Apu

Ei niin rakastettu johtaja Adolf Hitler: räyhääminen ei purrut suomalaisiin

Ei niin rakastettu johtaja Adolf Hitler: räyhääminen ei purrut suomalaisiin
Suomesta löytyi natsien ja Adolf Hitlerin ihailijoita, mutta hänen räyhäämisensä demokratian ja yksilönvapauden hävittämisestä ei juurikaan purrut hitaisiin suomalaisiin.
Julkaistu: 18.5.2019

Lapuan liike lakkautettiin ja monenlaisia yrittäjiä sekä äärioikeustolaista puoluetta syntyi

Suomalaisen äärioikeiston korkein voimannäyte, talonpoikaismarssi heinäkuussa 1930, oli jo ohitse siinä vaiheessa, kun Adolf Hitler teki suurta tulemistaan. Lapuan liikkeen esikuvana olikin ollut Hitlerin sijaan Italian Benito Mussolini. Surkea kapinayritys Mäntsälässäkin oli vuoden 1932 helmikuussa päättynyt mahalaskuun, ennen kuin natsipuolue nousi parlamenttivaaleissa Saksan suurimmaksi saaden yli kolmasosan annetuista äänistä. Vallan Hitler kaappasi itselleen vasta alkuvuodesta 1933.

Lapuan liikkeen lakkauttaminen teki Suomessa tilaa monenlaiselle yrittäjälle. Fasistipuolueita sikisi yksi toisensa perään vuoden 1933 eduskuntavaaleihin.

Fasistipuolueiden johtajien suurin ongelma oli, että heillä oli vaikeuksia tulla toimeen muiden kuin itsensä kanssa. Siksi pienistä sirpaleista syntyi aina yhä uusia siruja. Jokaisen uusi johtaja koki olevansa se voima, jonka ympärille kaikki kietoutuisi.

Kaikkiaan reilun kymmenen vuoden aikana Suomeen syntyi kolmisenkymmentä enemmän tai vähemmän äärioikeistolaista puoluetta. Suurimmaksi jyrkän oikeiston voimaksi niistä nousi Isänmaallinen Kansanliike, joka tosin kielsi fasistisuutensa.

IKL pyrki pitäytymään laillisissa ja parlamentaarisissa menettelytavoissa, missä suhteessa se poikkesi Saksan natseista. Toinen suuri ero näkyi suhteessa uskontoon – natsit höpisivät germaanisesta uuspakanuudesta ja heidän Jeesuksensakin muuttui arjalaiseksi, kun taas IKL:n kannattajat olivat perinteistä kristikansaa körttipappeja myöten. Vaaleissa IKL sai 14 kansanedustajaa.

Eduskuntapaikkojen tavoitteluun osallistui myös jääkärikapteeni Arvi Kalstan Suomen Kansan Järjestö, joka sai vain pari tuhatta ääntä. Professori Yrjö Ruudun johtama Suomen Kansallissosialistinen Liitto pärjäsi vielä huonommin. Viimeisen vaalitilaisuutensa Ruutu keskitti työväenliikkeen sydämeen Helsingin Kallioon. Puheenjohtajan oikeana kätenä toiminut kirjailija Juhani Konkka naurettiin puhujalavalta, vaikka hän lupasi kaikille oman auton kansallissosialistien valtaanpääsyn myötä. Professori Ruudun poliittinen kierto oli ainutlaatuinen. Se alkoi jääkäriliikkeestä, jatkui kokoomuksen kautta fasisteihin päätyen lopulta sosialidemokraattien kautta SKDL:n riveihin.

Hitler ei ollut Suomen kansan suosiossa

Adolf Hitler ei suinkaan ollut Suomessa yleisesti ihailtu johtaja. Hänen räyhäämisensä demokratian ja puolueiden hävittämisestä sekä yksilönvapauden rajoittamisesta, saati suuri juutalaisvihansa, eivät purreet hitaisiin ja vakaisiin suomalaisiin. Oman verisen sisällissodan jäljiltä Suomi oli julistanut juuri laillisuuden ja pohjoismaisen vakaan demokratian merkitystä. Vapaa talonpoika oli sen ruumiillistuma.

Suomalainen kuva kansallisesta johtajasta perustui K. J. Ståhlbergin, Lauri Relanderin, P. E. Svinhufvudin ja Kyösti Kallion luomiin esimerkkeihin, ja niihin eivät kansanvillitsijän piirteet sopineet.

Juutalaisia taas Suomessa oli niin vähän, että antisemitismin herättäminen suurissa kansanjoukoissa oli jo siksi mahdotonta. Ainoa, joka Hitlerin puheissa saattoi osaan suomalaisista syvästi vedota, oli hänen kommunisminvastaisuutensa. Suomessa viljeltiin sisällissodan jäljiltä voimakasta ryssävihaa. Tosin iso notkahdus tuli 1939, kun Hitler teki Josif Stalinin kanssa hyökkäämättömyyssopimuksen.

Suomen armeijan korkeimman upseeriston runko koostui vanhoista Saksan jääkäreistä.

”Tässä maassa ei ole ketään, joka ei tuntisi kiitollisuutta maaperällemme vuotaneesta saksalaisesta verestä, joka säästi suuren osan maatamme ja kansaamme pitkittyneen (sisällis)sodan mullistuksilta. Sitä ei ole unohdettu ja sitä ei myöskään tulla unohtamaan riippumatta politiikan muutoksista”, marsalkka Mannerheim kiitti saksalaisia vieraitaan 70-vuotispäivänään 1937.

Puheensa muutoksilla marsalkka lienee viitannut vuoden 1936 eduskuntavaaleihin ja sosiaalidemokraattien vaalivoittoon, punamultahallituksen syntyyn 1937 sekä saksalaismielisen Ukko-Pekka Svinhufvudin häviöön Kyösti Kalliolle presidentinvaaleissa.

Silloinen ulkoministeri Rudolf Holsti ei nauttinut natsien luottamusta. Holsti sen sijaan nautti myöhemmin Genevessä viinaksia siihen malliin, että tuli haukkuneeksi Hitlerin hulluksi koiraksi joutuen eroamaan.

Mannerheim oli pragmaattinen

Marski itse ei tiettävästi kuulunut Hitlerin vankkoihin ihailijoihin, mutta hänen sanansa kertoivat kyllä suomalaisen upseeriston läheisistä Saksan siteistä.

Pragmaattisena poliitikkona Mannerheim kuitenkin johdatti Suomea Saksan rinnalle, Neuvostoliittoa vastaan.

Olisi kuitenkin historian suurta vääristelyä väittää, että Hitlerin ja natsien ihailu olisi jäänyt Suomessa vain hupauunojen touhuksi. Ihailijakaartia riitti armeijan, kulttuurielämän ja yliopistoeliitin piireissä.

Erityisen vahvan jalansijan natsimielisyys sai Helsingin yliopiston professorikunnassa, kärkiniminään matemaatikko Rolf Nevanlinna, runoilija V. A. Koskenniemi sekä kielitieteilijät Emil Öhmann ja J. J. Mikkola. Jälkimmäisen vaimo, kirjailija Maila Talvio oli myös kiihkeä natsien ihailija. Myöskään säveltäjä Yrjö Kilpinen ei peitellyt suuria sympatioitaan kansallissosialisteja kohtaan.

Helsingin yliopiston rehtori, professori Rolf Nevanlinna oli yksi vaikutusvaltaisimmista natsimielisistä suomalaisista.

Näihin päiviin on arvuuteltu, johtuiko tiede- ja kulttuuripiirien natsimielisyys pitkästä kulttuuriperinteestä vai suoranaisesta natsiaatteen ihailusta. Luonnollisesti rakkaus kuihtui Saksan häämöttävän häviön myötä. Muistajia jäi vähän, uskollisia ei ainuttakaan.

Kirjailija Maila Talvio oli kiihkeä natsien ihailija

Kommentoi »