Apu

Kirsi Pihan kolumni: Suomalaisessa keskustelussa Nato on ollut mörkö, johon päinkään ei sovi katsoa, ettei naapuri tule mustasukkaiseksi

Kirsi Pihan kolumni: Suomalaisessa keskustelussa Nato on ollut mörkö, johon päinkään ei sovi katsoa, ettei naapuri tule mustasukkaiseksi
Olen itse kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä jo 1990-luvun puolivälistä. Se on ollut ja on edelleen mielestäni meille luonteva ja asiallinen turvallisuuspoliittinen ratkaisu ja poliittinen viitekehys, kirjoittaa Kirsi Piha kolumnissaan.
Julkaistu: 22.5.2022

Lapsena yksi lempikirjoistani oli Gunnel Linden Hullunkuriset perheet. Kirjan perheistä Myöntyväisten perhe sanoi kaikkeen kyllä ja joutui tietysti hankaluuksiin, Hällävälit taas eivät välittäneet mistään juuri mitään, ja siitäkin koitui vaikeuksia.

Kirja on tullut tänä keväänä mieleen. Massiivinen periaatepäätös sotilasliitto Natoon liittymisestä on tehty hämmästyttävän nopeasti. Todellisuudessa 24. helmikuuta alkanut prosessi kulminoitui 18. toukokuuta, kun Suomen Nato-suurlähettiläs Klaus Korhonen kipitti toimistoltaan tien yli Naton päämajaan kiikuttaen mukanaan kopiota Suomen hakemuskirjeestä. Paikan päällä mennään käymään, vaikka periaatteessa kiinnostuksesta liittyä Natoon voisi kertoa soittamalla kahvitauolla, totesi Korhonen pragmaattisesti tiistai-iltana.

Ennen tätä kevättä olisi ollut vielä vaikeaa kuvitella demarivetoisen hallituksen vievän Suomen Natoon.

Nato on ollut suomalaisessa keskustelussa pitkään mörkö, johon päinkään ei sovi katsoa, ettei naapuri tule mustasukkaiseksi. Ei sotilasliitto ole muutenkaan tuntunut suomalaiseen rauhaa rakastavaan mielenmaisemaan sopivaksi kaveriksi, vaikka todellisuudessa kaikki käytännön esteet on raivattu pois edestä jo aikaa sitten.

Eduskunta puolsi varsin nopean käsittelyn jälkeen Nato-jäsenyyttä äänin 188–8: töpselin voi panna seinään!

Suomi on käyttäytynyt kuin jonkinlainen Suitsaitsukkeloiden ja Vastahankaisten perheen lehtolapsi, muutoin näin iso ratkaisu ei olisi ollut mahdollinen.

Ensinnäkin hallitus on ollut lähtökohtaisesti vastahankainen. Ennen tätä kevättä olisi ollut vielä vaikeaa kuvitella demarivetoisen hallituksen vievän Suomen Natoon. Nykyinen presidenttimmekään ei kuulu perinteisiin natokiimaisiin, vaan hän on suhtautunut, jos ei kielteisesti, niin ainakin vahvasti varauksellisesti Nato-jäsenyyteen.

Vastahankaisten kanssa on turvallista tehdä isoja ratkaisuja. Ei tule tunne, että kukaan käyttää tilannetta hyväkseen omien poliittisten päämäärien ajamiseksi.

Toisekseen ratkaisun ajurina oli kansa. Venäjän hyökkäyksen jälkeen suomalainen Nato-kanta kääntyi suitsaitsukkelaan kielteisestä myönteiseksi ja painosti myös poliittista järjestelmää toimimaan.

Kompleksisessa maailmassa politiikka sotkeentuu yhä useammin todellisuuden jalkoihin, ja sen tehtäväksi jää tosiasioiden tunnustaminen ja leimasimen heiluttaminen. Tässä tapauksessa poliittinen järjestelmä toimi ketterässä yhteistyössä kansalaisten kanssa.

Epävarmuus Venäjän suunnitelmista lisääntyi, kun Venäjä alkoi uhata maailmansodalla. Tuli kiire. Lopputulos on kirjaimellisesti historiaa.

Olen itse kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä jo 1990-luvun puolivälistä. Se on ollut ja on edelleen mielestäni meille luonteva ja asiallinen turvallisuuspoliittinen ratkaisu ja poliittinen viitekehys. Vaikka päätös on oikea, ei oikein tee mieli juhlia.

Siitä päästään prosessin rapsakkuuden kolmanteen syyhyn: Venäjä, Venäjä, Venäjä. Suomi ei olisi Nato-ovella optiotaan lunastamassa, jos Venäjä ei olisi hyökännyt Ukrainaan. Epävarmuus siitä, mitkä ovat Venäjän suunnitelmat lisääntyi, kun Venäjä alkoi nopeasti uhata maailmansodalla.

Tuli kiire. Lopputulos on kirjaimellisesti historiaa.

Meistä tuli Myöntyväisiä.

Hyvä niin.

Kommentoi »