Image

Taikamaailmassa



Taikamaailmassa

Kolumni | Michel Gondry on elokuvan leikittelevä fyysikko, kirjoittaa Katja Kallio.
Teksti Katja Kallio

Kuvitelkaa, että pääsette käymään vieraalla planeetalla. Ei millään hirveän kaukaisella, avaruuden mittakaavassa ehkä Ruotsin hujakoilla. Planeetalla on kaltaisiamme ihmisiä, paremman näköisiä vain, ja lisäksi kaikennäköistä lystiä mitä täällä ei ole. Fysiikan ikävystyttävät laitkaan eivät päde. Se tarkoittaa sitä, että mitä tahansa hassua saattaa tapahtua, ja tapahtuukin, taukoamatta. Siellä sitä sitten ollaan pää pyörällä ja nauretaan silkasta hämmästyksestä. Uutuudenviehätyksen laannuttua vain hiipii sellainen huoli, että onko meillä ja näillä yllätysten ja vempainten keskellä elävillä, luonnottoman pitkillä jaloilla iloisina tanssivilla ihmisillä mitään yhteistä? Voimmeko erilaisuuksista huolimatta jakaa tätä ihmisenä olemista, ja jos emme, oliko mitään järkeä matkustaa tänne? Sellaisen kysymyksen herättää ranskalaisen Michel Gondryn uutuuselokuva Päivien kuohu. Päivien kuohu perustuu Boris Vianin, surrealistisen Montparnassen silmäätekevän samannimiseen romaaniin. Vian kuoli pariisilaisessa elokuvateatterissa, Syljen haudoillenne -romaaninsa filmatisaation ennakkonäytöksessä. Päivien kuohusta hän olisi kenties poistunut elävänä, niin omistautuneesti ja alkuperäisteosta rakas-taen Gondry on sen tehnyt. Siinä rikas mutta rakkaudennälkäinen Colin (Romain Duris) ja suloinen Chloe (Audrey Tautou) rakastuvat ajellessaan Pariisin yllä muovisella pilvenhattaralla. Pian ollaan jo matkalla häihin, Colinin kravatti naulataan kunnolla kaulaan ja silotetaan hiuslakalla, ja Chloe tilaa morsiusneitojensa mekkoihin aaltojen heijastuksia. Sitten Chloessa alkaa kasvaa pahan kukka. Gondry on luonut omintakeisen maineensa elokuvilla The Science of Sleep ja Tahraton mieli. Myös monet hänen musiikkivideoistaan ovat unohtumattomia, kuten Kylie Minoguen Come Into my World, jossa Kylie moninkertaistuu ranskalaisella kadulla. Romanttiseksi fantasiaksi Gondryn tyylilajia sanotaan, mutta se on jotakin muutakin. Hän on jonkinlainen leikittelevä elokuvan fyysikko tai kvanttifyysikko. Häntä kiehtoo kaikki oleva, kaikki materia, joka voi muuttaa muotoaan elollisesta elottomaksi, kiinteästä nestemäiseksi ja takaisin taas. Aika on muovattavissa siinä kuin kaikki muukin olemassaolon taikina. Kaikki on tavalla tai toisella eloperäistä, ja samaa alkuperää: magma, ihmisen sisikunta, virkatut nuket ja eläimet. Sisällä onkin ulkona, sillä niiden rajat ja säännöt muuttuvat jatkuvasti.  Tällaisesta syntyy visuaalista vyörytystä, mutta pystyykö sillä muuhun kuin hämmästyttämään? Tuskissaan ja epätietoinen on vakava liftari, joka seisoo tragiikan tiellä peukalo pystyssä, ja jonka eteen pysähtyy muovinen pilvenhattara. Mutta ei huolta, pilvikottero etenee tragiikan tiellä siinä missä mikä tahansa muukin ajopeli. Gondryn lyhytelokuvassa La Lettre, Kirje, on kohtaus, jossa kiteytyy hänen asiansa ydin. Siinä koulupoika uneksii suutelevansa rakastamaansa tyttöä, mutta hänen päänsä onkin muuttunut jättiläismäiseksi kameraksi, joka kalauttaa tytöltä tajun kankaalle. Tätä teemaa Gondry varioi: omiin maailmoihinsa uppoutunut kummajainen rakastuu siihen ainoaan ihmiseen tässä maailmassa, jonka kanssa hän pääsee edes osittain samalle taajuudelle. Mutta rakkaus ei ota onnistuakseen. Kömpelöt yhteentörmäykset johtavat huumaavaan läheisyyteen, mutta onni on yhtä hauras kuin kallisarvoinenkin. Ja tätä samaa tarinaa kantaa sisällään luultavasti jokainen ihminen, myös minä, joka istuin lapsena päivät pitkät pahvilaatikosta kyhäämässäni nukketeatterissa kirjoittaen näytelmiä itäsaksalaisille käsinukeille, enkä olisi ikinä uskaltanut suudella ketään. Tämän vuoksi Gondryn elokuvat toimivat kuin pieni lohdullinen lumous. Kun astuu ulos elokuvateatterin ovesta, maailmassa onkin odottamattomia mahdollisuuksia. Elämän ulottuvuudet tuntuvat joustavilta, kaikkeuden temput rajattomilta. Kävelikö kenties Vian juuri edelläni ulos salista? Vessojen eteen on näköjään vedetty köydet, jos harppaan niiden yli ne kenties kietoutuvat nilkkoihini. Kenties ne kirjoittavat minulle sakkolapun. Kenties rakkaus on mahdollista, eikä kuolemakaan ole lohduton. ”Ottakaa heijastukset mukaanne”, sanoo Chloe, ”ne on hankittu varta vasten.” Ja me otamme. ■

204 | Marraskuu 2013

Julkaistu: 8.11.2013