Keltaisessa puutalossa Raahen Pöllän­perällä on lämmin tunnelma. Emäntä Maija Poukkula, 82, istuu tuvassa kahvi­pöydän ääressä pojanpoikansa Martti Poukkulan, 15, kanssa. Martilla on lyhyt matka mummun luokse, sillä hänen kotinsa sijaitsee naapurissa.

– Käyn täällä monta kertaa viikossa. Tosin kesällä kävin harvemmin, koska olin töissä, Martti sanoo.

Maija-mummu kertoo, että poika oli kesätöissä isänsä omistamassa yksityisessä hoivakodissa.

– Hän oli keittäjänä ja huolehti asukkaiden ruokkimisesta.

Martti tarkentaa, ettei hän sentään valmistanut ruokia, vaan lämmitti ne sekä huolehti ruoan jakelusta ja voileipien teosta. Maija katsoo poikaa lämpimästi.

– Martti osaa myös leipoa hyvin. Hän on pyöräyttänyt minulle monet perunarieskat ja sämpylät.

Jauhokärpänen puri Marttia jo 11-vuotiaana, jolloin hän leipoi äidin avustuksella suklaapiirakan. Makeiden leivonta on hauskinta. Jos Martti näkee netissä videon uudesta leivonnaisesta, sitä pitää päästä kokeilemaan saman tien. Tosin diabetesta sairastava Maija-­mummu ei voi enää syödä makeita.

– Mutta leivät ovat hyviä! Leivomme välillä myös yhdessä. Martti haluaa käyttää tarkkoja mittoja, kun taas minä laitan aineksia ”puolikkaan juomalasin” tai ”kokonaisen juomalasin”.

Maijalla on kaikkiaan 132 lapsenlasta ja lähemmäs 100 lapsenlapsenlasta. Hän muistaa kaikkien lapsen­lapsiensa nimet, kun käy niitä mielessään läpi ”talo talolta”. Lapsenlapsenlapsien nimet eivät pysy mielessä samaan tapaan.

Martilla on kahdeksan sisarusta. Naapurista on aina ollut helppo livahtaa mummulan avoimesta ovesta sisälle. Ovatko muut lapsenlapset kilpailleet mummun suosiosta?

– He ovat joskus sanoneet, että onhan teidän helppoa olla aina mummun kanssa, koska asutte niin lähellä. Heitä on ehkä vähän harmittanut, Martti myöntää.

Maija Poukkula nauraa usein hereästi. Hänen valoisa ja optimistinen luonteensa heijastuu koko olemuksesta, vaikka Maijan elämänvaiheissa nauru tuntuu olleen monesti kaukana.

Raahen Saloisista kotoisin oleva Maija työskenteli koulun jälkeen kauppa-apulaisena, kunnes kohtasi maanviljelijä Martti Poukkulan. Pariskunta avioitui vuonna 1960, kun Maija oli parikymppinen. Tuore vaimo muutti asumaan Pöllän­perälle, jossa Martin vanhemmat omistivat maatilan.

– Olin aluksi allapäin, koska lähistöllä ei asunut ikäistäni juttuseuraa. Sitten elämä alkoi kuljettaa lasten syntymisen myötä. Ensimmäinen, Leena, ilmestyi maailmaan vuonna 1961. Hänen jälkeensä lapsia tuli tasaiseen tahtiin, pahnanpohjimmainen Paula vuonna 1981.

Lapsia syntyi kaikkiaan 13. Maija myöntää, ettei elämä ollut helppoa ensimmäisinä vuosina, kun lapsi­luku kasvoi koko ajan.

– Vanha kätilö lohdutti, että kunhan esikoinen täyttää seitsemän, niin alkaa helpottaa. Lapsesta on jo silloin apua pienempien hoidossa. Tämä myös piti paikkansa. Ensimmäiset kolme olivat tyttöjä, ja heistä oli apua kotitöissä. Isommat lapset hoitivat aina pienempiään. Ennen pitkää pääsin jo käymään yksin kylässä. Muistan, miten hienolta se tuntui.

Perheellä oli myös turvaverkostoa. Maijan lapsirakas anoppi istui lukemattomia kertoja kiikkutuolissa ja keinutti lapsia sylissään. Myös Maijan omat vanhemmat kävivät säännöllisesti katsomassa lastenlapsiaan.

Viimeiset 17 vuotta Maija on elänyt leskenä. Martti-­puoliso menehtyi 67-vuotiaana synnynnäiseen sydänlihaksen rappeumaan.

Maija kertoo, että he juttelevat Martin kanssa paljon entisistä ajoista. Poika nyökkää.

– Minua kiinnostavat vanhat ajat ja tavat. Aina kun alan pohtia jotain menneiden aikojen juttua, kysyn mummulta. Saatan kysellä, minkälaista oli koulussa ennen vanhaan. Joskus on jäänyt jonkun sukulaisen nimi mieleen, ja kyselen hänestä tarkemmin. Mummulla on aina jokin hauska tarina.

Martti on kuullut monesti myös, minkälaisia vastoinkäymisiä mummu ja vaari aikoinaan kohtasivat.

– Navetassa oli seitsemän lehmää, mutta ne kuolivat sähköiskuun. Niiden tilalle hankimme 300 sikaa. Ne kuolivat sikaruusuun, Maija muistelee.

Nuorelle perheelle jäi valtavat velat – ja uuden talon kivijalka, sillä pitemmälle taloa ei pystytty rakentamaan. Maijan ääni värähtää hieman, kun hän sanoo, että heidän pelastuksekseen koituivat hyvät ihmiset.

– Meillä oli kuusi lasta ja pelkkää velkaa, kun siat kuolivat. Eräs kauppias lupasi antaa apulantaa ja perunan siemeniä, eikä entisiä velkoja tarvinnut maksaa, ennen kuin kykenisimme siihen. Meni lähes kymmenen vuotta, ennen kuin saimme velkamme maksettua.

Tilalla siirryttiin maanviljelyyn ja lisäksi kasvatettiin perunoita ja porkkanoita myyntiin. Elannon eteen keksittiin monenlaista jäkälän keräämistä myöten. Arjen vaikeuksissa auttoivat myönteinen asenne ja pilkahdus huumoria. Tämä asenne periytyi Maijalta hänen lapsilleen.

Maijalla ja Martilla on usein ”praatausiltoja”, jolloin keskustellaan kaikenlaisista asioista, niin koulunkäynnistä kuin maailmanmenosta yleensäkin. Erimielisyyttä ei juuri synny, vaikka ikäero on suuri. Martti ei muista, että he olisivat väitelleet juuri mistään.

– Siitä en tykkää, että housun polvet revitään auki ja vielä nilkat paljaina kuljetaan! Jossakin vaiheessa nilkkoja alkaa kolottaa ja tulee suonenvetoja, Maija sanoo.

Hän yrittää pysyä ajan tasalla siitä, mitä nuorten maailmaan kuuluu. Maija on kiinnostunut sekä koulun kuulumisista että vapaa-ajan touhuista.

– Videopelien jatkuvaa pelaamista en oikein ymmärrä. Tuntuu, että siinä jää nukkuminen ja myös liikkuminen toiseksi.

Marttia hymyilyttää hieman. Hän tyytyy toteamaan, että pelaa myös jalkapalloa usein.

Maija Poukkulan suurperheessä lapset saivat kasvaa melko vapaasti. Joitakin sääntöjä oli, mutta niistä ei pidetty tiukasti kiinni. Säännöt liittyivät lähinnä kotiintuloaikoihin ja kotitöihin. Maija ja Martti-puoliso kavahtivat ruumiillista kuritusta.

– Lapsuudenkodissanikaan ei piiskattu lapsia. Yhden kerran äiti etsi minua varten koivunoksaa. Isoveljeni oli vieressä lammaslaitumella, ja hän huusi minulle, että tule äkkiä tänne lampaitten joukkoon! Äitiä alkoi naurattaa, ja niin sekin piiskaaminen jäi.

Maijan mukaan omat lapset tietysti sanoivat hänelle joskus kovasti vastaan. Tietynikäisten lasten mielestä äiti ei ymmärrä eikä tiedä mitään. Kotitöistä ei kuitenkaan päässyt isossa perheessä pinnaamaan. Vanhimmat tytöt marisivat joskus, miksi heidän pitää aina siivota ja leipoa, mutta poikien ei. Kun pojat varttuivat, heille riitti kuitenkin paljon tehtävää maatilalla.

Martin kokemukset ovat aika samankaltaisia. Kotitöitä riittää, ja kotiintuloaikoja pitää noudattaa.

– Meillä ei ole säännöllisiä kotityövuoroja, mutta kaikki joutuvat osallistumaan. Äiti ohjaa, mitä kenenkin pitää tehdä. Meillä on aina pidetty kuria jossain määrin. Pienempänä protestoin, jos en saanut tehdä jotakin, mitä halusin. Nykyisin siihen ei ole ollut tarvetta. Vilskettä ja vilinää riittää

Onko suurperheessä kasvamisessa varjopuolia? Maija pohtii, että kaikki piti aina jakaa hyvin tarkkaan. Kukaan ei saanut saada enempää kuin toiset. Nuoremmat lapset valittivat, kun joutuivat käyttämään isompien vanhoja vaatteita. Sitten hän viittaa vanhempiensa valokuvaan seinällä.

– Se oli kuitenkin pientä verrattuna oman äitini lapsuuteen. Hän jäi orvoksi neljävuotiaana, kun vanhemmat kuolivat keuhkotautiin. Mummu otti hänet kasvatikseen. Se oli äärimmäisen köyhää aikaa. Äiti kertoi, että hänellä ei ollut omia kenkiä. Kun mummu meni nukkumaan, hän sai käyttää tämän kenkiä. Päivisin hän juoksenteli sukkasillaan. Sukanpohjiin oli ommeltu nahanpaloja.

Martti nyökyttelee. Tarina on ehkä tuttu, mutta edelleen vaikuttava.

– Ison perheen hyviä puolia on se, ettei puutu vilinää ja vilskettä. Tosin kun herää joskus lauantaina jo seitsemältä siihen vilskeeseen, tulee mieleen, että olisipa vähemmän sisaruksia, hän sanoo.

Maija toteaa, että suurperheessä on aina kavereita. Koskaan ei tarvitse olla yksin.

– Ei ole yksinäistä, koska lapset piipahtavat vuoron perään. He luottavat minuun. Kun eräs lapsenlapsi alkoi seurustella, hän tuli näyttämään tyttökaverinsa ensin minulle ja sanoi, että ei puhuta vielä mitään vanhemmille. Toivon vain, että kaikilla jälkeläisilläni menisi hyvin ja he pysyisivät terveinä.

Maija kehuu Marttia mukavaksi ja avuliaaksi. Poika tyhjentää ja täyttää tiskikoneen, kantaa puita ja siivoaa tarpeen vaatiessa tuvan. Ja tietysti leipoo aina, kun mummu pyytää.

Naapuruus oman pojan ja miniän perheen kanssa on sujunut aina hyvin. Mummusta pidetään hyvää huolta ja hänet pyydetään usein syömään tai hänelle tuodaan valmista ruokaa.

Maijalla on tällä hetkellä käytössä rollaattori selkä­nikaman murtuman takia. Diabeteksen lisäksi hän on sairastanut paksusuolen syövän kymmenkunta vuotta sitten, mutta hän kuittaa vaivansa hyvin lyhyesti.

Viime äitienpäivänä Maija Poukkulalle myönnettiin kunniamerkki.

– Minua vähän hävetti kunniamerkin saaminen. Koko juhlinnan ajan tuntui siltä, etten sitä ole ansainnut. Läheiset sanoivat, että eihän sinun tarvitse mitään tunteakaan, sillä muut hankkivat sen sinulle, Maija nauraa.

Hän viihtyy käsitöiden ja kirjojen parissa. Uskonnollisen kirjallisuuden lisäksi Maija lukee vanhan ajan viihderomaaneja.

Martti, mikä on parasta mummussa?

– Vaikea sanoa, kun ei hänessä ole mitään huonoja puolia. Ehkä se, etten ole koskaan nähnyt häntä pahalla tuulella. Mummulle voi myös puhua mitä vaan.