Image

Kehen voi luottaa?

Kehen voi luottaa?

Suomi on luottamusyhteiskunta, keskinäinen luottamus on maamme erityinen vahvuus.
Teksti Heikki Valkama
Mainos

Sitran järjestämässä Uusi turvallisuus -foorumissa puhunut tutkija Leena Ilmola nosti tämän suomalaisen yhteiskunnan tärkeimmäksi kilpailutekijäksi. Toki luottamus kuuluu kaikkiin toimiviin yhteiskuntiin. Se on liima, joka pitää yhteisön koossa. Suomen vahvuutena on ollut se, että pieni maa selviää vaikeuksista, koska täällä kanssaihmisiin ja yhteistyökumppaneihin voi tukeutua ja uskoa.

Jäin miettimään luottamusta. Olin juuri katsonut Virpi Suutarin Hilton!-dokumentin, joka kertoo Nuorisosäätiön vuokratalon asukkaista. 

Hiltonin nuoret eivät sovi kuvaan luottamusyhteiskunnasta: he ovat syrjäytyneitä, lapsuudessaan rankkoja kokeneita nuoria, joita yhdistää elämänhallinnan puute. Aikuisten auttamisyritykset valuvat hukkaan.

Jos syrjäytyneille nuorille alkaisi puhua luottamusyhteiskunnasta, nämä todennäköisesti vain nauraisivat.

Suutarin dokumentin nuoret ovat oppikirjaesimerkki siitä, kuinka pahoinvointi periytyy sukupolvelta toiselle. Kyse ei ole pelkästään siitä, että perheiden vaikeudet heijastuvat nuoriin. Myös asenteet siirtyvät. 

Vuoden 2012 Nuorisobarometrissa tutkijat Matti Kortteinen ja Marko Elovainio kirjoittavat sukupolvelta toiselle siirtyvästä luottamuksen puutteesta. Jos lapsi kokee, että mihinkään tai kehenkään ei voi luottaa, mitä todennäköisimmin asenne on opittu vanhemmilta. Ongelmaperheissä kokemusta vahvistaa usein se, että juuri läheisiin ei voi luottaa.

Luottamuksen puute vaikuttaa siihen, miten ihminen vastoinkäymisten tullen pärjää. Riittävän monesti läheistensä pettämä ei luota kehenkään.

Ne, jotka kipeimmin apua tarvitsisivat, ovat usein vaikeimpia auttaa – erilainen, myös opettajiin ja ammattiauttajiin kohdistuva torjunta on niin voimakasta, että suurin osa ajasta menee pelkän yhteyden luomiseen, Matti Kortteinen ja Marko Elovainio kirjoittavat Nuorisobarometrin artikkelissa Millä tavoin huono-osaisuus periytyy?.

Mutta miten katkaista osattomuuden kierre ja palauttaa syrjäytyvien nuorten luottamus yhteiskuntaan? 

Toiset selviävät vaikeasta nuoruudesta sattumalta, vaikkapa jääkiekon vieminä, kuten satoja tuhansia euroja ansaitsevaksi kiekkoammattilaiseksi Siperiaan päätynyt Veli-Matti Savinainen, jonka lapsuuden kavereista osa on vankilassa (juttu Savinaisesta ja tämän ystävistä Siperiassa s. 66).

Menneen maailman haikailijat tarjoavat ratkaisuksi auktoriteetteja: kovaa puuttumista ja kuria, kasvattajille lisää väkivaltakeinoja. Yleensä sitä vaativat samat tahot, jotka toivovat paluuta Kekkosen aikaan ja yhtenäiseen Suomeen. Luottamuksensa menettänyt lapsi tai nuori kokee rankaisun kuitenkin vain jatkumona kaikelle muulle pahalle.

Huostaanotettujen nuorten kanssa työskentelevä Anton Palmu ei usko auktoriteettiratkaisuun. ”Siinä mennään saatanan pieleen, jos tarjotaan kuria. Lapsi, joka on kokenut rankaisuja, joita emme edes osaa kuvitella, ei rankaisemalla parane.”

Soitin Palmulle, koska hän tuntee käytännön, ei vain teoriaa. Palmun vetämissä Palmukodeissa elää lapsia ja nuoria, jotka ovat kokeneet väkivaltaa tai joita on käytetty hyväksi. Nuoria, joiden luottamus muihin ihmisiin on mennyt. Yksinkertaista oikotietä heidän auttamisekseen ei ole. 

Tarvitaan aikaa ja uhrauksia. Jos nuori kokee, että aikuinen on valmis auttamaan ja oikeasti käsittelemään ongelmia – enemmän kuin virkasuhteen vaatiman ajan – avulla on mahdollisuus tavoittaa vastaanottajansa.

Nuori ei halua olla toimenpiteiden kohde. Asiat pitää tehdä yhdessä hänen kanssaan, Palmu sanoo.

Onko luottamusyhteiskunta vain eliitin harha? Yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä, syrjäytettyjä nuoria, on yli 50 000. Kun puhutaan pienestä luottamusyhteiskunnasta, luottamuksen ulkopuolelle jäävä joukko on valtava. ■

Heikki Valkama, päätoimittaja | Twitter @heikkivalkama

205 | Joulukuu 2013

Julkaistu: 18.11.2013