Suomella ei alun perin  ollut tilaa Adolf Hitlerin suurissa suunnitelmissa. Berliinistä katsoen Suomi oli yhtä kaukana kuin Bessarabia, ja siksi Hitlerin oli helppo lahjoittaa molemmat Josif Stalinin kyltymättömään nieluun, kun Saksa ja Neuvostoliitto jakoivat Eurooppaa uusiksi hyökkäämättömyyssopimuksen turvin elokuussa 1939.

Hitler seurasi kylmästi vierestä, kun ylivoimainen puna-armeija yritti kukistaa suomalaiset talvisodassa. Saksa sulki Itämeren ja näin vaikeutti Englannin ja Ranskan apua elinkamppailuaan käyvälle Suomelle.

Hitlerin kiintopisteet olivat lähempänä. Jo Puolan luhistuessa syyskuun 1939 lopulla Hitler laskeskeli hyökkäävänsä länteen heti ensimmäisen tilaisuuden tullen.

Talvisodan jälkeen Saksa valtasi Tanskan ja Norjan, sen jälkeen oli Luxemburgin, Alankomaiden ja Belgian vuoro. Toukokuussa 1940 saksalaiset tunkeutuivat syvälle Ranskaan, ja kaikki oli ohi juhannukseen mennessä. Molotovin-Ribbentropin sopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto liitti Bessarabian ja Baltian alueisiinsa. Englanti jäi yksin.

Ylipäätään Hitler tiesi vähän Suomesta, eikä hän paljon välittänyt tietääkään. Kun Wipert von Blücheristä tehtiin 1935 Saksan Helsingin-lähettiläs, valtakunnanjohtaja esitti hänelle vain kaksi kysymystä. Millainen Suomen armeija oli – ja millaista Suomen rakennustaide oli. Siinä kaikki.

Ensimmäisen kerran Hitler antoi ajatustensa viivähtää hetkeksi Suomenkin suunnalla, kun hän päätti käynnistää idän suuren ristiretken. Hitler kutsui kenraalinsa koolle Berchtesgadeniin heinäkuun 1940 lopulla ja käski asevoimien valmistautua Neuvostoliiton murskaamiseen. Kenraalit vastustelivat kahden rintaman sotaa, kun Englanti vielä pyristeli vastaan, mutta se ei Führeriä tietenkään hidastanut. Jo elokuussa ensimmäinen suunnitelma oli valmis, ja Suomi oli laskettu siihen mukaan lupia kyselemättä.

Hitler piti itsestään selvänä, että Suomi oli valmis uuteen sotaan Neuvostoliittoa vastaan saadakseen vähintäänkin talvisodassa menettämänsä alueet takaisin. Saksalaiset alkoivat johdonmukaisesti kietoa Suomea mukaan. Sitä vauhditettiin ase- ja taloustoimituksin.

Tehtävä ei ollut ollenkaan vaikea. Valkoisen Suomen sympatiat olivat kantaneet, olivathan saksalaiset tulleet Mannerheimin joukkojen avuksi 1918 ratkaisevalla tavalla. Kun tukea alkoi taas tulla, ulkoministeri Rolf Witting osasi kertoa lähettiläs Blücherille, että saksalaismielisyys oli kasvanut Suomessa ”lumivyöryn tavoin”.

Yksin jääminen talvisodassa oli pistänyt suomalaisten itsetunnon niin matalaksi, että Saksan uudelleen heränneen myötätunnon motiiveja ei suuremmin kyseenalaistettu.

Kuten kenraalimajuri Paavo Talvela mainitsi valtakunnanmarsalkka Hermann Göringille, Saksan aseapu ”vaikutti kuin ensimmäinen auringonsäde pitkän pimeyden jälkeen”.

Hitler ei avannut hanojaan suinkaan Suomi-rakkaudesta, vaan itserakkaudesta. Sodankäyntiin tarvittiin välttämättä nikkeliä, jota riitti Petsamossa.

Aiemmin tätä malmia oli saatu Kanadasta, mutta tuonti oli tyrehtynyt sodassa brittien kanssa. Samoin Ruotsin rautamalmin kulkureitti Pohjanlahden kautta oli turvattava, ja suomalaisten avulla Neuvostoliiton sotalaivasto saatettiin sulkea Suomenlahden pohjukkaan.

Toinen käytännöllinen seikka oli, että Suomesta oli lyhin tie Muurmannin radalle. Tuo valtasuoni mahdollisti länsiliittoutuneiden avun Neuvostoliitolle Jäämereltä, ja se oli katkaistava. Kenties viimeisenä Hitlerin mieleen juolahti sekin seikka, että Suomen piskuinen puolen miljoonan miehen urhoollinen armeija sentään olisi sitomassa puna-armeijan joukkoja ratkaisevan taistelun koittaessa.

Saksan Operaatio Barbarossa, hyökkäys itään, käynnistyi 22. kesäkuuta 1941. Muutamaa päivää myöhemmin Suomi liittyi mukaan. Saksalaiset kosiskelivat suomalaisia tarjoamalla yhä suurempia rajantakaisia alueita liitettäväksi Suomeen sodan jälkeen.

Alkumenestyksen myötä suomalaiset uskoivat helposti jokaista vieraana käynyttä pikkuvirkamiestä, joka runsaan tarjoilun myötä kävi vihjailemaan uusista alueista. Saksassa vieraillut professori Väinö Auer uskoi heti, kun ulkoministeriön Auswärtiges Amtin lähettiläs, tohtori Rudolf Asmis oli puhunut Belgian Kongosta tulevana Suomen siirtomaana, ja kuinka uudessa saksalaisessa imperiumissa Suomen tuli perustaa ja johtaa Tulimaan sukellusvenetukikohtaa.

Hitler lupaili paljon vähemmän. Sodan alkumetreillä hän kyllä lupasi Suomelle Itä-Karjalan, mutta käski kaikessa hiljaisuudessa ryhtyä valmistelemaan Suomen liittämistä osavaltiona tulevaan Suur-Saksaan.

Ensimmäinen sotavuosi opetti kuitenkin Hitleriä arvostamaan suomalaisia, joita hän piti parhaina Saksan liittolaisina. Hän sanoi näin maaliskuussa 1942 kenraalimajuri Talvelalle. Muutamaa kuukautta myöhemmin Führer jopa saapui yllätysvieraaksi Suomen Marsalkan syntymäpäiville. Se oli hänen ainoa sodanaikainen ulkomaanmatkansa.

Hitler oli tuolloin jo hyväksynyt ajatuksen, että pohjoinen soturikansa oli parempi liittolaisena sen sijaan, että se olisi sulautettu germaaniseen valtakuntaan.

Stalingradin tappion jälkeen Hitlerin mielenkiinto Suomea kohtaan rajoittui enää Suomen pitämiseen mukana sodassa. Suomalaisten mielenkiinto taas keskittyi sodasta irti pääsemiseen. Sen hinnaksi lopulta tuli, että syksyllä 1944 suomalaisten oli käännettävä aseensa saksalaisia aseveljiä vastaan.

Ajan mittaan se koitui Suomen onneksi. Hitlerin voitto tuskin olisi merkinnyt parempia päiviä. Hakaristi olisi väkisinkin takertunut Suomi-neidon kurkkuun.