

”Eiku Brysseliin varmaan.”

”Meidän äitihän opetti parhaina päivinään karjalanpiirakan teon kaikille lapsenlapsilleen. Kaikki on tehny niitä loputtomiin.”

On aika lähteä Lahteen, paneelikeskusteluun demokratian tulevaisuudesta. Muistiinpanot ovat valmiina. Ja onhan Liikanen tästä kirjoittanut, vaikkapa pari vuotta sitten kirjaan Demokratian kohtalo, Demokratins öde.

Liikanen pukee varalta kravatin. Sellainen pitää olla, jos muillakin on. Jos ei ole, kravatti on helppo käydä ottamassa pois.

Suomen Pankista lunastettu Audi A4 odottaa autotallissa. Vanha, Erkki Liikanen sanoo. Hän ei jaksanut poistaa tavaroita takakontista, oli helpompi ostaa auto itselleen, hän selittää. Kallishan se oli, sillä Suomen Pankin käytöstä poistuvista autoista järjestetään tarjous­kilpailu. Entisen omistajan on maksettava aina korkein tarjottu hinta.

Liikanen ottaa mukaan Pepsi Maxin ja sanoo, että käydään vielä työhuoneessa. Lainaan pari kirjaa, mutta nämä haluan takaisin, Liikanen pyytää. Yleensä lainattavia kirjoja ei kuulemma saa palauttaa. Liikasilla kirjoja on liikaa.

Jälleenrakentajien lapset ja Suuret ikäluokat. Ne ovat kirjojen nimet. Sivujen väliin on kiinnitetty tarralappuja. Lauseita on merkattu yliviivaustussilla.

Erkki Liikanen kuuluu viimeiseen suuriksi ikäluokiksi laskettavaan vuosikertaan. Hän on syntynyt vuonna 1950. Silloin lapsia syntyi 98 065.

Mutta ei yhtään sellaista kuin Erkki Liikanen. Hänestä on sanottu, että toista samanlaista ei Suomessa ole. Kansainväliset kontaktit ovat omaa luokkaansa. Johtavat poliitikot pyytävät häneltä neuvoja ja kysyvät mielipiteitä.

Hänestä saattaa tulla EKP:n seuraava pääjohtaja. On kysytty, miksei presidentti. Ehkä, koska Assi on ilmoittanut, että sitten saat ottaa uuden akan. Sitä paitsi viime vaaleissa, joihin Liikasta pyydettiin ehdolle, tämä tiesi, että mahdollisuuksia tulla valituksi ei olisi ollut.

Silti Liikasenkin tarinan kehykset löytyvät näistä kirjoista, niiden yliviivatuista lauseista.

Suuret ikäluokat, sivu 61:

Evakot surivat kodin ja kotiseudun menetystä.

Sivu 276.

Kun yhä useampi lapsi pääsi, meni tai pantiin oppikouluun, se merkitsi samalla uudenlaisen säätyjaon kasvamista vähitellen keskelle rahvasta.

Jälleenrakentajien lapset, sivu 18.

Sotavuodet uuvuttivat monet naiset, heillä oli omat oireensa.

Sivu 125.

Sodan jälkeenhän kiellettiin puhumasta, ei saanut mitään kriisihoitoa ja painajaiset seurasivat yö yön jälkeen.

Sivu 220.

Selityksiä kaipaavat lapset pyrkivät järkeistämään kukin omilla tavoillaan vanhempiensa järjettömältä vaikuttavan käyttäytymisen.

Nämä kehykset yhdistävät satoja tuhansia suomalaisia. Sen, mitä on Erkki Liikasen kehysten sisällä, hän kirjoittaa kirjaansa. Siten voi päättää itse, mitä haluaa sanoa. Sanoa siitä, millaista oli, kun sodasta ei koskaan puhuttu, vaikka isä ja suuri osa opettajista olivat olleet rintamalla. Koulukirjoissa historia loppui aikaan sitä ennen.

Mitä sanoa äidistä, joka joutui lähtemään evakoksi kotiseuduiltaan Karjalan Kurkijoelta 9-vuotiaana, piiaksi vieraisiin taloihin. Sisaret pääsivät sotalapsiksi Ruotsiin, äiti oli siihen liian vanha.

Tai äidin ja isän tarinasta, joka alkoi Kansan Raamattuseuran illanvietossa. He menivät naimisiin, kun äiti oli 17 ja isä 23. Vasta myöhemmin Liikanen on ymmärtänyt, kuinka nuoria he olivat.

Vaikeinta on miettiä, mitä kertoa äidin mielenterveysongelmista ja siitä, millainen vaikutus sairaudella oli Liikasen elämään. Siitä on vaikea puhua, joinain päivinä mahdotonta.

Liikasen äiti kuoli viime vuonna. Hautajaispuheessa pappi, Liika­sen veljentytär Laura Hienonen sanoi:

”Olen miettinyt paljon myös sitä, millaisia ahdistuksia hän itse joutui kokemaan, sitä, mikä oli sairautta ja mikä häntä itseään, sitä, miten hän itse ymmärsi sanojensa ja tekojensa seuraukset, ja miten hän kykeni niistä vastuuta kantamaan. Alzheimerin tauti tuntui alkaessaan tässä tapauksessa armolliselta.”

Hautajaisissa Liikanen tajusi, ettei koskaan ollut osannut sanoittaa sitä noin hyvin.

Mikä oli sairautta, mikä häntä itseään.

”Tulipa hyvä yleisö. Mähän nään tosta edestä, silmistä ja katseesta. Se oli eri virkee”, Erkki Liikanen sanoo autossa matkalla takaisin Lahdesta Helsinkiin. Tunnelma paneeli­keskustelun jälkeen oli rento. Lahti on Liikaselle tuttu paikka. Nuorena täällä pysähdyttiin snägärillä matkalla Mikkelistä Helsinkiin. Lahden puoluekokouksessa vuonna 1984 Liikanen valittiin toista kertaa SDP:n puoluesihteeriksi.

Liikanen puhui demokratian ja hyvinvointivaltion tulevaisuudesta nuorten kautta. Hänestä eläkkeiden maksu ja hyvinvointivaltion kehitys ovat kiinni siitä, kuinka nuoret pärjäävät; poliittisten puolueidenkin menestys. Päättämään pitää saada ne ihmiset, jotka näkevät maailman oman sukupolvensa perspektiivistä. Se on eri perspektiivi kuin niiden, jotka nyt päättävät.

”Mähän olen puhunut tästä vuoden, se on totta! Tästä löytyy talousanalyysia, mut ihmiset ei tajuu taitetusta indeksistä ja muusta. Tässä ei kannata rakentaa tätä ristiriitaa, koska näiden nuorten pärjääminen on kaikkien etu.”

(Tosin Liikasen mielestä nuoret voisivat lukea enemmän. Hänellä on tapana kysyä nuorilta poliitikoilta: mikä kirja nyt on kesken? Usein ei mikään. Tai sitten se on ”joku Alexin elämäkerta”. Ja jos joku sanoo, ettei politiikan takia ehdi valmistua yliopistosta, Liikanen kertoo mielellään, miten se tehdään.)

Liikanen on niitä sosiaalidemokraatteja, joiden mielestä talouden kehykset ovat lähtökohta, ei arvovalinta. Hänestä on virkamiesten velvollisuus kertoa, millaisessa jamassa valtiontalous on. VM:n helmikuussa julkistetussa raportissa vaadittiin taas tiukkoja toimenpiteitä. Kritiikkiä heräsi: tekevätkö virkamiehet politiikkaa? Liikasen mielestä ainoa ongelma on, että raportti julkistettiin liian lähellä vaaleja. Arvovalinnat eivät kuulu virkamiehille; vain vaaleissa valituilla päättäjillä on siihen mandaatti, Liikanen sanoo.

Siksi hän ei halua sanoa, mitä hänen mielestään nyt pitäisi tehdä. Mutta tulonjako-, työllisyys- ja ympäristövaikutukset on aina otettava huomioon. Ja perehdyttävä tutkimukseen silloinkin, kun se ei vastaa omaa mielipidettä.

Kun Liikanen teki suurta ja silloin paljon kritisoitua verouudistusta Holkerin hallituksessa 1980-luvun lopussa, hän sai kansalaiskirjeen, jossa oli lainaus. Ei ole mitään vaarallisempaa kuin ryhtyä uudistajaksi. Sillä uudistajalla on vihamiehiä kaikkien niiden piirissä, jotka uskovat hyötyvänsä vanhasta järjestelmästä. Hän saa vain laimeaa tukea niiden taholta, jotka uskovat hyötyvänsä uudistuksista. Se on Machiavellia.

Verouudistustakin Liikanen aikoo kirjassaan käsitellä. Tulonjakovaikutuksia ja ympäristöveroja esimerkiksi. Puhua siitä ei voi. Se olisi liian yksinkertaistavaa. Pitää ajatella rauhassa ja jättää lopputulos muiden arvioitavaksi, hän sanoo.

Eurokriisin kohdalla Liikasta kritisoitiin esimerkiksi siitä, että hän oli liian hiljaa. Useimmat eivät osanneet odottaa kriisiä. Kriisi oli musta joutsen, sanoo Liikanen. Muistutuksena siitä Liikasella oli Paul Gustafssonin samanniminen teos työhuoneensa seinällä Suomen Pankissa.

Yksi, joka näki muita paremmin, oli IMF:n silloinen pääekonomisti Raghuram Rajan. Hän varoitti rahoitusjärjestelmän ongelmista kaksi vuotta ennen kriisiä symposiumissa Jackson Holessa. Sanoi, että rahoitusmarkkinoiden kehitys on tehnyt ne entistä haavoittuvammiksi. Harva uskoi silloin. Liikanen oli symposiumissa paikalla, kutsui Rajanin Suomeenkin.

Kriisin ollessa pahimmillaan Liikanen luki paljon käyttäytymistaloustieteestä. Vuonna 2009 ilmestyi George Akerlofin ja Robert Shillerin kirja Animal Spirits, jonka mukaan ”eläimellinen vaisto” johtaa markkinoiden toimintaa. Myös Justin Foxin samana vuonna ilmestynyt teos The Myth of the Rational Market teki vaikutuksen. Siinä Fox asetti kyseenalaiseksi taloustieteen periaatteet ratio­naalisesta toimijasta. Yksi kriisin laukaisijoista oli, että pankit tuputtivat subprime-­lainoja ihmisille, joilla ei ollut siihen varaa. He vain halusivat kodin.

Talouspoliittiseen keskusteluun on vaikeaa tuoda käyttäytymistaloustieteen ajatuksia. Miten ihmisten yksilölliset toiveet, pelot, halut ja unelmat voisi muuttaa talouden kielelle: numeroiksi, kannustimiksi ja ukaaseiksi.

”Sä et voi kuitenkaan olla vain sinä itse, sä edustat ihmisiä. Sillon sun pitää tehdä ratkasuja myöskin muiden puolesta. Täytyy sovitella, täytyy olla joku kehys, jossa päätöksenteko tehdään.”

Välillä yksilö toimii tunteen varassa. Siksi Liikasen mielestä valtioiden pitää säädellä rahoitusmarkkinoita. Aina vapaus ei toimi, yksilön päähän on mahdotonta päästä. Erkki Liikanenkin haluaa kertoa oman tarinansa itse.

Pimeät kadut, kelmeät valot. Liikanen juo päivän toista Pepsi Maxiaan. Suklaatakin on, Geishaa ja chilillä maustettua.

Vähän ennen Helsinkiä hän kertoo isästään. Kaupunginpalvelijana toiminut isä puuttui pormestarin alkoholiongelmaan. Tämä joutui eroamaan. Hienointa Liikasen mielestä oli kuitenkin se, että he sopivat välinsä vielä samalla viikolla.

”Sillon olin silleen, et hirvee moraalinen voima, eihän tollasia juttuja tehä.”

60-vuotiaana Liikasen isä ilmoitti haluavansa jäädä eläkkeelle väsymyksen takia. Se yllätti Liikasen: isä oli aina pitänyt töistä. Sillä tavalla pääsi irti kodin asioista.

Kaksi viikkoa isän eläköitymisen jälkeen Liikasen vanhemmat erosivat.

”Mä olin vähän huolissaan siitä, koska kotona oli niin vaikea tilanne. Enhän mä voinut tietää, et Alzheimerissa on juuret.”

Kun Liikanen kävi isänsä luona Mikkelissä, hän huomasi, että tämän katse oli kadonnut. Myöhemmin hän on harmitellut, ettei jutellut isän kanssa enemmän aikuisiällä.

”Mitä mä tein oli isälle tärkeetä, hän oli tietysti hyvin ylpee ja muuta.”

Ei hän koskaan sanonut sitä suoraan. Ei ollut tapana.

Liikanen ajaa Audin autotalliin Töölössä.

”Jäi nää suklaat… Kumman otat, mä vien toisen Assille.”

Kuukausi muotokuvan paljastamisen jälkeen Anna Retulainen kävelee ateljeessaan Herttoniemessä suuren maa­lauksen luo ja länttää siihen 24 karaatin kultapaperin. Kulta kuvastaa roskaa.

Vieressä on kaksi muuta suurta teosta. Samaa sarjaa. Ne tulevat osaksi Conversations-nimistä näyttelyä.

Maalaukset ovat painajaista muistuttavasta valveunesta. Retulainen on nähnyt sitä usein aamuöisin, silloin kun muotokuva oli vielä kesken, ja sen jälkeen. Valveunessa Retulainen vaeltelee yksin Liikasten kotona.

Yhdeksän päivää aikaisemmin Retulainen oli lähettänyt Liikasille viestin. Maalausprosessi saa jatkoa, hän kirjoitti. Hänestä oli kohteliasta kertoa, vaikka asunto onkin maalauksissa tunnistamaton.

Sinulta ei mikään enää yllätä, Erkki Liikanen vastasi.

Enempää Retulainen ei kertonut. Ei valveunesta eikä siitä, että Liikasten koti muistutti Retulaista hänen omasta lapsuudestaan. Turvallisista asioista ja niistä, joita ei mielellään ajattelisi.

Ei siitä, että Retulaisen isä pukeutui kotona samanlaiseen paitaan kuin Liikanen, raidalliseen.

Ei, että Retulaisen vanhemmat eivät koskaan oppineet huutamaan moi, vaan tervehtivät aina muodollisesti.

Viestin lähetettyään Anna Retulainen lähti konserttiin. La Mer, Berliinin filharmonikot, kapellimestari Yannick Nézet-Séguin.

Kuunnellessaan hän näki vaaleita sinisen ja violetin eri sävyjä. Voima­kasta melkein häikäisevää vaalean kellertävää. Nikkelin keltaista. Vaaleaa napolin keltaista, vihreää. Piikkimäistä, kylmää punaista, melkein magentaa. Lämmintä ja kylmää okraa.

Sellainen oli meri. ■

Artikkelin piirrokset ovat Anna Retulaisen muistiinpanoja Erkki Liikasesta, jotka hän teki muotokuvaa varten. Viimeinen kuva on Retulaisen valmis muotokuva A Man with a Blue Suit. (Kuva muotokuvasta: Jussi Tiainen)

Julkaistu: 13.4.2019