Apu

Suomenjuutalainen Leo Skurnik pelasti natseja, kieltäytyi kunniamerkistä


Suomessa ei tapahtunut juutalaisten joukkosurmia, mutta täysin synnittä holokaustista ei täällä selvitty. Juutalaiset sulautuivat hyvin Suomen muuhun väestöön.
Kuvat SA-Kuva, All Over Press
Saksalainen propagandajuliste vuodelta 1942.

Suomi selviytyi varsin ehjin nahoin toisesta maailmansodasta ja sotimisesta Hitlerin Saksan rinnalla. Itsenäisyys säilyi, itsetuntokin, joskin kolhittuna. Edelliseen vaikuttivat ennen muuta kesän 1944 torjuntavoitot, jälkimmäiseen seikka, etteivät suomalaiset olleet syyllistyneet natsien kaltaisiin massiivisiin sotarikoksiin.

Yksi niistä oli juutalaisten tuhoaminen, holokausti. Natsit siirsivät omien alueidensa lisäksi liittolaistensa ja miehittämiensä alueiden juutalaisia keskitysleireille maailmansodan edetessä yhä kiihtyvällä vauhdilla. Suomessa sitä ei tiettävästi koskaan yritetty.

Saksan Suomen-lähettiläs Wipert von Blücher varoitti jo 1939 raportissaan kansallissosialistisen juutalaispolitiikan laajentamisesta Suomeen. Maassa ei ollut antisemitististä perinnettä, lähettiläs korosti. Vaikea sitä oli syntyäkään, kun Suomessa oli vain alle 2 000 juutalaista, jotka asuivat pääosin Helsingissä, Turussa ja Viipurissa. Suurin osa kansalaisista ei ollut juutalaista nähnytkään.

Rauhan tultua yhteistyötä natsien kanssa pyrittiin luonnollisesti vähättelemään. Vielä enemmän juutalaiskysymyksessä haluttiin oikoa mutkat suoriksi, kun keskitysleirien kauheudet paljastuivat koko maailmalle. Suomi tuudittautui siihen, että ainoana natseille myötämielisistä maista se ei koskaan säätänyt mitään juutalaisvastaisia lakeja eikä asettanut juutalaisia muutenkaan eriarvoiseen asemaan muihin kansalaisiinsa nähden.

Holokaustin pääarkkitehti, SS-valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler oli vieraillut Suomessa kesällä 1942. Automatkalla hämäläisissä maalaismaisemissa hän oli käynyt juutalaiskysymyksestä keskustelun pääministeri Jukka Rangellin kanssa. Rangell itse kertoi lopettaneensa keskustelun lyhyeen toteamalla, että ”meillä ei ole minkäänlaista juutalaisongelmaa”.

SS:n ja Gestapon päällikkö Heinrich Himmler tervehdyskäynnillä kenraali Hjalmar Siilasvuon esikunnassa kesällä 1942

Saksalaisten omien raporttien mukaan keskustelu ei olisi ollut ihan näin lyhyt. Rangellin kuvatessa juutalaisten täydellistä sulautumista Suomen muuhun väestöön Himmler olisi vastannut: ”Tällainen sosiaalinen ongelma voidaan ratkaista vain lyömällä toiset kuoliaiksi ja ottamalla heidän peltonsa.”

Joidenkin lähteiden mukaan Himmler olisi kantanut salkussaan koko matkan ajan listaa Suomessa olevista juutalaisista, mutta virallista vahvistusta tähän ei ole löytynyt. 

Kompastuskivet muistuttavat tragediasta

Viimeistään Helsingin Munkkiniemessä selviää, ettei Suomi ei selvinnyt sentään puhtain paperein juutalaisasiassa. Munkkiniemen puistotie 18 B sai viime kesänä talon edustalle Suomen ensimmäiset kompastuskivet. Näitä surun muistomerkkejä on aseteltu eri puolilla Eurooppaa yli 60 000 kappaletta. Kompastuskivet sijoitetaan paikalle, jossa on sijainnut holokaustin uhrien viimeisin tiedossa oleva ja vapaasti valitsema koti.

Munkkiniemen messinkilaatat muistuttavat itävaltalaisen lääketieteen ylioppilaan Georg Kollmanin, hänen unkarilaissyntyisen vaimonsa Janka Kollmanin ja heidän lapsensa Franz Olof Kollmanin kohtalosta. Kollmanit lastattiin viiden muun juutalaispakolaisen kanssa höyrylaiva Höhenhorniin Helsingissä 6.11.1942. Heidän määränpäänsä oli Auschwitzin keskitysleiri. Franz Olof oli tuolloin vain puolitoistavuotias.

Passitus varmaan kuolemaan synnytti aikanaan Suomessa valtiollisen kriisin, kun Helsingin juutalainen seurakunta paljasti luovutusaikeet. Valtiovarainministeri Väinö Tanner määräsi Valtiollisen poliisin keskeyttämään hankkeen. Hallituksessa sosiaaliministeri K. A. Fagerholm ilmoitti eroavansa, jos luovutukset toteutettaisiin. Natsimielinen sisäministeri Toivo Horelli puolestaan uhkasi erota, jos hänen toimivaltaansa puututtaisiin.

Presidentti Risto Ryti oli löytänyt epämääräiseksi jääneen kompromissin, ja molemmat ministerit jäivät hallitukseen. Kahdeksan viatonta vietiin Höhenhorniin tekaistujen rikossyytteiden perusteella.

Gestapon kanssa Suomessa puuhasteli Valtiollinen poliisi päällikkönsä Arno Anthonin johdolla. Natsimielinen Horelli antoi hänelle välttämätöntä taustatukea. He olivat myös juutalaislähetyksen arkkitehdit. Luovutetuista vain Georg Kollman selvisi leiriltä hengissä.

Valpo puuhasteli myös sotilaspuolella. Pohjois-Suomessa toimi Saksan turvallisuuspoliisin erikoisyksikkö Einsatzkommando Finnland, jonka tehtävänä oli etsiä sotavankien joukosta ideologiset ja rodulliset viholliset ja surmata heidät.

Valpo asetti saksalaisten käyttöön toistakymmentä henkilöä, jotka erottelivat ja kuulustelivat vankeja Sallan vankileirillä. Samoin Valpo luovutti lokakuun 1941 ja syyskuun 1942 välillä suomalaisilta vankileireiltä 520 neuvostosotavankia. Heistä ainakin 39 oli juutalaisia.

Suomalaiset todennäköisesti mukana julmuuksissa

Suomessa eli pitkään käsitys, että Waffen-SS-joukkoihin lähteneet vapaaehtoiset eivät olisi olleet itärintamalla osallisina natsien julmuuksiin. Luotiin kuva jonkinlaisesta erityisasemasta SS:n sisällä. Vapaaehtoiset itse kertoivat järjestelmällisesti taisteluista divisioonan kärkijoukoissa – he eivät olisi tienneet, mitä etulinjan takana tapahtui.

Tuore valtioneuvoston kanslian selvitys ei sekään löytänyt yksityiskohtaisia tietoja SS-vapaaehtoisten osuudesta itärintaman joukkomurhiin. Sen sijaan vapaaehtoisten päiväkirjat kertovat kiistattomasti, että he olivat tietoisia juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaamisesta. Kaikkiin näihin ryhmiin kohdistuneista väkivallanteoista löytyy useita mainintoja. Sen sijaan lähdeaineisto ei anna riittävän yksityiskohtaisia tietoja yksittäisten tapahtumien tarkaksi arvioimiseksi.

Selvityksen mukaan on myös ilmeistä, että SS-vapaaehtoiset ”hyvin todennäköisesti” osallistuivat SS-divisioona Wikingin eri yksiköiden suorittamiin väkivaltaisuuksiin ”niin juutalaisia kuin siviilejä kuin sotavankeja kohtaan”. Pääsääntöisesti suomalaiset suhtautuivat tähän toimintaan kielteisesti.

Selvitystyöhön saatiin merkittäviä täydennyksiä ulkomaisista arkistoista Venäjältä, Ukrainasta, Saksasta, Hollannista ja Pohjoismaista. Käytettävissä oli kaikkiaan 76 suomalaisen vapaaehtoisen päiväkirjaa. Yhteensä 1 408 suomalaista palveli Waffen-SS:n Wiking-divisioonassa. Aihe on arka vieläkin.

Suomenjuutalaisilla sotilailla vaikea tilanne

Suomen juutalaiset taistelivat niin talvisodassa kuin jatkosodassa. Talvisodassa Suomi oli yksin, ja asetelma oli mutkaton. Jatkosota loi eriskummallisen tilanteen, kun antisemitistiseksi tiedetty Saksa oli aseveli. Monet juutalaissotilaat kokivat, että selviytyipä suursodan voittajana sitten Saksa tai Neuvostoliitto, he itse olisivat aina häviäjän osassa.

Suurin osa juutalaisista palveli ruotsinkielisen JR 24:n riveissä. Heillä ei ollut omaa kenttäpappia, kuten luterilaisilla, ortodokseilla ja roomalaiskatolisilla. Rintamalla he joutuivat hoitamaan hartaudenharjoituksensa itse. Näinpä JR 24:n miehet rakensivat korpraali Isak Smolarin johdolla Syvärille oman kenttäsynagogansa.

Sotatoimissa oli mukana myös neljätoista juutalaista lääkintäupseeria. He joutuivat saksalaisten kanssa tekemisiin tavallista enemmän joutuessaan hoitamaan haavoittuneita saksalaissotilaita joukkosidontapaikoilla ja leikkauspöydillä. Lääkintäkapteeni Leo Skurnik pelasti Kiestingin motista eräänkin saksalaissotilaan hengen. Hän haki linjojen välistä jopa yhden pahasti haavoittuneen saksalaisen, jonka omat olivat jo jättäneet kuolemaan.

Kun saksalaiset tarjosivat Skurnikille rautaristiä, hän ilmoitti kenraali Hjalmar Siilasvuolle pyyhkivänsä tällaisilla kunniamerkeillä persettään. Sankarilääkäri pyysi myös kenraalia välittämään viestinsä aseveljille, jotka turhaan pyysivät Skurnikia rangaistavaksi.

Kun saksalaiset tarjosivat suomenjuutalaiselle Leo Skurnikille rautaristiä, Skurnik ilmoitti kenraali Hjalmar Siilasvuolle ”pyyhkivänsä sillä persettään”.

Saksalaiset ehdottivat rautaristiä myös kapteeni Salomon Klassille ja päämajan tiedotusosaston luutnantti Leo Jakobsonille, mutta molemmat kieltäytyivät kunniamerkeistä. Tilkan sotilassairaalassa työskennellyt lotta Dina Poljakoff kävi uteliaisuuttaan rautaristin luovutustilaisuudessa esikunnassa. Hän katsoi kunniamerkkiä, kääntyi ja lähti pois.

Itsenäisyyspäivänä 1944 Helsingin synagogassa järjestettiin juhlajumalanpalvelus kaatuneiden muistoksi.

Paikalla olivat presidentti sekä useat Suomen armeijan kenraalit. Tilaisuudessa presidentti luovutti Helsingin juutalaiselle seurakunnalle laakeriseppeleen, jonka nauhoihin oli kirjoitettu: ”Kahdessa sodassa maansa puolesta urhoollisesti taistelleiden juutalaisten sankarivainajien muistoa kunnioittaen Tasavallan Presidentti ja Suomen Puolustusvoimat.”

Julkaistu: 17.5.2019