Tiihonen pyyhkii otsaansa, hänelle on tullut kiire ja siksi hiki, mutta kättelemään tarttuva käsi on kuiva. Mustan pikkutakin alla on valkoinen t-paita, kaulassa riipus ja jalassa hohtavan valkoiset tossut.
Tiihonen on tietoinen itsestään ja siitä, miten haluaa rap-artisti Cheekin esittää. Hän tietää, että kallistamalla päätä oikealle, näkyviin tulee hänen kasvojensa parempi puoli, vasen. Tiihonen sanoo olevansa liian blondi esiintymään täysin vaaleaa taustaa vasten ja alkaa vängätä. Hän haluaa kuviin kontrastia, taustan, joka on vähintään sävytetty harmaaseen.
”Tämä ei ole joko-tai-asia. Värisävyjä on paljon.”
Tuntuu kuin Tiihonen vartioisi julkisuuskuvaansa kuin kansallisaarretta. Siksi ei olekaan ihme, että hän on tuonut mukanaan kalliin design-matkalaukun. Se sopii Cheekin kimaltelevaan imagoon, mutta laukulle on käytännöllisempikin selitys. Tiihonen sanoo, että hän on jatkuvasti liikenteessä ja tien päällä. Siksi hän olisi halunnut valokuviin kaupparatsuhenkeä.
Mutta ehkäpä sitä ei tarvitse erikseen korostaa. Onhan nyt 31-vuotias Tiihonen ollut kotimaisen hiphopin kaupparatsu jo kymmenen vuotta.
Ja siksi hän on nyt suomalaismuusikolle epätavallisessa tilanteessa.
Kun suosittu punkyhtye Pää Kii esiintyi tämänvuotisella Flow-festivaalilla, laulaja Teemu Bergman huhuili välispiikissään yleisön suuntaan.
”Jos Cheek olet yleisössä, voisit tulla tänne vetämään sen Linnan juhlien räpin, kun se oli niin vitun hyvä.”
Bergman viittasi riimittelyyn, jonka Cheek esitti tv-haastattelussa viime vuoden Linnan juhlissa, mutta tosiasiassa episodi festivaaliteltassa oli kiteytys tutusta asetelmasta. Cheek on artisti, jota paitsi rakastetaan myös rakastetaan vihata.
Hän on se unelmavävy, jonka Eeva-lehti juuri valitsi vuoden seksikkäimmäksi mieheksi ja jonka ansiosta kahta Vain elämää -sarjasta koottua kokoelmalevyä on myyty yli 300 000 kappaletta. Hän on nuorista suomalaismuusikoista se, jonka kasvot tunnetaan sekä päiväkodeissa että kaljabaareissa ja jonka Sokka irti -kappale pyöräytetään soimaan bileiden alkamisen merkiksi. Vain elämää -ohjelman jälkeen hänestä tuli ennakkotapaus, jollaista Suomen popmusiikkihistoria ei taida tuntea toista: nuorisomusiikin esittäjä, jonka faneissa on tasapuolisesti niin 15-vuotiaita kuin 45-vuotiaita.
Samaan aikaan Cheekissä tuntuu toisten mielestä kiteytyvän kaikki se, jonka on tähän saakka voinut saada kasaan vain naittamalla kokoomusnuoren, urheilijan, meklarin ja BB-julkkiksen. Ja sellaisia yhdistelmiä ei, ainakaan Suomessa, ole ennen Cheekiä löytynyt popmuusikoiden joukosta.
Yhtä vahvoja intohimoja puolesta ja vastaan saa etsiä kaukaa. Niin suosittuja kuin vaikkapa HIM ja Dingo ovatkin olleet, eivät he ole koskaan ärsyttäneet ketään niin kuin Cheek tuntuu monia ärsyttävän. Ja niin ärsyttävä kuin Lauri Tähkä monien mielestä onkin, ei hän ole koskaan ollut niin suosittu kuin Cheek.
Kirkas iltapäiväaurinko paistaa sisään töölöläisasunnon suurista kattoikkunoista. Auringonvalo korostaa entisestään kattohuoneiston vaaleutta, seinät ja pinnat ovat kaikki häikäisevän valkoisia.
Olohuoneen muhkeat nahkasohvat ovat mustat, niitä vastapäätä oleva valtava televisioruutu kuin musta aukko seinäpintojen vaaleassa avaruudessa. Keittiö on niin puhdas ja siisti, että näyttää kuin siellä ei olisi valmistettu koskaan ruokaa. Keittiön seinä ei heijasta valoa muiden pintojen tavoin. Dom Pérignon -sampanjalaatikoiden vierekkäiset pinot peittävät seinän lattiasta kattoon. Se, onko pinot kasattu vain toimittajan vierailua varten, on oikeastaan toissijaista. Jo se, että suomalainen muusikko haluaisi edes esittää elävänsä amerikkalaista rap-unelmaa, on tavatonta.
Vain elämää -ohjelman pyöriessä Tiihonen asui jo töölöläislukaalissaan. Asunto on hankittu ahkeralla keikkailulla ja soololevyillä, joita on yllättävän monta: syyskuussa ilmestyvä Kuka muu muka on jo kymmenes Cheek-albumi.
Nyt sen tekijä saapuu keittiöstä verkkareissa ja valkoisessa t-paidassa. Paita on löysä, mutta ei onnistu peittämään kireiksi treenattuja käsivarsia ja rintakehää, kun hän kaataa kahvia kuppeihin. Tiihonen on ollut aamupäivän palaverissa. Tulevan levyn Timantit on ikuisia -kappaleen videoon pitäisi löytää naispääosan esittäjä.
”Sellainen Bond-tyttö. Se ei ole ollut niin helppoa kuin luultiin.”
Auringon porotukselta ja vieraiden katseilta ovat suojassa ainoastaan suuri parvimainen tila sekä makuuhuone. Ehkä stereot ja levyt ovat siellä. Vaikka mikään asunnossa ei viittaa omistajansa ammattiin, se vastaa artisti-Cheekin julkisuuskuvaa täysin: huoneisto on eräänlainen modernin James Bondin poikamiesboksi, joka on askeettisella tavalla kallis ja josta löytyy vain välttämätön. Esimerkiksi veistoksia tai kirjahyllyä ei näy missään. Niin kuin ei kasvejakaan, ellei sellaiseksi lasketa yksinäistä vihreää tekokukkaa huoneen nurkassa. Se on muutoissa mukana kulkenut lapsuusmuisto.
Asunnon ainoa aidosti erikoinen yksityiskohta on postiluukku. Siinä lukee vain Jare. Ei sukunimeä. Vaikka Vain elämää -ohjelmassa ei puhuttu Cheekistä vaan Jaresta, on hän saanut olla etupäässä rauhassa.
”Ei voi alkaa elää niin, et vetää pipoa tai huppua päähän. Silloin sä olet laittanut itsesi häkkiin etkä voi hyvin. Täytyy vetää vaan reippaasti pää pystyssä. Liikun melkein kaikkialle autolla. Olen aina liikkunut, diggaan ajamisesta ja autossa on aika hyvä yksityisyys”, Tiihonen sanoo ja hymyilee tuttua hymyään. Se on lempeä, mutta ei liian leveä, hymyilemistä selvästikin opetelleen miehen hyväntahdon osoitus.
Se, että hymy on tv:stä tuttu, on oikeastaan ihme. Tiihonen menetti isänsä viime vuonna vain pari kuukautta ennen Vain elämää -kuvauksia.
Ullakkohuoneiston isäntä vaikuttaa lämpimältä ja ystävälliseltä. Ehkä hän on sellainen aidosti, ehkä hän haluaa esiintyä medialle sellaisena kuin Vain elämää hänet näytti. Ainakin se olisi ymmärrettävää: suuri joukko suomalaisia tietäisi mitä saisi.
Vaikka hyvin hänen omat levynsäkin ovat pärjänneet. Viimevuotisen Sokka irti -levyn nimikappale lienee kaikkien aikojen suurin kotimainen raphitti. Sanapari tarkoittaa, että tunnelma on usein lähempänä Maki Kolehmaisen ja Risto Asikaisen tarttuvia syntikkapopiskelmiä kuin mustaa amerikkalaista hiphopia. Tämä on tietenkin syy musiikin suosioon, yhdessä juopotteluteemaisen tekstin kanssa. Kovin hankala ei ole nähdä Cheekiä tämän päivän Raptorina.
Mustaan nahkasohvaansa uponnut Tiihonen näkee asian toisin. Omasta mielestään hän on ollut tuomassa amerikkalaista bilerappia Suomeen ja tehnyt siitä sedulakelpoista.
”Jos nyt lähdetään liikkeelle ihan alusta, niin mitä Sugarhill Gangin Rapper’s Delight oli paitsi biletyskäsky? Tai Run-D.M.C:n Sucker Mc’s, sehän oli vain sitä, että mä oon parempi räppäri kuin sä, sä oot ihan sucker. Vasta myöhemmin tuli Public Enemy, joka istutti kuvioon yhteiskunnallisen saarnan. Nämä kaikki kuuluvat hiphoppiin, kantaaottava räppi on vain osa kokonaisuutta. Mä en ole ikinä tehnyt saarnausräppiä, joten miks mun pitäis yhtäkkiä aloittaa. Mulla on jo mun oma juttu”, Tiihonen sanoo.
”Raptorin aikaan homma ei lähtenyt siitä, että amerikkalainen rap olisi ollut oikeasti uimassa osaksi suomalaista kulttuuria. Suomirappi oli vielä silloin pelkkää parodiaa oikeasta jenkkitouhusta, eikä kukaan ottanut sitä tosissaan. Mun sukupolven tyypeillä kaikki taas lähti siitä, että innostuttiin amerikkalaisesta hiphopista ihan saatanan tosissaan, se oli koko elämä. Yritettiin ihan tietoisesti juurruttaa amerikkalaistyylinen hiphop tänne.”
Jare Tiihosen kohdalla se alkoi Lahdesssa aivan viime vuosituhannen lopussa.
Loppukesän ilta oli viileä, mutta 17-vuotias Jare Tiihonen tunsi, kuinka hiki kihosi kainaloihin. Jännitti, vaikka oltiin tutussa Lahden keskustassa ja kavereita ympärillä. Aika ajoin nousuhumalainen kannustushuuto rikkoi odottavan hiljaisuuden. ”Jare, anna mennä jäbä!” Kaksoisveli Jere oli hiljaa eikä ilmekään värähtänyt hänen kasvoillaan. Jare tiesi, että Jere tiesi tismalleen miltä hänestä tuntui. Perääntyminen ei ollut vaihtoehto. Ei auttanut kuin vetää syvään henkeä ja tehdä ensimmäistä kertaa yleisön edessä se, mitä hän oli aikaisemmin tehnyt vain oman huoneensa suojassa: räpätä englanniksi mikrofoniin.
”Se taisi olla taiteiden yö. 5th Element Lahti -posse oli järjestänyt kadulle open mic -tilaisuuden, jonka idea on, että kuka tahansa saa nousta vetämään räpit. Hyppäsin siihen ja syljin jotain rallienglannilla. Se oli varmasti todella kömpelö esitys.”
Moni kuitenkin seurasi esitystä silmä kovana, koska lavalla oli ”toinen Tiihosen veljeksistä.” Veljekset ja heidän hiphopista innostunut kaveriporukkansa tunnettiin kaupungissa, jossa on perinteisesti innostuttu enemmän rockista. Varsinkin rajut yhteenotot fiftari-rokkareiden kanssa olivat hyvin kaupungin nuorison tiedossa. Kun Tiihonen pääsee puhumaan nuoruusvuosien tappeluista, hänen silmänsä syttyvät. Rento takanoja sohvalla vaihtuu tiukaksi nojaukseksi eteenpäin ja puhe kiihtyy.
”Tilanne Lahden kaduilla oli todella jännittynyt. Suurin osa myöhäisteini-iästäni meni pelon vallassa. Kun vanha jenkkiauto alkoi lähestyä, piti varautua matsiin. Siellä oli usein rautaa takakontissa. Faija oli opettanut mulle ja broidille vähän itsepuolustustaitoja. En halua elvistellä yhtään, mutta tosiasia on, että niille tuli säännöllisesti käyttöä. Vaihtoehtona olisi ollut ottaa itse turpaan”, Tiihonen kertoo.
”Vanhemmat tiesivät tarkkaan, missä me oltiin ja mitä me puuhattiin, siksi oli tarkat kotiintuloajat. Oltiin puljailtu kaupungilla mitä hölmöilyjä tahansa, mutta jos minuutinkin myöhästyi himasta, niin huh huh. Tsekattiin Jeren kanssa fillarien matkamittareista, että jos nyt poljetaan täysillä, ehditään just ajoissa himaan. Onhan se jotenkin huvittavaa, että sitä huutoa himassa pelkäsi tavallaan enemmän kuin niitä sählinkejä kaupungin kaduilla. Se oli blessing, että kaiken sen junnu-uhon keskellä oli ne tarkat säännöt.”
On oikeastaan melko helppoa kuvitella teini-ikäinen Tiihonen Lahden kaduille käärimään hihojaan. Onhan juuri tappeleminen kilpailua pelkistetyimmillään: Idols-kilpailuissa ja myyntilistoilla voi tulla toiseksi, mutta tappelussa ei. Ja juuri kilpailla ja yrittää Tiihonen on aina halunnut, ensin kaduilla ja myöhemmin artistina sekä oman Liiga Music -levy-yhtiönsä omistajana. Tiihoselle hiphop ei ole koskaan ollut syrjäytymisen valekaapu, vaan mieluummin ammatinvalinta. Siksi hän puhuu urastaan kuin urheilija tavoitteistaan.
Vanhoista tavoista ei ole silti helppo päästä tyystin eroon. Pari vuotta sitten Tiihonen tuomittiin päiväsakkoihin Imatralla keikan jälkeen grillijonossa tapahtuneesta pahoinpitelystä.
”En mä voi enkä yritä peitellä sitä, että tulen tietynlaisesta taustasta”, Tiihonen sanoo nyt.
”Olen muuttanut itseäni vuosien ajan, ja onnistunutkin siinä. Mutta silti, joskus kun käyn herkillä, saattaa hermo mennä.”
Oikeastaan kaksosveljesten taistelu elintilasta alkoi jo ennen heidän syntymäänsä, kun sittemmin Jareksi kastetun pojan napanuora kuristi myöhemmin nimen Jere saaneen lapsen kaulaa niin, että tämän sydänäänet alkoivat heiketä. Raskaus oli keskeytettävä ja keisarileikattava poikavauvat kohdusta keskosina. Ehkä se oli seurausta dramaattisesta alusta, ehkä vain siitä, että perheessä oli kaksi samanikäistä poikaa, mutta veljesten välit ovat aina olleet erityisen läheiset.
”Aina vapaapäivänä ajan Lahteen tapaamaan perhettä, ja erityisesti broidia. Se on prioriteetti numero yksi. Broidin lapsi on mulle hyvin tärkeä, se antaa tervettä perspektiiviä asioihin”, Tiihonen sanoo.
Veljesten nuoruusvuosina heidän vanhempansa pyörittivät Lahden Patoniityn kodin autotallissa yritystä, joka valmisti ja myi muovisia viherkasveja. Päivät olivat pitkiä, mutta kaupparatsun hommat perheyrittämiseen vaihtanut isä-Tiihonen ei epäillyt näyttää työnsä tuloksia. Perheenpään mieleen olivat etenkin autot.
”Vanhemmat tekivät duunia koko ajan. Ehkä olen perinyt siitä jotain, yrittäjyyttä.”
Yksi Jaren ensimmäistä esitystä erityisen tarkkaan seuranneista oli Tommi Rautanen, joka oli perustanut lahteen hiphop-kollektiivin 5th Element. Kollektiivi edusti Lahden hiphop-nuorisolle statusta: jos tunsit ne, olit cool, jos olit kollektiivin jäsen, olit paikallinen supertähti. Paikallinen hiphop- ja skeittimuotiin erikoistunut vaatekauppa Syndicate myi kollektiivin paitoja, joissa oli selässä isolla numero 5.
Illan päätteeksi Rautanen pyysi Jarea mukaan.
”Mun räppijutuista kiinnostuttiin, koska mut tiedettiin kaupungilta. 5th Element puolestaan kiinnostui musta, koska ne huomasi, että osaan vähän räpätä, olen kehityskelpoinen. Porukan siipien suojaan pääseminen alkoi kasvattaa mulle vähitellen myös musiikillista itsetuntoa. Se loi pohjan mun soolouralle.”
Vuosituhannen taitteessa suomalaisen hiphopin tunnetut tekijät olisivat mahtuneet silti melkein yhteen henkilöautoon. Don Huonojen, Ultra Bran ja Zen Cafén kaltaiset yhtyeet sekä raskas rock hallitsivat valtavirtaa, jota vastaan hiphopväki kävi yhdessä.
”Tyypillisissä bileissä saatoimme esiintyä me eli 5th Element ja sitten Stadista esimerkiksi Asa ja Paleface. Se oli sellaista me räppärit vastaan muu maailma -meininkiä. Yhteenkuuluvuuden tunne oli mieletön. Sittemmin me ollaan erkaannuttu sen suhteen, millaista musiikkia kukin tekee, mutta silloin vuosituhannen alussa oltiin kaikki yhtä suurta perhettä.”
Tiihonen sanoo, että yhdessä kasvamisen ansiosta hänen sukupolvensa kotimaiset räppärit ovat yhä lojaaleja toiselleen riippumatta siitä, kuinka erilaista musiikkia he tänä päivänä tekevät.
”Just joku jossain dissasi, että vittu se Cheek ei osaa edes laulaa. Steen1 nousi heti puolustamaan meikäläistä.”
Raplaulajan vapaapäivä. Voi hyvänen aika. Jos kotimainen rap-artisti versioi heti ensimmäisellä suomenkielisellä levyllään Neljää Ruusua, sitä on vaikea pitää muuna kuin yrityksenä kiilata lainahevosella jonon ohi.
Kansa oli samaa mieltä: Cheekin levy Avaimet mun kulmille jäi yhdeksän vuotta sitten kauas listakärjestä. Silti kaikki se, mitä Vain elämää -sarjassa nähtiin, oli jo idulla. Enemmän kuin taiteellinen tinkimättömyys, kaupparatsu Tiihosta on kiinnostanut valtavirta. Se on ainoa keino tehdä musiikillaan tiliä. Jos se vaatii helppoja lainoja, niin sitten sellaisia on tehtävä. Vuoden 2007 Kasvukipuja-albumin toinen single Tuhlaajapoika oli sovitettu The Four Catsin ikivihreästä Suuret setelit ja kolme vuotta myöhemmin ilmestyneen Jare Henrik Tiihonen 2 -albumin Maanteiden kingi -singlen melodia lainattu Leevi & The Leavingsin Teuvo, maanteiden kuningas -klassikosta. Kappaleen videossa esiintyy sittemmin edesmennyt iskelmätähti Kari Tapio.
Tiihosen itsensä mukaan hänen taktiikkansa on hiphopin historiaa käytännössä mieluummin kuin pelkkää populismia.
”Yhdysvalloissa alkuperäisillä räppäreillä oli ne niiden jazz,- soul- ja funk aarrearkut, joista ne ammensivat materiaalia. Meillä taas on meidän hienot iskelmä ja pop-klassikot. Meitsin näkemyksen mukaan ne on ihan yhtä arvokasta lähdemateriaalia.”
Tosiasiassa Tiihosella myös oli huono tuuri Avaimet mun kulmille -levyllään. Samaan aikaan, kun hän oli vihdoin saanut omakustanteiden jälkeen levytyssopimuksen suurelta Sonyltä vuonna 2003, nousukiidossa ollut suomalainen hiphop lähes katosi soittolistoilta. Yhtäkkiä valtavirtaa hallitsivatkin Negative ja Timo Rautiainen.
”Se oli uskomattoman huonoa onnea. Juuri kun mulle tarjoutui ensimmäisen kerran tilaisuus alkaa tehdä tätä ammattimaisesti, suuren yleisön mielenkiinto lopahti. Se fiilis oli konkreettisesti, että mitäs hemmettiä nyt keksitään. Moni löi hanskat naulaan ja hankkiutui opiskelemaan tai muihin töihin, jotkut lopettivat räppäämisen kokonaan.”
Tiihonen päätti yrittää hiphopista uraa itselleen. Se tarkoitti tradenomiopintojen aloittamista Lahdessa sen sijaan, että olisi pyrkinyt Kauppakorkeakouluun. Siellä musiikinteolle ei olisi jäänyt tarpeeksi aikaa.
”Skene oli levällään ja yhteisöllisyys kadonnut. Keikoilla oli pelottavan hiljaista. Välillä mietin, että olenkohan tehnyt oikean valinnan. Vähitellen mestoihin alkoi tulla enemmän porukkaa. Kun oltiin Kuopion torilla keikalla syksyllä 2007, joku loksahti. Joukko faneja sai hysteerisen reaktion, me jouduttiin pakenemaan niitä ja poliisien piti tulla rauhoittelemaan tilannetta. Silloin ajattelin, että ehkä tuli sittenkin tehtyä oikea valinta, kun skippasin Kauppakorkean.”
Läpimurto hiphop-piirejä suurempaan suosioon tapahtui vuosina 2009 ja 2010 ilmestyneillä Jare Henrik Tiihonen ja Jare Henrik Tiihonen 2 -albumeilla, jotka nostivat Cheekin ensimmäistä kertaa albumilistan kärkeen. Levyjen nimet kertoivat aidon hiphop-tähden mittoihin kasvaneesta itseluottamuksesta. Samalla ne olivat pokkaus Jaren suurimmalle esikuvalle, jenkkiräppäri Jay-Z:lle, joka nimesi Life And Times Of S. Carter -albumin ristimänimensä mukaan.
Ennen kuin Tiihonen käy kertomaan läpimurtonsa seuraavasta vaiheesta, hän ottaa rehvakkaan nojan sohvallaan.
”Istuttiin uuden vuoden aattona tässä mun olohuoneessa ja toivoteltiin kavereiden kanssa toisillemme parempaa uutta vuotta. Iski olo, että mitä helvettiä, parempaa? Kuinka voisi olla uran kannalta parempi vuosi kuin 2012? Se jäi vaivaamaan mua”, Tiihonen aloittaa.
”Sitten joku ilta heti vuoden vaihteen jälkeen ei tullut uni silmään ja pyörin sängyssä. Se tuli kuin ilmestyksenä: jäähallikeikka. Nyt tai ei koskaan.”
Cheekin syyskuun kaksi jäähallikeikkaa myytiin molemmat loppuun alle tunnissa. Se on ällistyttävää. Jare Tiihonen näyttäisi saavuttaneen jo kaiken paitsi kriitikoiden ja rockpoliisien suosion.
Hän on hyvä antamaan vaikutelman, että se ei edes vaivaa häntä. Ja ehkä niin onkin, onhan hän todistanut, että pystyy menestymään poprapin kansaanviejänä. Jopa jäähallissa.
Esiintymislavalle on kannettu raskastekoinen, pitkä pirtinpöytä, jolle on aseteltu vesikannuja ja hedelmätarjottimia. Pöydän ympärillä on seitsemän tyhjää tuolia, jotka on varattu seitsemälle suomalaiselle poptähdelle. Vuorotellen he saapuvat näkyviin, astelevat lavan reunalle ja heilauttavat Espoon Barona-areenaan ahtautuneelle yleisölle kättään. On joulukuun 2012 loppu.
Kun on joukon siloposkisimman vuoro, yleisöstä kuuluu kohahdus. Hallin takaosasta alkaa kantautua rytmikkäitä, artistin nimeä toistavia huutoja, jotka kasvavat jokaisella kerralla voimakkaammiksi. Lavalla on pidemmän ja komeamman uran tehneitä tähtiä, mutta kukaan ei huuda heidän nimiään.
Vuoron perään Katri Helena, Jari Sillanpää, Neumann, Erin, Jonne Aaron, Kaija Koo ja Jare ”Cheek” Tiihonen esittävät omia ja toistensa kappaleita, etupäässä yksin, mutta välillä duoina. Sovitukset ja tulkinnat ovat yleisölle jo televisiosta tuttuja.
Levoton tuhkimo -kappaleen jälkeen konsertin loppupuolella Jare Tiihonen muistaa, että Cheekin hetki on koittanut. Hän hyppää lavalta alas permannolle ja juoksee pitkin yleisön jakavaa käytävää hallin puoliväliin saakka. Hän tarjoaa kirkuville ja kätensä ojentaneille faneille läpsyjä kuin ylävitosten liukuhihnalta. Kameramies tarkentaa ruokapöydän ääreen, ja hallin suurille näytöille ilmestyy paljonpuhuva kuva. Vain elämää -ohjelman muut kuusi artistia ovat kuin jähmettyneet paikoilleen.
Kohtauksesta oli sovittu ennalta, mutta siitä huolimatta se oli vertauskuvallinen. Yleisöön juoksemalla Cheek sai viimeisen sanan ja riisti soihdun kokeneemmilta kollegoilta. Samalla Jare Tiihonen paljasti todellisen karvansa. Hän ei ollut enää se televisiossa hampaat kimallellen hymyillyt upseerin näköinen nuorukainen, vaan kuin nuori Jare Tiihosta Lahden kaduilta.
Vain elämää ei ollut pehmoilustaan huolimatta poikkeus. Kaikki pelit perustuvat voittamiseen. ■
Mikko Aaltonen on Imagen musiikkikolumnisti, joka on kotoisin Lahdesta. Samuli Karala on valokuvaaja, joka rakastaa härän poskea..
Viimeksi lisätyt jutut:
Raili, riskiin naulittu
Artikkeli
Kolumni | Ne ovat aina muut ihmiset, jotka ottavat liian vähän riskejä, kirjoittaa Riku Siivonen. Kuukausipalkkaisilla poliitikoilla ja järjestöjen lobba…
Kehen voi luottaa?
Artikkeli
Suomi on luottamusyhteiskunta, keskinäinen luottamus on maamme erityinen vahvuus. Sitran järjestämässä Uusi turvallisuus -foorumissa puhunut tutkija Leena Ilmol…
Taikamaailmassa
Artikkeli
Kolumni | Michel Gondry on elokuvan leikittelevä fyysikko, kirjoittaa Katja Kallio. Kuvitelkaa, että pääsette käymään vieraalla planeetalla. Ei millään h…
Iso H
Artikkeli
Hjallis Harkimo on tehnyt vauhdikkaita päätöksiä yli 20 vuotta. Ei ihme, että nyt vähän väsyttää. Siinä se seisoo ja näyttää yksinäiseltä: Hartwall-are…
