Onko maalauksille tehty väkivaltaa?

Se oli yksi ensimmäisistä asioista, jonka Anna Retulainen Ateneumin konservaattorilta Kirsi Hiltuselta syksyllä 2018 kysyi.

Onko maalauksissa ehkä reikiä? Ovatko maalikerrokset rikki?

Hiltunen hämmentyi. Väkivaltaa?

Schjerfbeck oli raju maalari, Retulainen sanoi. Hän huomasi sen tavasta, jolla työt oli tehty.

Anna Retulainen oli Ateneumissa, koska hänen piti pystyä maalaamaan Helene Schjerfbeckin töistä versioita Antti J. Jokisen elokuvaan. Sellaisia, jotka menisivät aidoista. Schjerfbeckin myöhäistuotantoa: omakuvia ja pari muuta. Punatäpläinen. Mustataustainen. Hopeataustainen.

Kirsi Hiltunen oli perehtynyt Schjerfbeckiin työnsä kautta kymmeniä vuosia. Ensimmäisen Schjerfbeckinsä hän oli konservoinut jo opiskeluaikoina. Tehtäväksi tuli poistaa maalauksen pinnasta likaa kirurginveitsellä. Minä, Schjerfbeck ja kirurginveitsi… Silloin Hiltusen käsi tärisi.

Sen jälkeen Hiltusen eteen on tullut lukuisia Schjerfbeckejä. Hän tietää, miten Schjerfbeckin käyttämät värit – koboltti, sinkki, sinooperinpunainen, sienna – reagoivat keskenään. Muotokuvien kasvojen ääriviivat ovat tutut, ja kirkkaat värit, jotka naulitsevat katseen harmaasävyisissä teoksissa.

Silti keskustelut Retulaisen kanssa antoivat Hiltuselle ajattelemisen aihetta. Aikaisemmin hän oli ottanut Schjerfbeckin tekniikan annettuna. Hän oli tarkastellut kokonaisia töitä, ei niinkään prosessia, jonka kautta teokset olivat syntyneet.

Retulainen osoitti yksityiskohtia: varmalla kädellä rajusti vedettyjä viivoja. Palettiveitsellä tai hiekkapaperilla pois raaputettuja pintoja. Kangasta, jossa on pyyhkimisen jäljet. Ne ovat Retulaiselle tuttuja tekemisen tapoja. Joskus hän oli vitsillä heittänyt, että Suomen kaksi teoksistaan eniten maalia poistanutta taiteilijaa ovat varmaan hän itse ja Schjerfbeck.

Schjerfbeck on tehnyt niin, koska hän on ollut ahdistunut, Retulainen tulkitsi. Alkaakseen hioa ihmisellä täytyy olla voimakas, pakottava tunne.

Sinä syksynä Retulainen kävi Ateneumissa usein. Hän istui tuntikausia tutkimassa Schjerfbeckin luonnoskirjoja, kysyi kysymyksiä ja keskusteli Hiltusen kanssa. Mitä pitäisi esimerkiksi ajatella kankaisiin kiinnitetyistä jatkopaloista? Oliko kyse siitä, että kankaasta oli pulaa, vai jostain muusta?

Hiltunen ja Retulainen pohtivat Schjerfbeckin pakkomiellettä siniseen, jota on melkein jokaisessa maalauksessa, ja sitä, miten teosten värikerrokset vaikuttavat toisiinsa.

He puhuivat myös pohjustuksista. Schjerfbeck käytti yleensä puoliöljypohjustuksia: jänisliimaa, liitujauhoa, valkoista pigmenttiä, vettä ja pellavaöljyvernissaa. Siinä ei ole mitään poikkeuksellista, Retulainen käyttää puoliöljypohjustuksia usein myös itse. Mutta tavallisesti taidemaalari tekee pohjustuksen aluksi ja alkaa sitten maalata. Schjerfbeck sen sijaan maalasi jo pohjustaessaan. Pohjustukset on tehty epätasaisesti, lopullisen maalauksen pintojen vaihtelua mukaillen. Esimerkiksi Mustataustaisessa omakuvassa vaatteen kohta on ainoastaan liimattu. Pellavakangas näkyy. Näennäisen yksinkertaiset työt ovat todellisuudessa kerroksellisia. Samaan aikaan harkittuja ja sattumanvaraisia.

Jossain vaiheessa keskustelu siirtyi Schjerfbeckin persoonallisuuteen. Voiko siitä maalausten perusteella päätellä jotain? Retulaisesta oli selvää, että Schjerfbeck oli intohimoinen ihminen. Hiltunenkin oli ajatellut, ettei myytti sairaasta ja hauraasta Helenestä voi olla totta. Hän oli mieltänyt tämän tinkimättömäksi ja rohkeaksi taiteilijaksi mutta kuunnellessaan Retulaista hän ymmärsi vielä aiempaa tarkemmin, kuinka fyysistä työtä maalin lisääminen ja poistaminen on. Sellaista ei heiveröinen ihminen pysty tekemään.

Kiinnostavinta Hiltusen mielestä oli, että Retulainen ei juurikaan ollut lukenut Schjerfbeckistä kirjoitettuja kirjoja. Hän teki tulkintansa vain katsomalla, miten Schjerfbeck on maalannut.

Idea perustui intuitioon.

Ohjaaja Antti J. Jokinen oli keväällä 2018 ottanut yhteyttä Ateneumiin: kuka olisi sellainen taiteilija, joka voisi maalata Helene Schjerfbeckin teoksia ja opettaa maalaamista Helene-elokuvassa näytteleville Laura Birnille ja Johannes Holopaiselle? Ensi-ilta olisi vuonna 2020.

Intendentti Anna-Maria von Bonsdorffin vastaus tiedusteluun oli spontaani: Anna Retulainen.

Von Bonsdorff ei koskaan ollut ajatellut, että Schjerfbeckissä ja Retulaisessa on samaa. Toki Retulaistakin on kutsuttu ekspressionistiksi niin kuin Schjerfbeckiä, mutta siinä missä Schjerfbeckin väripaletti on niukka, Retulaisen maalaukset ovat usein täynnä väriä. Retulainen ei maalaa ihmisiä saati itseään. Nautintoja-nimisen näyttelynsä esitteessä hän kirjoitti maalaavansa yksinäisyyttä ja hiljaisuutta. Schjerfbeckin tunnetuimmat teokset ovat ihmisiä ja omakuvia. Silti Retulaisen nimi tuli intuitiivisesti mieleen.

Von Bonsdorff ei tuntenut Retulaista henkilökohtaisesti mutta oli ihaillut hänen töidensä maalauksellista otetta: sitä, että niissä itse maalaus on pääosassa aiheen sijaan. Samoin hän oli ajatellut myös Helene Schjerfbeckistä.

Retulainen voisi tavoittaa Schjerfbeckin kädenjäljen. Sen, josta von Bonsdorff oli kirjoittanut väitöskirjassaan esimerkiksi näin: Maalauksessa Sypressejä, Fiesole ehdotetaan maisemaa mutta ei kuvata sitä. Kaikki, mikä kertoo jotain ajasta ja paikasta, on riisuttu pois.

Laskiessaan kukkasiaan ystävänsä uurnan viereen lausui metsänhoitaja E. Reuter (suomennettuna): ”Olet nyt saavuttanut suuren rauhan. Sinun päiväsi olivat raskaat, päivät ja yöt, pitkinä vuosina, vuosikymmeninä, raskaat yksinäisyydestä siinä merkityksessä kuin me tavalliset ihmiset ymmärrämme, ja siitä yksinäisyydestä, joka niin usein tulee suuren sielun, suuren luovan taiteilijan osaksi. Ainoastaan luomisen lyhyinä tuokioina valkeni polkusi hetkiseksi, niinä hetkinä, jolloin tunsit saavasi esiin jotain näyistäsi.”

Kohtaus on vuodelta 1946. Se ilmestyi Helene Schjerfbeckin elämästä ja taiteesta kertovassa teoksessa Kamppailu kauneudesta, joka julkaistiin vuonna 1951. Kirjan on kirjoittanut H. Ahtela, mutta se on pseudonyymi: kirjailija on itseään siteerannut Einar Reuter.

Reuter oli kirjoittanut Schjerfbeckin työstä paljon jo tämän elinaikana. Parikymmentä vuotta nuorempi Reuter ihaili Schjerfbeckin taidetta, omistikin. He olivat tutustuneet vuonna 1915.

Siinä vaiheessa viisikymppinen Schjerfbeck oli asunut 13 vuotta Hyvinkäällä kahdestaan äitinsä kanssa. Hän oli lähtenyt sinne irtisanouduttuaan opettajan työstään – hän voi silloin huonosti ylirasituksen takia ja kaipasi rauhaa. Lonkka häntä oli vaivannut lapsuudesta saakka.

Reuterin ja Schjerfbeckin tavatessa oli jo kolmekymmentä vuotta siitä, kun Schjerfbeck oli sateisena ja myrskyisenä syyspäivänä astunut Storfursten-höyrylaivaan matkustaakseen Pariisiin, josta kaiken etsiminen alkoi; kaiken sen, mikä on tärkeää elämässä ja taiteessa, kuten hän kerran kirjoitti. Pariisin harmaa oli erilaista kuin missään muualla, Notre Dame taas ihan tavallisen ruskea, joskin ruusuikkunoista lankesi ihmeellisen värinen valo, hän kertoi kirjeessä perheelleen.

Schjerfbeck kirjoitti paljon kirjeitä. Reuter sai niitä yli 1000. Schjerfbeck kirjoitti taiteesta, päivittäisistä tekemisistään ja kirjailijoista, joita hän oli lukenut.

Kirjeet hän pyysi tuhoamaan. Itse hän tuhosi Reuterin kirjeet.

Oliko Schjerfbeck rakastunut Reuteriin? Se on Helene-elokuvan kantava teema.

Ainakin Schjerfbeck vaikutti kirjeiden perusteella menneen pois tolaltaan kuultuaan Reuterin kesällä 1919 yllättäen tapahtuneesta kihlauksesta.

Hän ymmärsi, että nyt tulisi olemaan toinen, joka lähinnä oli saava kaiken. Kerron tämän, jotta ymmärrettäisiin hänen kirjeissään katkerana ilmaistut kysymykset, oliko Jumala pitänyt häntä vain pilkkanaan, Reuter kirjoitti myöhemmin.

Kirjassaan Kamppailu kauneudesta Reuter antaa ymmärtää, että Schjerfbeckin elämä oli täynnä kurjuutta ja epätoivoa. Kirjan lukuja:

Yksinäisyys Hyvinkäällä

Toiset kuusi vuotta yksin – kaksi vierasta

Sairautta ja epätoivoa

Sairas, rampa, erakoitunut Helene. Mutta miten hieno taiteilija!

Mitäs siinä tuijotat? Anna Retulainen mietti Berliinissä usein alkuvuodesta. Helene katsoi seinältä hiljaa.

Retulainen maalasi melkein kaikki versiot Schjerfbeckin töistä toisessa kodissaan Berliinissä. Ne olivat nimenomaan versioita, hän ei halunnut tehdä jäljennöksiä. Hän oli ilmoittanut kuvausryhmälle: olen taiteilija, en jäljentäjä. Niin taitava taideväärentäjäkin tekisi.Omaksuisi kädenjäljen ja tekisi töitä, joista voisi sanoa, että ne ovat uusia, aiemmin tuntemattomia Helenejä.

Toki Retulaisella oli lista elokuvaan tarvittavista maalauksista, hän ei voinut keksiä päästään. Mutta siitä huolimatta tarkan samankaltaisuuden sijaan hän yritti tavoittaa mielenmaiseman, joka töissä on. Päästä Helenen pään sisään; ymmärtää, miksi hän on tehnyt niin kuin on tehnyt. Silloin kysymys ei ole, onko se näin, vaan: olisiko se voinut olla näin.

Jotta prosessi näkyisi elokuvassa, osa versioista oli maalattava eri vaiheissa. Jätettävä kesken.

Esimerkiksi Mustataustaisen versiot. Se on tilaustyö. Helene Schjerfbeck oli ainoa nainen, jolta Suomen Taideyhdistys oli tilannut muotokuvan. Kun teos oli valmis, Schjerfbeck pohti, pitäisikö se maalata uudestaan. Häntä huolestutti, mitä Suomen Taideyhdistyksen johtokunta sanoisi muotokuvasta. Se kuitenkin hyväksyttiin ”suosionosoituksin”, Gallénin ehdotuksesta. Myöhemmin teos on saanut lisänimen Kuolinnaamio. Schjerfbeck on kirjoittanut teokseen oman nimensä tavalla, joka tuo mieleen hautakiven.

Retulainen päätteli, että Schjerfbeckin on ollut pakko tehdä nimensä kirjaimet sapluunoilla. Mutta tekikö hän ne itse? Sapluunoiden leikkaaminen on näpertelyä, joka on Retulaisen mielestä ristiriidassa Schjerfbeckin käsialan kanssa. Kuin lääkäri, joka joutuisi yhtäkkiä vaihtamaan harakanvarpaista kalligrafiaan. Ja Retulainen kuitenkin pystyi käyttämään tarkoitukseen sopivaa maalarinteippiä, jota ei Schjerfbeckin aikana ollut. Helenen kaltainen väkivaltainen ja raju maalari ei tee tällaista luontaisesti, Retulainen mietti.

Sukunimen alkukirjaimen Retulainen muutti S:stä R:ksi. Ei kukaan huomaisi.

Myös Helenen äiti Olga piti maalata. Kun Äitini oli maalattu, Retulainen aloitti aamut sanomalla ääneen: Huomenta Helene, huomenta Olga.

Helene ja Olga tarkkailivat Retulaista, kun hän maalasi teoksia omaa Kohtaamisia-näyttelyään varten. Ja silloin, kun hän istui Antti Nurmesniemen suunnittelemassa raidallisessa nojatuolissa ostamassa konserttilippuja iPadillaan, itse maalaamansa suuren teoksen edessä, jossa syö aasi.

Usein Schjerfbeckin maalauksia oli vaikea ymmärtää. Miksi olet tehnyt näin, Helene, Retulainen pohti, kysyi välillä ääneenkin. Mietti, mistä torjuva katse kertoo ja miksi Schjerfbeck oli maalannut itsensä kauniimmaksi omakuviinsa kuin hän todellisuudessa oli. Mitä enemmän hän töitä tutki, sitä enemmän hänestä alkoi vaikuttaa siltä, että Schjerfbeck oli luonut itsestään illuusion tarkoituksella. Joskus hänestä tuntui, että Helene vastasi hänelle.

Ystävänpäivänä Retulainen lähetti Anna-Maria von Bonsdorffille viestin Facebookissa.

Olen nyt aika monta päivää pohdiskellut, että tietääköhän kukaan, eli siis todennäköisesti sinä, onko Helenellä ollut noin hienon siniset silmät oikeasti? Vai onko se illuusio, jonka hän on halunnut luoda. Jossain vaiheessahan siniset silmät katoavat maalauksista.

Viimeisissä, juuri ennen kuolemaa maalatuissa omakuvissa silmien tilalla on enää harmaat aukot.

Von Bonsdorff vastasi: No ainakin Maria Wiik kuvailee niitä sinisiksi. En kuitenkaan usko että ovat olleet niiiiiiin siniset kuin Turun omakuvassa. Ja ne on todella kylmän siniset

Turun omakuva on niin sanottu Hopeataustainen. Se on tehty harjoituksena Mustataustaista omakuvaa varten, vuonna 1915 niin kuin Mustataustainenkin. Retulainen oli käynyt katsomassa sitä varta vasten Turun taidemuseossa, joka omistaa teoksen. Hopeaväri on tasaista. Hopeoimisessa lehtihopea-arkeista syntyvät ääriviivat näkyvät vain hennosti.

Retulainen hopeoi ja hopeoi. Hopea kasaantui möykyiksi paperiin. Lopulta hopeointi onnistui. Viidennellä yrittämällä.

Helene, kuinka paljon oletkaan näitä versioitasi tuhonnut, hän ajatteli. Kukaan ei ole hopeointitaitoinen syntyessään.

Kettu, kettu!” Anna Retulainen kiljuu autossa ja osoittelee vihreälle pellolle Esnassa Virossa. Reaktio on samanlainen kuin edellispäivänä. Silloin hän näki Helsingin Länsisatamassa hylkeen. Kymmenien metrien päästä, laivan ikkunan läpi.

Esnan kartanon katolla hän näkee haikaran.

Kartanossa on alkamassa Helene-elokuvan 19. kuvauspäivä. On 29. huhtikuuta. Laura Birn on jo maskissa, tai rumennusprosessissa, kuten Retulainen sitä kuvaa. 38-vuotiaan Birnin täytyy käydä viisikymppisestä Helenestä. Einar Reuterin roolin näyttelevä Johannes Holopainen ei ole täällä tänään. Birn näyttelee Pirkko Saision kanssa. Siis Olgan.

Anna Retulaisella on ruudullinen hame, punaiset sukkahousut ja Minna Parikan pupulenkkarit. Taivaansinistä huulipunaakin on.

Hän on turhautunut. Elokuvan teosta kertovan dokumentin kuvauksissa edellisviikolla hän sanoi, että elokuvan tekijät saavat varmasti parhaan käsityksen Helenen persoonallisuudesta seuraamalla sitä, miten Retulainen itse käyttäytyy kuvauksissa.

Hän ei osaa olla paikallaan. Hän ei muista olla hiljaa. Hän ei ymmärrä, miksi prosessit ovat niin hitaita ja miksi ottoja kuvataan niin monta.

Siksi hän on varmistanut, että hänellä on tekemistä: tila, jossa maalata. Toimistona käytetty huone yläkerrassa on varattu siihen.

Yksi Purjehtijan versio pitää saada valmiiksi. Se on vuonna 1918 Tammisaaressa maalattu Einar Reuteria esittävä teos. Elokuvassa sillä on keskeinen rooli.

Maalaus on erilainen kuin suurin osa myöhäisemmistä Schjerfbeckeistä. Birn ja Retulainen pohtivat maalausta paljon opetussessioiden aikana. Voiko maalauksen jäljestä nähdä, että maalarilla on tunneside kohteeseensa?

Niin, voiko? Retulainen on sitä mieltä, että voi. Samaa hän oli selittänyt myös Ruotsin kuninkaalle eräissä avajaisissa kymmenen vuotta sitten. ”Kungen”, kuningas oli esittäytynyt ja kysynyt, mitä näyttelyssä esillä ollut Touching Caravaggio -sarja käsittelee. Retulainen oli vastannut jotain ihon hivelemisestä, ymmärrät varmaan? Hän muistaa, koska tunsi itsensä niin typeräksi: kuningasta ei saa sinutella.

Retulaisen mielestä Schjerfbeck on hivellyt Reuteria maalatessaan tätä. Purjehtijassa siveltimenvedot ovat etsiviä. Ankaruus puuttuu.

Hän ottaa esiin versionsa Purjehtijasta.

”Tuuppas siitä nyt sinne”, hän sanoo ja nostaa työn seinää vasten.

”Jos ajattelee, et maalata haaveillen… Se Kuutamosonaatti on musta hyvä esimerkki.”

Kuutamosonaatin Retulainen on kuullut varmaan ”3000 kertaa”. Daniel Barenboim ja Maria Joao Pires ovat suosikkeja.

”Musta se on paljon kiinnostavampaa, kun siihen tulee muistijälki ja elämänkokemus mukaan.”

Retulaisesta on mielenkiintoista, miten tulkinta voi muuttaa teoksen luonteen.

”Sama biisi, se typerä Kuutamosonaatti, voi muuttua sillalla haaveilusta siihen, et se onkin hautajaismarssi. Jolloin se on täysin toinen sisältö.”

Retulainen on nähnyt Purjehtijan vain kuvissa ja maalannut oman versionsa niiden perusteella. Niin Helene Schjerfbeck on itsekin tehnyt, esimerkiksi versioissaan ihailemansa El Grecon maalauksista.

Retulaisen mielestä kuvien perusteella Purjehtija on poikkeuksellisen hieno. Se ei ole niin harkittu kuin jotkut Schjerfbeckit. Hän pitää myös esimerkiksi Katkelmasta vuodelta 1904. Maalauksen tausta on sinertävä, kaapimalla tehty. Sen ei ole ollut mahdollista syntyä tarkoituksellisesti. Suuri osa siitä, miltä maalaus näyttää, on sattumaa.

Katkelman jälkeen Schjerfbeckin maalaaminen muuttui modernistisemmaksi. Retulainen on tulkinnut, että teosta maalatessaan Schjerfbeck tajusi jotain. Hän uskoo, että jos Schjerfbeck olisi maalannut aina niin, suomalaiset eivät olisi pitäneet häntä niin hyvänä taidemaalarina. Varhaisista töistä –Toipilaasta, Leipomosta ja ensimmäisestä omakuvasta 1800-luvun lopulta – tekninen taituruus on maallikonkin helppoa huomata. Ne ovat tarkkoja, näköisiä.

Silti Retulaisen mielestä Schjerfbeck maalasi samaa teosta koko elämänsä. Kuin Bartleby, joka toisteli: I would prefer not to.

”Niin mäkin oon tehny. Musta se on ihan luonnollista. Sä yrität ratkaista sitä maalauksen arvoitusta. Ei se oikeesti maalaa ihmisiä. Mut tää on ihminen”, Retulainen sanoo ja maalaa tumman varjon Purjehtijan kasvoihin, nenän viereen.

Helene-elokuva, kohtaus numero 104. Laura Birn katsoo Olgaa näyttelevää Pirkko Saisiota ja maalaa tämän kasvoja mustassa kaavussa, jossa on korkeat kaulukset. Puisella pöydällä on öljylamppu ja siveltimiä, paletissa siennaa, okraa, kobolttia ja valkoista. Kamera käy.

Maalaaminen kameran edessä jännittää Birniä, vaikka yksi ensimmäisistä asioista, jonka Retulainen hänelle sanoi, oli: et voi tehdä virhettä. Kaiken saa pois, kaiken voi korjata.

Ennen Helene-elokuvaa Birn piirsi viimeksi alaikäisenä. Yläasteella hän sai vapautuksen maalaustehtävästä, koska häntä ahdisti niin paljon. Hänestä tuntui, että kaikki, mitä paperille tulee, on kauheaa.

Elokuvaa varten Retulainen ja Birn harjoittelivat puolen vuoden ajan melkein joka viikko monta tuntia kerrallaan. Sitä, miten maalia otetaan paletista uskottavasti (ei vain yhtä väriä töpötellen vaan ennemmin kaapien), kuinka kuljettaa sivellintä kankaalla (ei harjaten vaan voimalla), millä tavalla katsoa teosta ja palata sen ääreen (välillä teosta tuijottaessa saattaa myös nukahtaa). Siveltimenvetoja muovin päälle ja ilman; maalin poistoa kankaalta niin, että joskus se meni puhki. Kissan piirtämistä – sekin oli käsikirjoituksessa.

Pikkuhiljaa Birn alkoi piirtää kissoja myös lapsensa kanssa. Sitä ei ollut tapahtunut koskaan aikaisemmin.

Siveltimen pitämistä ei tarvinnut harjoitella. Se sujui heti, ehkä koska Birn on soittanut lapsena selloa ja sivellintä pidetään samalla tavalla.

Ottoja kuvataan lukuisia.

”Et koskaan rakastanut minua niin kuin Magnusta”, Laura Birn hokee uudelleen ja uudelleen korkeassa huoneessa, joka on sijaitsevinaan Schjerfbeckin kodissa Hyvinkäällä.

Magnus Schjerfbeck, Helene Schjerfbeckin veli.

Birn maalaa, Saisio istuu mallina, Retulainen tarkkailee monitoria Antti Jokisen vieressä, vaikka yleensä siellä ei saa olla kuin ohjaaja. Birn on Retulaisen mielestä vakuuttavampi kuin hän arvasi, vaikka hän olikin sitä mieltä, että pystyisi opettamaan kenet tahansa maalaamaan.

Vaikka ei kyse ollut vain maalaamisesta.

Birn opiskeli Heleneä Retulaisen kautta, kirjoitti muistiinpanoja punaiseen Moleskinen vihkoon tikkukirjaimilla.

– Sormilla tunnustelu, käsillä ajattelu

– Maalaaminen ainut hauska asia

– Aina tavoitellut täydellistä työtä, ei ole onnistunut siinä

– Maalaamattomuus ei vaihtoehto

– Perfektionisti maalaamisessa, muuten kaaos?

– Utelias, liikkunut maailmalla, tehnyt asioita, joita yksinäinen nainen ei ole tuohon aikaan tehnyt

– Äiti loukkaa, paha mieli -> työhuoneelle, työn pahoinpitely

Birn kysyi Retulaiselta, mitä hän tekee saapuessaan työhuoneelle (vaihtaa vaatteet). Hän oppi ymmärtämään, mitä tarkoittaa olla ahdistunut maalauksesta prosessin alusta loppuun (esimerkiksi sitä, että maalausta kohtelee väkivaltaisesti) ja että työhuoneelta ei lähdetä luomatta maalaukseen viimeistä katsetta (maalauksille sanotaan heippa). Hän yritti sisäistää, millaista on, kun vastassa ei olekaan toinen ihminen vaan maalaus (maalausta saattaa tuijottaa vaanien). Hän pohti, millaista on elämä, jossa maalaaminen on suurin rakkaus ja vihollinen (ehkä sellaista kuin Anna Retulaisen).

Te sanotte, että minä tuhoan monta työtä maalaamalla päälle. Mitä silläkään on väliä, kunhan minulla vain on jotain mihin maalata, kirjoitti Schjerfbeck Reuterille samana vuonna kun Purjehtija valmistui, 1918.

Vaikka ei kyse ollut vain maalaamisesta. Usein Helene Schjerfbeck maalasi vain tunnin päivässä, jos sitäkään. On sanottu, että hän sai suurimman osan ideoistaan toimittaessaan arkisia askareita kotona Hyvinkäällä.

Retulainen uskoo, että Helene Schjerfbeck muutti Hyvinkäälle Helsingistä saadakseen olla rauhassa. Ehkä hän etsi sieltä Pariisia – hän on kirjoittanut, ettei Pariisin-ajan jälkeen löytänyt rauhaa maalata. Hyvinkäällä asuessaankin hän tiesi tarkkaan, mitä taiteessa tapahtuu, ja seurasi taidekeskustelua ulkomaalaisista lehdistä.

Retulaisenkin mielikuvitus voi paremmin Berliinissä. Ympärillä on tilaa ja kieli vieras.

Kesäisin hän muuttaa siirtolapuutarhamökille Kumpulaan, ”Hökkikselle”. Puutarha ruokkii alitajuntaa, niin kuin konsertit Berliinissä. Se vaatii jatkuvaa visuaalista ja älyllistä ajattelua, joka ei kuitenkaan suoraan liity maalaamiseen.

Heinäkuun 14. päivä puutarhassa kasvaa liljoja, ruusuja, karhunvatukoita, vadelmia ja valkosipulia. Lempikukka on silkkiunikko, Retulainen sanoo, mutta se vaihtuu: suosikki tarkoittaa vain sitä, että se on sillä hetkellä suosikki. Kurpitsoja on istutettu. Retulainen haluaisi, että niitä roikkuisi aidasta kuin korvakoruja. Kuistin vieressä punaiset pelargoniat kukkivat ruukuissaan. Retulainen tuo ne tänne joka kevät työhuoneeltaan Herttoniemestä. Kymmeniä vuosia vanhat pelargoniat ovat perintö lapsuudenkodista Orimattilasta.

Mökin seinään on kiinnitetty hammaslääkärin vastaanoton kyltti. Retulaisen äiti oli hammaslääkäri ja isä eläinlääkäri. Retulaisesta piti tulla patologi, sydänkirurgi tai savenvalaja. Vaihto-oppilasvuonna Adelaidessa Australiassa koulun kuvaamataidon opettaja huomasi, että Retulainen on lahjakas. Ilman häntä Retulaisesta ei ehkä olisi tullut taiteilijaa.

Mökin 50-lukulaisiin kaapinoviin Retulainen on maalannut sammakon ja siilin. Se auttaa hänen aviomiestään Samu Niskasta löytämään tavarat paremmin. Sängyssä on Retulaisen pehmoeläimiä, nalle nimeltä Murre ja monia muita. Niitä pitää siirtää varoen. Muuten ne saattavat suuttua, Retulainen sanoo. Keittiö viittaa Piet Mondrianin maalauksiin, mustat viivat vain puuttuvat. Seinälle on ripustettu töitä: Retulaisen omia, Paul Osipowin, Janne Räisäsen, Eveliina Hämäläisen.

Samalle seinälle Helenetkin aikanaan tulisivat, kun Retulainen saisi ne takaisin kuvausryhmältä.

Ainakin versio Hopeataustaisesta. Retulaisella on siitä uusi teoria, jonka hänen ystävänsä esitti täällä mökillä muutama viikko sitten. Onko mahdollista, että Schjerfbeck ei olisi tehnyt hopeointia itse? Mitä jos hän on tilannut sen joltain?

”Mä oon miettiny sitä siitä asti ja mä oon aika varma, et se voi olla niin. Ei se oo tehny sitä ite.”

Anna Retulaisen töistä on kerrottu kaikenlaista. Suomen Pankin taidekokoelmassa olevasta teoksesta on sanottu, että se syntyi sen jälkeen, kun Retulainen oli joutunut myrskyyn ystävänsä kanssa. Retulaisen mielestä se on hauska tarina, joka ei ole totta.

Kiasman kokoelmissa olevan Retulaisen Muisto-sarjan hankintaperusteissa sanotaan: Intiimissä piirrossarjassa Anna Retulainen on kuvannut kuolevan äitinsä käsiä eri asennoissa. Piirroksista hahmottuu eräänlainen äidin muotokuva tämän käsiin liittyvien monien muistojen kautta. Teokset ovat meditatiivisia, ikään kuin pieniä harjoituksia toisen kohtaamisesta ja vähittäisestä luopumisesta.

Retulaisen äiti oli kuolemassa syöpään. Piirustukset syntyivät äidin sängyn vieressä. Retulainen piirsi kuluttaakseen aikaa.

”Mulle nää työt oli sitä, että viimeset kolme viikkoa mä käytännössä istuin äidin vieressä, koska joka kerta kun mä lähin pois, tapahtui jotain kamalaa”, Retulainen sanoo.

Äiti oli niin levoton.

Viimeksi työt olivat esillä HAMin Nautintoja-näyttelyssä vuonna 2017. Aluksi lainaaminen Kiasmasta ei meinannut onnistua. Piirroksia saa esittää vain rajatun ajan viiden vuoden aikana, ja Kiasmassa haluttiin pistää ne esille museon omaan kokoelmanäyttelyyn. Lopulta Kiasmassa suostuttiin lyhentämään teosten esilläoloaikaa ja ne voitiin lainata.

Taiteilijalla itsellään on töihinsä aina luoksepääsemisoikeus. Ja vaikka Retulainen sanookin, että säännösten takia piirustuksia ei kannattaisi myydä museoille, oikeasti häntä ei kaduta. Hän sanoo muistavansa äitinsä valokuvantarkasti. Niin hän työskentelee: painaa mieleensä piirtämällä ja maalaa sen jälkeen ulkomuistista. Näin hän on tehnyt kaikki työnsä helmikuussa avautuvaan näyttelyyn. Siinä hän käsittelee omaa kyvyttömyyttään kohdata ihmisiä. Hän on viettänyt aikaa ihmisten olohuoneissa, työhuoneissa ja muissa tiloissa ja piirtänyt. Sitten hän on maalannut pieniä töitä muistinsa varassa ja sen jälkeen näyttelyyn tulevat suuret, 160 x 200 -kokoiset maalaukset, Berliinissä ja Suomessa.

Lopuksi Retulainen oikolukee valmiit työt: palaa takaisin pieneen ja perustelee itselleen, miksi hän on tehnyt niin kuin on tehnyt. Maalaa ehkä pienten päälle jotain muuta, tai tuhoaa ne. Mitä silläkään on väliä, kunhan on jotain, mihin maalata…

Tärkeintä on uskaltaa rikkoa. Oikeasti Retulainen valehteli Birnille: maalatessa voi tehdä virheen. Voi tehdä virheen maalaamalla niin kuin aina ennenkin, ja yrittämällä olla niin kuin muut.

Kun Retulainen opiskeli nuorena Konstfackissa Tukholmassa, hänen opettajansa tuli kerran hänen studioonsa ja sanoi: Jos haistatat paskat kaikelle muullekin elämässä, miksi et tee niin maalaamisessasi? Om du skiter i hela världen, varför gör du det inte med din konst?

Toinen opetus, toiselta opettajalta: maalatessa on nähtävä, mikä on nyt. Maalaus ei ole tänään, eilen eikä huomenna. Ajallisuus on riisuttava pois, kaikki se, mistä voisi suoraan päätellä, mikä aika ja paikka on kyseessä. Ehdottaa maisemaa, ei kuvata sitä...

Nytin paradoksi. Hetki, jota ei ole olemassa, sillä se meni jo; joka ei ole viittaussuhteessa tulevaan eikä menneeseen. Tarkoittaako nyt-hetken ymmärtäminen siis sitä, että näkee ajan taakse? Onko se kykyä kuvitella uusia tapoja olla, niin kuin Mihail Bahtin sanoi Helene Schjerfbeckin arvostamasta Dostojevskista?

Etsiä sitä, mitä ei ole. Myöhemmin syntyvät narratiivit ja tarinat: omat ja muiden. Ja vaikka olisikin syitä – eikö meillä kaikilla ole menneisyys, itselle kerrottuja motiiveja tehdä ja jättää tekemättä – maalaaminen tekona ei muodostu niistä. Maalaaminen tapahtuu nyt. Värejä kankaalle – koboltinsinistä, okraa, 24 karaatin kultaa ja punaista, joka lapsena sai Retulaisen raivostumaan niin, että hän tuhosi äitinsä punaiset verhot. Värejä pois kankaalta, raaputtaen ja raivokkaasti pyyhkien.

Myöhemmin syntyvät tarinat. Schjerfbeckin omakuvasarjaa on tulkittu kuvauksena taiteilijan elämänkaaresta. Mutta mitä jos hän tekikin kokeiluja; jos maalaukset olivat naamioita, joiden tarkoituskaan ei ollut kuvata ihmistä sellaisenaan, kuten Riitta Konttinen esittää? ”Tunneherkässä muotokuvassa taiteilija esittää itseään. Malli on vain satunnainen, tilapäinen”, Schjerfbeck kirjoitti vuonna 1913.

Ehkä ihmiset näkevät töissä Schjerfbeckin sijaan itsensä. Omat asenteensa.

On tullut syksy, mutta Helsingin Hietaniemessä Helene Schjerfbeckin haudalla kukkii yhä. Meri lämmittää. Tällä hautausmaalla Schjerfbeck nuorena tyttönä äitinsä kanssa kuljeskeli.

Helena Schjerfbeck, S. Schjerfbeck, Olga Schjerfbeck. Tavallinen, yksinkertainen kivi hautausmaan vanhalla puolella aidan vieressä. Ei mitään sellaista kuin Taiteilijakukkulalla rappujen päässä sijaitseva Akseli Gallén-Kallelan hauta, vaikka nykyään heitä pidetään yhtä merkittävinä taiteilijoina. Johtuuko se sukupuolesta? Schjerfbeckiä itseään ei ehkä kiinnostaisi. Hän kieltäytyi osallistumasta naistaiteilijanäyttelyihin ja maalasi jo nuorena historiallisia aiheita, joita ei naistaiteilijoille pidetty sopivina.

Anna Retulainen katsoo Schjerfbeckin hautaa.

”Målarinnan.”

Schjerfbeck ei kiinnosta Retulaista mitenkään erityisesti. Väripaletti on hänestä ruma vaikka onkin myönnettävä, että Schjerfbeckin tapa johtaa ihmisen katsetta kirkkailla väreillä on saanut hänet muistamaan taas jotain, mitä hän ei niin aktiivisesti ollut ajatellut.

Maalauksissa hän tunnisti myös jotain yksinolosta, joka on hyvin lähellä onnea. 21. toukokuuta vuonna 1919 kirjoitti Helene Schjerfbeck Einar Reuterille: Katson taaksepäin – miten paljon elämässäni on rikkautta, miten paljon surua ja onnea**. Ja muut sanovat: miten vähän elämä antoikaan. Outoa.

**myös nyt.

7. marraskuuta Ateneumissa järjestetään keskustelutilaisuus Helene Schjerfbeckin taiteesta. Anna Retulainen istuu lavalla Kirsi Hiltusen ja Ateneumin johtajan Marja Sakarin kanssa Burberryn haalariin ja varvaskenkiin sonnustautuneena.

Viikon päästä täällä aukeaisi Helene Schjerfbeck -näyttely. Siellä on esillä melkein kaikki teokset, joiden versioita Retulainen maalasi. Äitini-maalausta ei ole. Ruotsalainen omistaja lainasi teoksen lokakuussa sulkeutuneeseen Lontoon-näyttelyyn muttei Suomeen.

Retulainen on kertonut tekstiviestissä, ettei aio mennä Ateneumin näyttelyyn. Hän ei halua nähdä Purjehtijaa. Hän sanoo haluavansa pitää kuvitelman, joka hänellä teoksesta on.

Muutenkin tämä tilaisuus saa olla viimeinen Helenen parissa. Kuukausi sitten Retulainen oli raitiovaunussa ystävänsä Janne Räisäsen kanssa, kun herhiläinen pisti. Hän ei tiennyt olevansa allerginen. Muutaman minuutin kuluttua hän meni anafylaktiseen sokkiin. Sen jälkeen hän on maalannut vain asetelmia, vesiväreillä. Kurkku, kiinankaali, punasipuli, munakoiso. Maalannut ja sitten laittanut niistä ruokaa.

Hän ei luultavasti halua mennä katsomaan elokuvaakaan. Hän ei aio koskaan enää suostua mihinkään elokuvaprojektiin, ellei hänelle makseta siitä miljoonaa. Sillä saisi paljon hylkeitä WWF:n kaupasta.

Helene on tullut liian syvälle. Hän on liian syvällä Helenessä.

Hiltunen ja Retulainen puhuvat Hopeataustaisesta. Onko se Schjerfbeckin maalaama? Ja onko se hopeaa?

”Tos on hirveen jännä se, et toihan ei oo niinku tummunu eli hapettunu”, Retulainen sanoo.

”Niin, se on totta. Joo tää on nyt vähän mysteeri tämäkin työ”, Hiltunen sanoo.

Voiko se siis olla hopeaa? Vai ehkä alumiinia? Kukaan ei tiedä.

Jos Turun taidemuseosta heltiää lupa, Hiltunen haluaisi mitata, mitä Hopeataustaisen hopeanvärinen aine on. Sen selvittäminen, voisiko se olla jonkun muun kuin Schjerfbeckin tekemä, on paljon vaikeampaa. Varmaan mahdotonta.

Tilaisuuden jälkeen Retulainen jää juttelemaan Marja Sakarin ja kuuntelemassa olleen Anna-Maria von Bonsdorffin kanssa. Kankaalle on jäänyt heijastuskuva Purjehtijasta. He miettivät, mitä Schjerfbeck on Reuterissa nähnyt.

Maalaus on epäkonventionaalinen, von Bonsdorff sanoo. Ruskettunut iho, niskan kaari…

”Eihän me tiedetä yhtään, mitä niillä oli. Mutta sitä ei kukaan voi sanoa, etteikö… taiteilijan katse on täysin eroottinen.”

Oliko se rakkautta? Mitä on rakkaus? Retulainen katsoo Purjehtijaa.

”Se on himoinnu tota tyyppiä.”

23. marraskuuta Anna Retulainen lähettää 27 tekstiviestiä.

”Mä näin sen purjehtijan”…”Ei se musta ollut edes kovin hieno”…”Mähän sanoin et ei pitäis nähdä”… ”En saanut mitään varsinaista tunnetta siitä”… Pelkäsin esim, et olisin pitäny sitä hirveän hienona”… ”Ja se kangas näyttää joltain vanhalta pyyheliinalta”…”Tai vanha jauhosäkki”…”Siinä kankaassa on sellaista epätasaisuutta, niinku säkeissä on.”

On eräs muisto.

Retulainen kertoi sen mökillään, kun siirtolapuutarha oli jo valmistautumassa talveen. Maasta nousi muutama itsepäinen ruusu, mutta muuten oli ruskeaa ja taivas harmaa.

Retulainen oli tullut lepäämään. Hänen kylkeensä sattui tuntemattomasta syystä, oli sattunut ampiaisenpistosta asti. Yli kaksi viikkoa. Häntä ahdisti eikä hän pystynyt nukkumaan.

Hän makasi sängyllä pehmoeläimiensä vieressä. Yllä oli vain trikoot ja fleece. Sininen kello raksutti. Toiselta seinältä hopeataustainen katsoi kylmänsinisillä silmillään huoneeseen. Tausta oli jo alkanut tummua.

Hopeataustaisestakin he olivat puhuneet, Retulainen ja Schjerfbeckin taiteesta väitellyt Marja-Terttu Kivirinta. Se oli päivää ennen ampiaisenpistoa, museosaarella Berliinissä.

Tarkoitus oli käydä vain Pergamonissa, mutta he päätyivät kiertämään monta museota: Pergamonin, Neuesin ja Alten. Täydellisen päivän tunnistaa siitä, että merkityksettömät yksityiskohdat unohtuvat. Mihinkään ei sattunut.

Retulainen halusi näyttää Kivirinnalle lempiasioitaan. Roomalaisia maalauksia, etruskitaidetta, Pompeijin seksibakkanaalit ja Kleopatran. Hän käy näissä museoissa usein, yksin ja silloin kun on vieraita.

Kaikkein tärkein on ylöspäin suippeneva kultainen hattu. Kivirinta oli nähnyt sen mutta ei ollut kiinnittänyt siihen aikaisemmin niin paljon huomiota.

Hattu on peräisin pronssikaudelta, ja se on hankittu Berliinin valtionmuseoiden omistukseen vuonna 1996. Siinä on kaiverruksia, jotka viittaavat astrologiaan, sekä erilaisia ajan mittaamiseen liittyviä symboleja. Ehkä se on palvellut jonkinlaisena kalenterina. Todennäköisesti sen kantaja on ollut merkittävä henkilö yhteisössään.

Nämä ovat kuitenkin vain oletuksia. Tarkoista tutkimuksista huolimatta kukaan ei tiedä, mitä varten kultainen hattu on olemassa.

Se vain on.

Jutussa mainittujen teosten lisäksi lähteenä on käytetty muun muassa Riitta Konttisen kirjaa ”Oma Tie”, Marja-Terttu Kivirinnan väitöskirjaa ”Vieraita vaikutteita karsimassa. Helene Schjerfbeck ja Juho Rissanen – Sukupuoli, luokka ja Suomen taiteen rakentuminen 1910–20-luvulla”, Leena Holgerin toimittamaa teosta ”Silti minä maalaan. Taiteilijan kirjeitä Maria Wiikille” sekä Marjatta Levannon toimittamaa teosta ”Helene Schjerfbeckin ajatuksia taiteesta ja elämästä”. Helene-elokuvan ensi-ilta on 17.1.2020. Anna Retulainen on maalannut suurimman osan lähikuvissa nähtävistä maalauksista. Muut työt on maalannut Valeri Vinogradov. Helene Schjerfbeckin näyttely on auki Ateneumissa 26. tammikuuta asti. Imagen numeron 11/2019 kansikuva ei ole Helene Schjerfbeckin maalaus vaan Anna Retulaisen tulkinta Schjerfbeckin käsialasta.