Olin niin laiska, että minusta tuli talvipyöräilijä – Nyt tavaramerkkini töissä on pieni hiki
Vain todella paatunut arkipyöräilijä ymmärtää sen nautinnon, jonka kasvoille satava räntä saa aikaan, kirjoittaa Mika Kukkonen.
Olen päätynyt ympärivuotiseksi arkipyöräilijäksi laiskuuttani ja mukavuudenhaluani. Ahneuskin vaivaa: himoitsen nopeutta, joustavuutta, vapautta, yksityisyyttä, halpuutta, minimaalista altistumista kanssaihmisten mikrobeille ja ikään kuin ilmaiseksi saamaani liikuntaa ja sen pieneuforiaa.
Jokin alkukantainen sisällä hyrisee, kun tottuu olemaan pikkuisen märissä vaatteissa. Pintahiestä voi työpaikalla tehdä tavaramerkkinsä. Entä se, kun huomaa pystyvänsä paitsi vaihtamaan renkaat myös keskiön ja ketjut, koska muuttuu niin laiskaksi, ettei jaksa viedä pyöriään jatkuvasti huoltoon, toisten aikataulujen armoille?
Vain todella paatunut arkipyöräilijä voi ymmärtää nautinnon, joka siunaantuu kasvojensa luovuttamisesta piikikkään puolirännän hierottavaksi Pohjoisrannan suoralla. Takana on taas kahdeksan kilometriä leppoisaa pyöritystä, jotkut viisaat kuiskivat korviin parhaita ajatuksiaan, ja kehossa tuntee jo välittäjäainehyrinän, joka kestää luotettavasti läpi aamupäivän.
Uskollinen keho tottuu kylmään, se oikein haluaa ulos, sinne missä on aikaa hengitellä, ajatella, kuunnella jotakin mehukasta, vaikkapa Philosophize This -podcastia, jota tänä vuonna on kulunut satulassa yli 1 700 minuuttia, yllättäen jopa enemmän kuin Pontus Purokurun ja Veikka Lahtisen tuotoksia.
On juuri oikean kokoista vapautta lähtiessä tietää, minne on menossa, muttei sitä, mitä kautta sinne päätyy. Tällä kertaa olen näköjään päätynyt ajamaan Keskuspuiston läpi, Eläintarhan kentän takaa, Yliopiston kasvitieteellisen puutarhan ohi. Olen taas kerran saanut katsahtaa Pitkänsillan yli kohti Hakaniemeä, jossa kerran asuin.
”Pyöräilijän on paras ajatella olevansa vastuussa vähän kaikesta, mutta sopivan kevyesti.”
Kun arkipyöräilee kymmenen vuoden aikana vaikkapa noin 25 000 kilometriä, oppii ihanan pieniä asioita. Pari kertaa kaaduttuaan osaa ylittää raitiovaunukiskot turvallisessa kulmassa. Alkaa aavistaa eteen tulevia odottamattomuuksia. Syntyy lumen tajua.
Aikuisena paikat hieroutuvat osaksi itseä vain hirvittävän toiston kautta. Vaikkapa Oodista tulee näillä vuosilla oma vasta, kun sen ohi pyöräilee tuhat kertaa, yrittää joka kerta muistaa tarkistaa sen yksityiskohdat ja antaa itselleen luvan poiketa sisään edes kerran viikossa.
Vasta aivan hiljattain jotenkin sisäistin, että pyöräilin yläaste- ja lukioikäisenäkin vuodet läpi kouluun, toki ilman nastarenkaita, valoja tai kypärää. Silloin ei vielä ollut olemassa talvipyöräilijän identiteettiä (eikä fillarikommunisteja), oli vain pyöräilyä, talvella. Silti, oli hauskaa tajuta matkivansa nuorta itseään.
Mieleen palaa oranssi Crescent-maastopyörä, joka lukiolaisen tyylitietoisuuden herättyä vaihtui Helkama Oivaan. (Olisin niihin aikoihin nauranut kahdelle käyräsarviselle kulkineelleni, joihin olen aikuisiällä päätynyt, ja joista toinen saa talvikaudeksi alleen nastarenkaat.) Muistan kuopiolaislähiön kylmän pyörävajan, koulumatkan sadistisen pitkän ylämäen aiheuttaman hapotuksen reisissä ja viiltävän säryn päässä ensimmäisellä tunnilla, koska pipoa ei tietenkään voinut käyttää.
En jaksa muistaa, aurattiinko Kuopiossa siihen aikaan pyöräteitä. Ei niitä toki aina aurata vieläkään, täällä Helsingissäkään, mutta siitä ei kannata tehdä numeroa, niin kuin ei muustakaan pyöräillessä. Olosuhteet vaihtelevat, jalankulkijat elävät omaa elämäänsä, autoilija saattaa koska tahansa kääntyä eteen ja tappaa, niin kuin kävi ystävälleni Tarja Roinilalle keväällä 2020. Pyöräilijän on paras ajatella olevansa vastuussa vähän kaikesta, mutta sopivan kevyesti.
”Pyörä kulkee, mikään ei häiritse.”
J.P. Pulkkinen ei puhu polkupyöräesseekokoelmassaan Täydellinen keksintö laiskuudesta pyöräilyn ydinmotiivina vaan kirjoittaa, että pyöräilyssä on jotakin stoalaisen kohtuullista, että se viettää kohti ataraksiaa eli loputtomasta halupyörteestä irtaantuvaa mielenrauhaa. Pyörä kulkee, mikään ei häiritse.
Ajatus saa tulla mukaan kuorruttamaan tulevia matkojani, niitä väistämättömiä hetkiä, kun tuntuu raskaalta lähteä pitkän päivän päätteeksi sotkemaan märkään pimeyteen. Ehkä muistan silloin Pulkkisen ataraksian, sen ettei taaskaan tarvitse kuin hypätä pyörän selkään ja rullailla kotiin – jonkun neropatin ääni ja öisen kaupungin rauha matkakavereina – ja pian nukahtaa, juuri sopivanletkeän reippailun väsyttämänä.
