Salaa rajojen yli ilman papereita – Sauvo Henttonen hukkasi yli 7000 kilometrin pyöräretkellä passista alkaen lähes kaiken

Sauvo Henttonen on tullut Janakkalasta Vantaan Tikkurilaan lääkärikäynnille. Terveystarkastus on tarpeen, sillä Sauvon pyörämatka 64 vuotta vanhalla Crescent-polkupyörällä Itävaltaan ja takaisin kulki yhteensä noin tusinan maan halki, eivätkä majapaikat aina olleet niitä siisteimpiä.

Miehen tuli vietettyä paljon öitä halvoissa majataloissa tai teltassa milloin missäkin maastopuskissa, puolihajonneiden, autioiden rakennusten katveessa tai vanhojen kirkkojen räystäiden suojissa.

Manner-Suomen kamaralle Sauvo Henttonen saapui syyskesällä. Reitin loppupätkä kulki Ruotsin ja Ahvenanmaan kautta Turkuun. Sieltä Henttonen polki siskonsa luokse Janakkalaan lepäämään ennen viimeistä 500 kilometrin etappia kotiin Ilomantsiin.

Nyt Tikkurilankosken kuohujen äärellä on kuitenkin aika kuulla tilinpäätös, kannattiko kaikki. Sauvo Henttosen vastaus on selkeä.

– Otin matkalle lähtiessäni vapauden päästää irti vanhoista arkirutiineista ja töistä. Se tunne jäi nyt matkalla päälle. Aion elää loppuelämän itselleni, hän sanoo ykskantaan elämänmuutoksestaan vakuuttuneena.

Sitkeä mies kömpii kosken rantakivillä hankalan näköisesti. Henttosen olkapäät ovat täysin jumissa tuhansien kilometrien pyörämatkan jälkeen. Loputtomien pyöräteiden ja metsäpolkujen ajaminen on tehnyt kävelystä huojuvaa. Henttonen sanoo itsekin tuntevansa olonsa nyt ”hieman köppelöksi”, mikä ei todellakaan ole ihme. 7 000 kilometrin pyöräretki ei ole kevyt kellekään, ei varsinkaan kahdeksankymppiselle.

Terveysvaivojen vatvomista tärkeämpää on nyt kuitenkin selvittää, mitä miehelle loppumatkalla tapahtui ja mikä käänsi hänen päänsä kohti vielä yhtä, suurta ja lopullista elämänmuutosta yksinäisillä pyöräteillä.

Aloitetaan puolimatkasta, Itävallan Göfiksestä, josta Sauvon matka jatkui Luxemburgin ja Saksan kautta kohti Tanskaa, Ruotsia ja lopulta Suomea. Henttosmaiseen tapaan tämäkään osuus ei tapahtunut ongelmitta. Baltian ja Puolan läpi polkemisen aikana hävisivät passi, sadeviitta ja reppu, väliaikaisesti myös rahat ja lompakko. Luulisi, että tämä riittäisi, mutta ei.

Itävallassa Henttonen huomasi, että hänen ainoa jäljellä oleva henkilöpaperinsa eli ajokortti oli vanhentunut. Koska hänellä ei enää ollut passiakaan, hänen oli liikuttava Euroopan rajojen yli luvattomasti. Hän yritti myös soittaa Suomen Hampurin konsulaattiin uuden asiakirjan saadakseen, mutta sieltä ilmoitettiin ainoastaan Berliinin toimipaikan olevan elokuussa auki.

– En minä minnekään Berliiniin halunnut lähteä. Niinpä katsoin kartasta, missä valvotut rajavartioasemat sijaitsivat, ja kiersin ne sivuteiden, polkujen ja metsien kautta.

Jollain näillä rymyreissuillaan Sauvo hävitti vanhan telttansa, kun talutti väsyneenä pyöräänsä saksalaiselle lehmälaitumelle. Väsynyt mies ei edes huomannut teltan putoamista pyörän tarakalta. Uuden teltan hän sai ostettua vasta useampi päivä myöhemmin.

Kömpiessään ja polkiessaan pyörän kanssa pitkin Saksan metsiä ja jokivarsia hän ehti tutustua vanhan, kapearaiteisen höyryjunan kyydissä myös Hartzin vuoriston tuhoutuneisiin metsiin. Happosateet olivat aikoinaan ne ensin vikuuttaneet, ja nyt kaarnakuoriaiset olivat viimeistelleet työn.

Ilomantsilaisen taitava piilottelu passien tarkastajilta loppui kuin seinään, tai pitäisikö sanoa mereen, käryn käydessä Tanskassa, Ruotsiin menevien laivojen lauttarannassa. Siellä nuori rajavartijanainen huomasi Henttosen ainoan jäljellä olevan henkilöasiakirjan vanhentuneen, kysyi asiasta kollegoiltaan, ja Sauvon matkaonni ilman asiakirjoja loppui siihen.

– Tanskan rajavartijat ohjeistivat minut ajamaan Tanskan pohjoisosissa sijaitsevaan Hirtshalsin satamaan, josta lähti lauttoja EU:n ulkopuolelle Norjaan. Pääsinkin Norjaan ilman asiakirjoja vain antamalla henkilötietoni. Norjasta matkustin junalla suoraan Ruotsin Trollhättaniin, eikä kukaan kysynyt mitään papereita. Ruotsista lähteneeseen Ahvenanmaan lauttaankin pääsin livahtamaan pyörineni, vaikka olin jo varautunut polkemaan pohjoiseen ja menemään polkien rajan yli vasta Tornion korkeudella. Onneksi ei tarvinnut.

Nyt Suomeen päästyään Sauvo Henttonen ihmettelee, miten Euroopassa voivat olla vallalla niin erilaiset rajatarkastuskäytännöt. Mikään rajakäsittely ei hänen mielestään ollut yksi yhteen ja sattuma ohjasi rajojen läpi kulkemista.

Edellisten lisäksi retkellä tapahtui Sauvon kertoman mukaan valtavasti myös hyviä asioita. Monet ihmiset, jotka näkivät vanhan pyörän ja sitä polkevan vielä vanhemman miehen, halusivat ottaa hänen kanssaan selfieitä, tutustua suomalaiseen polkijaan muutenkin ja auttaa häntä. Esimerkiksi Itävallassa paikallinen pyöräkerho korjasi estelyistä huolimatta Sauvon pyörän taas ajokuntoon ja lisäsi siihen vielä käsijarrut.

Sauvo sanoo saaneensa näistä kohtaamisista paljon, uusia tuttavuuksia ja oppia elämään. Monet hänen tapaamistaan ihmisistä alkoivat seurata ilomantsilaista Facebookissa. Sinne hän kirjasi matkansa edistymistä, kasvihavaintojaan sekä arkkitehtonisia ja arkeologisia löytöjään. Koko reissulla tuli vastaan kuulemma vain yksi polkupyörä, joka oli liki yhtä vanha kuin Sauvon menopeli.

Tätä vielä paljon tärkeämpää tuhansien kilometrien pyöräreissulla oli Sauvon kokema henkinen muutos, joka vain vahvistui kilometrien myötä. Sauvo sanoo lähteneensä pyöräretkelle elääkseen uudelleen nuoruutensa ja saavuttaakseen retken ajaksi vapauden vanhoista velvoitteista. Matkan tuulet tyhjensivät kuitenkin hänen mielensä kokonaan vanhoista, urautuneista poluista.

Nyt kotiin palattuaan Ilomantsin teräsukolla on edessään muutoksen aika. Vapaudesta on tulossa pysyvä olotila. Mies on päättäväinen.

– Aion elää vielä 20 vuotta ja omistaa sen itselleni. Elämässäni on nyt selvä murrosvaihe. Se on vaatinut, että minun oli lähdettävä pitkälle pyörämatkalle tuonne kauas, vaikka en tätä korkeampaa tavoitetta retken alkaessa vielä tajunnutkaan. Kun tapasin vanhoja opiskelukavereitani Suomeen päästyäni Turussa, hekin sanoivat, että miten voit olla niin iloinen. He ilmeisesti olettivat minun olevan matkastani pelkästään räytynyt. Retkeni ei kuitenkaan ollut pakkomielle, vaan täyttynyt mahdollisuus. Olen iloinen, että uskalsin tehdä tämän matkan.

Henttonen kutsuu uskomatonta pyöräretkeänsä jopa pyhiinvaellusmatkaksi. Matka täytti hänen mielestään kaikki pyhiinvaelluksen kriteerit, vaikka se tehtiin kävelyn sijasta vanhalla pyörällä. Hitaus, vapaus, huolettomuus, yksinkertaisuus, hiljaisuus, yhteisöllisyys ja hengellisyys. Ne kaikki hän katsoo saavuttaneensa matkan aikana.

Kun mies palaa Ilomatsiin, moni asia muuttuu. Sauvon mukaan tämä tarkoittaa esimerkiksi kotitilan töiden jäämistä vähemmälle.

– Olen mielestäni tehnyt elämässäni jo riittävästi töitä. Jossain vaiheessa on aika lopettaa ne.

Sauvo Henttonen sanoo, ettei suinkaan aio jatkossa ainoastaan levätä laakereillaan, vaan vaihtaa vain hommat uusiin ja mieluisiin. Suunnitelmissa on muun muassa monipuolistaa ja kehittää puulajipuistoa, jonka hän on perustanut Ilomantsin Möhköön. Siihen hän sai ideoita matkallaan.

Möhkö on Henttoselle rakas. Ennen pyöräretkelle lähtemistä hän oli määrännyt, että jos hän menehtyy pyöräillessään, hänen tuhkansa haudataan sinne Koitajoen rantamaisemiin. Möhkön kalmisto sijaitsee vastapäätä Henttosen puulajipuistoa.

– Aion myös liikkua Ilomantsin luonnossa aika paljon ja tehdä siellä kasvi- ja muinaismuistolöytöjä ja kaikkea, mikä liittyy viime sotiin. Tähän asti minulla ei ole ollut tällaiseen riittävästi aikaa.

Ensin Henttonen aikoo kuitenkin hoitaa olkapäänsä kuntoon. Toinen tehtävä on selvittää, onko kotitilalla tarpeeksi polttopuita talven varalle vai onko hommattava lisää.

Talvi, joka väistyi Sauvon matkan alkaessa, on taas tulossa Pohjois-Karjalaan.