Edes sähköhoito ei auttanut Meriä, sitten jokin muuttui – Miksi masennus ja ahdistus piinaavat nuoria ennennäkemättömällä tavalla?

Ahdistus ja paha olo olivat lopulta fyysisiä. Kun 22-vuotiaan Merin olo nelisen vuotta sitten oli pahimmillaan, hänen rintansa tuntui halkeavan ja pää räjähtävän. Ajatukset kiersivät kehää: en jaksa enää, en pysty enää, loppuisipa kaikki.

Tuollaisina hetkinä Meri tunsi vastustamatonta tarvetta käpertyä pikku sykkyräksi peiton alle. Ajatus siitä, että hän seisoisi kaikkien nähtävillä, paljaana ja haavoittuvana, oli ihan liikaa.

Maailmalta piti päästä piiloon.

Meri oli aina ollut pärjääjä, niin sanottu kympin oppilas. Ulkoisesti kaikki oli paremmin kuin hyvin: hän menestyi koulussa, oli viehättävä, tuli vakavaraisesta, välittävästä kodista. Hän harrasti paljon, piirsi, kävi pianotunneilla ja partiossa, piti leipomisesta.

Ja kaikissa tekemisissään hän suorastaan loisti.

Yläkoulun alkaessa jokin kuitenkin muuttui. Kympeistä ja stipendeistä tuli taakka. Yhä useammin Meri huomasi pyörittelevänsä yhtä ja samaa ajatuskelaa: Entä jos en enää saakaan mahtavia arvosanoja? Entä jos en enää menesty? Mitä minusta jää jäljelle? Kelpaanko, olenko yhä rakastettu, olenko mitään?

Meri oli tuolloin kolmetoista.

Oireilua kesti koko yläkoulun ja nelivuotisen lukion. Siinä ajassa Meri ehti tavata useita terapeutteja, kokeilla montaa eri lääkettä ja olla osastohoidossa.

Meri ei ole haastateltavan oikea nimi aiheen arkaluontoisuuden vuoksi.

Nuorisopsykiatri Miila Halonsaari on työskennellyt kahteen otteeseen Tampereen yliopistollisen keskussairaalan nuorisopsykiatrian suljetulla osastolla, ensin nuorena lääkärinä vuonna 2007 ja sitten uudelleen vuodesta 2020 joulukuuhun 2022. Nykyään hän työskentelee yksityisellä vastaanotolla.

Muutos kahden ajankohdan välillä oli häkellyttävä. Kun Halonsaari palasi osastotyöhön, potilasmäärät olivat lisääntyneet, aivan erityisesti korona-aikaan ja sen jälkeisinä vuosina. Mutta vieläkin hurjempaa oli huomata, miten radikaalisti ”potilasaines” (sana, jota Halonsaari vähän pahoittelee sen kliinisyyden takia) oli muuttunut. Nuoret, jotka olivat 2020-luvulla päätyneet osastohoitoon, olivat entistä huonovointisempia ja heidän itsemurhayrityksensä entistä vakavampia, toisin sanoen näytöksellisen hätähuudon sijaan hengenvaarallisia.

Samaa viestiä välittää MIELI ry:n Lapset ja nuoret -osaston johtaja Satu Raappana. Esimerkiksi useiden järjestöjen muodostaman Sekasin-kollektiivin ylläpitämään chat-palveluun tulee yhä 160 000 yhteydenottoa joka vuosi, joista vain viidennekseen pystytään vastaamaan. Raappana kuvaa, miten heidän palvelunsa ovat ”jatkuvasti tukossa”. Se, ettei matalan tason apua ole tarpeeksi saatavilla, johtaa hänen mukaansa siihen, että paha olo syvenee.

Aivan viimeisen vuoden aikana nuorisopsykiatrian jonoja on pystytty jonkin verran purkamaan, mutta ruohonjuuritason ongelmat väijyvät yhä taustalla. Ja kun tilanne on mikä on, nuoret eivät saa apua kuin vasta silloin kun heidän olonsa on todella huono.

Yleisimmät mielenterveysoireet nuorilla ovat nämä: masennus ja ahdistus. Nuo kaksi ovat Miila Halonsaaren mukaan monin eri tavoin kytköksissä toisiinsa ja esiintyvät usein yhdessä. Silti juuri ahdistus on lisääntynyt tällä vuosituhannella erityisen runsaasti.

– Yhdeksänkymmentäluvulla lanseerattiin ensimmäiset SSRI-lääkkeet, joilla hoidettiin masennusta – ja jossakin vaiheessa 2010-luvulla puolestaan ahdistuskohtauksiin suunnatut bentsodiatsepiinit, Halonsaari kuvaa.

– Jossakin määrin kyse on siis lääketeollisuuden markkinoinnista, mutta se ei missään tapauksessa selitä yksin oireilujen lisääntymistä.

Vuosien kuluessa hoidon painopistettä on muutettu yhä enemmän avohoidon puolelle. Aiemmin osastojaksot olivat pitkiä ja uuvuttavia, ja nuoria tutkittiin valtavasti. Siitä hyötyivät eniten vakavat tapaukset, kuten itselleen tai muille vaaraksi olevat psykoottiset potilaat, mutta heidän määränsä on huomattavasti vähäisempi kuin nuorten ahdistus- ja masennuspotilaiden. Jälkimmäisten kohdalla varsinainen paraneminen tapahtuu miltei aina omassa tutussa ympäristössä, hitaasti ja päivä kerrallaan, välillä sovituissa tapaamisissa poliklinikalla käyden.

– Siksi meillä osastoilla pyritään lyhyestä virsi kaunis -tyyppiseen hoitopolitiikkaan. Toisin sanoen yritetään nollata tai ainakin jotenkin pysäyttää vääristynyt arjen malli. Sen jälkeen rakennetaan suunnitelma, miten eteenpäin – yhdessä perheen, koulun, kenties lastensuojelunkin kanssa.

Samoin ajattelee MIELI ry:n Satu Raappana. Kun ongelmat ovat vielä alkuvaiheessa, niitä on helpompi hoitaa ja ennaltaehkäistä. Hallituksen terapiatakuulla yritetään nyt puuttua tähän, sillä jono ei lyhene, jos perustason ongelmat pakkautuvat jatkuvasti kalliiseen erikoissairaanhoitoon.

– Pitää muistaa sekin, että masentuneelle nuorelle vaikkapa kuukauden odotus on maailmanlopun pituinen aika, Raappana sanoo.

– Siinä ajassa ehtii tapahtua vaikka mitä.

Meri kertoo, miten hän lopulta joutui – tai näkökulmasta riippuen: pääsi – HUSin nuorisopsykiatrian osastolle. Kyse oli itsemurhayrityksestä, eräänlaisesta hätähuudosta.

Oliko osastohoito hänelle helpotus?

– Tavallaan, ainakaan ei tuntunut aivan sietämättömältä koko ajan, hän toteaa.

– Tosin mulla oli myös kohtuullisen kova lääkitys. Olin puolittain turta.

Meri muistaa, kuinka häntä houkuteltiin osaston yhteisiin musiikkihetkiin. Se tuntui ensi alkuun jopa vastenmieliseltä ajatukselta. Mutta hän kuvailee olleensa hoitotilanteissa hyvin joustava, jossakin määrin välinpitämätönkin – vain toivoen, että jokin keino vihdoin auttaisi. Esimerkiksi lääkityksen löytyminen ei ollut helppoa: jotkut lääkkeet eivät auttaneet lainkaan, toiset pahensivat entisestään hänen oloaan.

Samalla myöntyvyydellä Meri suhtautui myös lääkäreiden ehdotukseen kokeilla sähköhoitoa. Hoidosta seurasi lyhyitä muistikatkoksia, muttei juuri muuta. Edes se ei auttanut.

Jotakin kuitenkin tapahtui hiljalleen hänen mielessään. Intensiivinen terapia ja lääkitys alkoivat vetää häntä hitaasti ylös mustuudesta. Terapiassa Meri joutui sanoittamaan tunteensa ja analysoimaan niitä niin perusteellisesti ja pitkään, että vääristyneet ajatusradat alkoivat vähitellen muuttua.

– Mutta pelkkä asioiden tiedostaminen ja niiden rationaalinen käsittely terapeutin kanssa ei riittänyt… Minun piti myös sisäistää tunnetasolla se ajatus, että mitään pahaa ei tapahdu, vaikken aina onnistuisikaan, Meri kuvaa.

Hän sanoo, että tällaista tunnetta pitäisi tuoda nuorille ja lapsille laajemminkin, sillä maailma on niin vaatelias. Somen vertailukulttuuri lisää paineita entisestään – ei auta, että tajuaa kuvien esittävän kiiltokuvaelämää, ”niistä tulee paha mieli siitä huolimatta”. Merin mukaan lahjakkuusajattelu on tunkeutumassa yhä syvemmälle lapsuuteen. Tavallisuus ei enää kelpaa.

Niinpä masennus voi olla ainut turvallinen tasku, johon on lupa rangaistuksetta pujahtaa pakoon.

Nuorisopsykiatri Miila Halonsaari myöntelee. Maailmasta on tullut ankara paikka. Mutta selittääkö se kokonaan pahoinvoinnin aallon? Halonsaari on jo vuosia peräänkuuluttanut poikkitieteellistä, eri asiantuntijoiden ja kentällä työskentelevien ihmisten pyöreän pöydän projektia, jotta juurisyyt nuorten mielenterveyskriisin takana saataisiin kaivettua esiin.

Tällä haavaa kaikki selitykset ovat enemmän tai vähemmän arvailua.

– Me lääkärit voimme parantaa yksittäisiä potilaita, mutta emme koko yhteiskuntaa, hän toteaa hivenen sarkastisesti.

MIELI ry:n Satu Raappana muistuttaa niin ikään, miten kouluterveyskyselyissä mielenterveysoireilu on ollut jopa kymmenen prosentin kasvussa. Lukua kasvattaa erityisesti tyttöjen osuus – ahdistuneiden ja masentuneiden tyttöjen määrä lisääntyy lisääntymistään. Mukana on myös syömishäiriötä, kehodysforiaa, viiltelyä.

Paha olo ei säästä periaatteessa mitään yhteiskuntaluokkaa, mutta köyhyys lisää ongelmien todennäköisyyttä, samoin jos vanhemmilla on itsellään päihde- tai mielenterveysongelmia. Raappana listaa myös havaitsemiaan alueellisia eroja: esimerkiksi Itä-Suomessa neurokirjodiagnoosien määrä on moninkertainen muuhun Suomeen verrattuna.

Halonsaari muistuttaa, että viimeisten 20–30 vuoden aikana myös nuorten ajankäyttö on muuttunut. Se, miten nukutaan, miten syödään, miten ollaan toisten ihmisten kanssa tekemisissä, mitä perheet tekevät yhdessä. Puhumattakaan muista kysymyksistä. Mikä osuus on esimerkiksi koulutuspolitiikalla, mikä on muuttunut vanhemmuudessa – ja missä määrin yhteiskunta on kallistunut pärjääjien yhteiskunnaksi, jonka eetos imetään jo varhain? Tilaa tuntuu olevan yhä vähemmän erehdyksille, ihmettelylle, joutilaisuudelle, ylipäätään oman tien etsimiselle.

Toisaalta myös ihan normaalille nuoruuden saranavaiheen ahdistukselle.

– Niin, toisinaan mietin sitäkin, onko käynyt myös niin, että olemme antaneet nuorille sellaisen käsityksen, ettei ole normaalia, jos välillä tuntuu pahalta. Että elämässä pitäisi koko ajan olla onnellinen ja jollei ole, niin itsessä on jokin vika, joka pitää korjata mahdollisimman pian. Ja nimenomaan lääketieteellisesti.

Sekä Raappana että Halonsaari ovat sitä mieltä, että jokainen nuori tarvitsisi ennen muuta nähdyksi ja hyväksytyksi tulemista.

Eikä vain aurinkoisina, vaan myös niinä synkkinä päivinä.

Meri muistaa yhä hetken, jolloin sairaus alkoi hellittää otteestaan. Oli koronavuosi 2021 ja hän vietti syntymäpäivää lähimpien ystäviensä kanssa. Vanhasta turruttavasta ja puuduttavasta lääkkeestä oli juuri luovuttu ja siirrytty uuteen, jota hän vielä tänäänkin käyttää.

Oli kirkas aurinkoinen päivä lopputalven ja alkukevään rajalla, eivätkä ystävykset tehneet mitään ihmeellistä – vain kävelivät ja juttelivat. Yhtäkkiä Meri ikään kuin irtautui hetkestä ja katseli kaikkea ulkopuolisen silmin. Samalla sisimpään virtasi pakahduttava onnen tunne, niin vahva, että hän pelästyi ja alkoi itkeä. Vuosien paksu esirippu vetäytyi syrjään. Siihen asti kaikki vahvat tunteet olivat olleet pelkästään pahoja, mutta nyt tunne oli liki äärimmäinen, mutta silti hyvä ja rakkaudellinen.

– Pintaan nousi samalla myös pieni suru, jopa hienoinen katkeruus. Että tällaisiako tunteita muut ovat kokeneet koko tämän ajan…

Oli kuitenkin ihmeellistä, että elämä saattoi tuntua myös hyvältä. Pikkuhiljaa Meri on oppinut antamaan itselleen armoa, opetellut olemaan suorittamatta, etenkin nyt, kun hän opiskelee yliopistossa. Kaikista kursseista ei tarvitse saada parasta arvosanaa.

Sillä vaikka masennus muistuttelee aika ajoin yhä olemassaolostaan, parasta vastamyrkkyä sille on armeliaisuus itseä kohtaan.

Tunne siitä, että minä riitän, ehkä maailman silmissä epätäydellisenä, mutta juuri tällaisena.

Merinä.