Kuukausipalkkaisilla poliitikoilla ja järjestöjen lobbareilla on meille usein asiaa. He tietävät, että me suomalaiset emme halua ottaa tarpeeksi riskejä. Siksi meille syntyy liian vähän ja vääränlaisia yrityksiä. Ne ovat liian pieniä ja lisäksi kasvuhaluttomia. Liian usein yrittäjälle riittää, että perhe ja sukulaiset työllistyvät. Sellaista hyvinvointivaltion kasvattien lammasmaista puuhastelua.
Tästä on monenlaista haittaa, etenkin köyhille. Ensimmäisenä käy mahdottomaksi pitää yllä nykyisen kaltaisia julkisia palveluja. Mutta ei hätää – asennemuutos kohti roisia riskiä estäisi tämän.
Olen ehdottomasti samaa mieltä kellokkaiden kanssa. Muut ihmiset ottavat liian vähän riskejä. Noiden muiden olisi syytä skarpata, vaikka itse en juuri nyt elämäntilanteeni vuoksi ole valmis ottamaan henkisiä tai taloudellisia riskejä. Ei se oikeastaan kuulu minulle, koska tehtäväni on olla majakka, joka näyttää kansakunnalle suunnan.
Oikeasti on niin, että yrittäjyyspuheessa käytetään niin maireita ja tyhjiä yläkäsitteitä, että se ei tavoita enää ketään. Ei ihme, että mikään ei muutu. Esimerkiksi suomalaisten vähäistä yrittäjyysintoa tavataan selittää maanmiesten kateudella. Se estää niitä muita yrittämästä, koska ne muut pelkäävät kateutta.
Tämän väittämistä ei estä se, että suomalaiset eivät ole – sikäli kuin asiaa voi tutkimuksella hahmottaa – yhtään sen kateellisempia kuin mikään muukaan kansakunta. Tästä huolimatta fanaattis-positiiviset yrittäjyysaktiivit toistelevat, että ei saa olla kateellinen, koska yrittäjällä on yrittäjän riski.
Ja yrittäjän riski. Se se on myyttinen käsite, ihmeitä tekevä voima. Monille se näyttää olevan Graalin malja ja käänteinen vuorisaarna samassa. Jos joku kantaa yrittäjän riskiä, hänen pitäisi näköjään vapautua maallisista huolista ja vaatimuksista. Yrittäjän riski on haarniska, joka suojaa oikeudenmukaisuuden ja kohtuuden vaatimuksilta. Se oikeuttaa ahneuteen, suojaa veroilta ja kätkee virkamiesten määräyksiltä.
Se on höperöä puhetta, joka saa vauhtia jokaisesta ulkomaille myydystä, yrittäjyyskiimaa kasvattavasta pelifirmasta. Laki on ehkä kaikille sama, mutta riskit todella vaihtelevat. Se ei näy yrittäjyyspuheessa. Suurin merkitys on sillä, miten, millä taustalla ja mille alalle sattuu päätymään yrittäjäksi.
Yrittäjyys on yhdelle pakko, toiselle tietoinen valinta ja kolmannelle syliin pudonnut sukufirma. Ensimmäinen joutuu ottamaan paljon lainaa koneisiin ja joutuu opettelemaan Passeli-ohjelmiston. Toinen myy tietotyötä kahvilan pöydästä ja opettelee tekemään ”presejä”. Kolmas kerää ja käyttää sijoittajien rahaa aloittaakseen yhdeksännen firmansa. Ei heidän riskeistään voi puhua samassa lauseessa. Paitsi jos on sokea ja elää fantastisessa kuplassa.
Supercellit ovat ihan mahtavia, mutta kaukana yrittäjyyden peruskuvasta. Yksinään yritystoimintaa harjoittaa 65 prosenttia kaikista yrittäjistä. Siis 160 000 ihmistä. Joukko kasvaa koko ajan. Mistäköhän johtuu, että he eivät ole kasvuhakuisia? Olisiko niin, että Raili on isosta firmasta ulkoistettu siivooja, joka ei vaan saa enempää keikkaa muualta? Siellä viisikymppinen Raili seisoo puhelimen kanssa ja on juuri kuullut, kuinka Kämäräiset eivät hekään enää osta Railin siivouspalvelua. Ja mitä sanovat kirkasotsaiset lassemännistöt Railille?
Raili, investoi, osta uusi imuri! Raili, kelaa nyt miten voisit skaalata tota sun juttuu!
Raili, kato, ei epäonnistumisesta pidä lannistua! Epäonnistuminen on iloinen asia!
Vielä muutama vuosi sitten tuttavaporukoissa pidettiin uskaliaana, jos joku irtisanoutui palkkatöistä ja perusti oman yrityksen. Nykyään voisi pikemminkin kysyä, kuinka joku uskaltaa jäädä vakituiseen työsuhteeseen. Ehkä heitä pitäisi jopa palkita verohuojennuksilla. Kantavathan he sentään palkansaajan riskiä saada potkut.
Ja se, se on riskeistä suurin. ■
