Nykyinen sienestyskulttuuri on levinnyt meille kahdesta suunnasta. Ruotsalaiset innostuivat sienistä 1800-­luvulla, kun ranskalaisesta Jean Baptiste Bernadottesta tuli kuningas. Hän arvosti herkkutatteja niin paljon, että sieni sai lempinimen karljohan.

Ruotsalaiset toivat tattien ja kantarellien syömisen Länsi-Suomeen, mutta vielä 1900-luvun alussa sieniä pidettiin herrasväen herkkuna. Sieniä oli kyllä saatavilla, mutta tavallinen kansa ei niistä innostunut. Idästä Suomeen levisi puolestaan rouskujen hyödyntäminen.

Suomalaisten oli pakko oppia syömään sieniä, kun ensimmäinen maailmansota aiheutti elintarvikepulan. Karjalan evakkojen muutto eri puolille maata sotien jälkeen edisti itäisen sieniperinteen leviämistä ja perinteiden sulautumista.

Sienet ovat kevyttä ravintoa. Ne sisältävät paljon kuitua sekä kaliumia, rautaa, sinkkiä ja seleeniä. Esimerkiksi suppilovahveroissa, kantarelleissa ja rouskuissa on runsaasti D-vitamiinia. Sieniä hyödynnetään myös lääkkeiden valmistuksessa.

Arkikielessä sienellä tarkoitetaan yleensä sienen maanpäällistä osaa, itiöemää. Sienet muistuttavat kasveja, mutta ne eivät kykene yhteyttämään eli valmistamaan energia­pitoisia yhdisteitä auringonvalon avulla. Toisaalta sienet muistuttavat myös eläimiä, sillä ne käyttävät ravinnokseen orgaanisia yhdisteitä ja niillä on vaihtuvia elinkierron vaiheita. Sienet ovat kuitenkin toisen­varaisia: ne ottavat energiansa toisten eliöiden tuottamista yhdisteistä. Maailman miljoonista sienilajeista vain kymmenen prosenttia on nimetty.

Suomessa kasvaa yli 2 000 suursienilajia, joista syötäväksi kelpaa parisataa. Sienisadosta poimitaan vuosittain vain muutama prosentti. Keskimäärin suomalainen syö 1,5 kiloa sieniä vuodessa. Suosituimpia lajeja ovat rouskut, tatit, kantarelli, suppilovahvero, korvasieni ja mustatorvisieni.

Lähteet: Sinikka Piippo ja Pertti Salo: Terveyttä sienistä (Minerva 2020) ja arktisetaromit. fi.

Artikkelin aloituskuvassa herkkutatti, joka kuuluu suosituimpiin ruokasieniimme.