Mikään ei tunnu oikein miltään – Minulla on suuria tunteita ikävä, mutta kun niitä olisi tulossa, torjun ne – Ne ovat epämukavia
Kolumni
Mikään ei tunnu oikein miltään – Minulla on suuria tunteita ikävä, mutta kun niitä olisi tulossa, torjun ne – Ne ovat epämukavia
Kun turruttaa kauhun ja surun, siinä sivussa turtuu ilokin. Päällimmäinen tunne on jomottava alakulo, nimetön ahdistus, kirjoittaa Anna-Leena Härkönen.

Kävin serkkuni Masan kanssa katsomassa Teemu Nikin elokuvan Peluri. Ostimme isot pussilliset irtokarkkeja Tennispalatsin aulasta. Sovimme, että puolen tunnin kuluttua leffan alkamisesta otan Masalta karkkipussin pois, ettei hän mätä niitä liikaa. Mutta kun näytös alkoi, unohdin koko karkkipussin. En muistanut edes avata omaani.

Elokuva oli sekä hauska että järkyttävä, ja näyttelijät lumoavia. Loppukohtaus pakahdutti. Kun tulimme ulos elokuvateatterista, ei ollut paljon sanottavaa. Istuimme hetken hiljaisina autossa ennen kuin lähdimme liikkeelle. Masa avasi radion. Meteli tuntui hermostuttavalta, ja pyysin kireästi vaimentamaan ääntä.

– Älä nyt painosta, mun täytyy keskittyä ajamiseen, Masa hiiltyi.

Suljin suuni. Molempien kireys johtui liikutuksesta, mutta se naamioitui ärhentelyksi. Pidättelin itkua kotiin saakka.

Tilanne oli poikkeuksellinen, koska nykyään mikään ei tunnu oikein miltään. Se saattaa johtua siitä, että maailmantilanne on katastrofaalinen ja itsensä joutuu kovettamaan. Ja kun turruttaa kauhun ja surun, siinä sivussa turtuu ilokin. Päällimmäinen tunne on jomottava alakulo, nimetön ahdistus.

Ihmiset itkevät hysteerisesti julkkisten kuolemia, vaikka eivät edes tunteneet heitä. Syntyy yleinen itkutivoli.

Minulla on suuria tunteita ikävä, mutta kun niitä olisi tulossa, torjun ne. Ne ovat epämukavia. Siitä on varmaan kymmenen vuotta, kun viimeksi itkin teatterissa. Ja nykyajan vollotuskulttuuri väsyttää minua. Kaikkialla itketään. Vain elämää -sarjaa en voi sen takia enää katsoa.

Ihmiset itkevät hysteerisesti julkkisten kuolemia, vaikka eivät edes tunteneet heitä. Syntyy yleinen itkutivoli. He ehkä surevat siinä samalla omia menetyksiään ja edessä olevaa omaa kuolemaansa ja tätä maailmaa, mutta pitääkö se tehdä niin äänekkäästi?

Yleensäkin kuolleilla on yhtäkkiä hirveästi parhaita ystäviä. Jos he olisivat tienneet miten paljon niitä on, he eivät olisi kuolleet ollenkaan. Ihminen muuttuu pyhimykseksi heti, kun on vetänyt viimeisen henkäyksensä.

Miksi en olisi voinut itkeä jo Masan autossa, läpeensä tutun ihmisen seurassa? Vasta kotona itkin ja söin irtokarkkeja.

Kun kurssikaverini, näyttelijä Antti Majanlahti kuoli, sain siitä tiedon tekstiviestitse kävellessäni kadulla. Menin niin shokkiin, että käyttäydyin kuin kone: mitään ei ollut tapahtunut. Astuin kohdalle osuneeseen kenkäliikkeeseen ja aloin sovittaa siellä punaisia nilkkureita. Minulla ei ollut mitään aikomusta ostaa niitä. Liian suuret ja hirveän rumat. Sieltä jatkoin ruokakauppaan ja ladoin ostoskärryihin mitä sattuu. Turhanpäiväinen toiminta siirsi surun murtautumista tietoisuuteen. En halunnut mennä kotiin. En halunnut mennä paikkaan, missä olisi turvallista kohdata tosiasiat.

Toisaalta ihailen ihmisiä, jotka vähät välittävät siitä missä ovat, kun alkaa itkettää. Kirjailijakollegani väsymys purkautui kirjamessuilla itkuna. Hän vain purskahti itkuun siinä ihmisten keskellä, suorastaan ulvoi. Minä seurailin kiusaantuneena ohikulkijoitten katseita ja yritin lohduttaa, samalla paimentaa häntä vähän sivummalle. Miksi ihmeessä? Eihän pahassa mielessä ole mitään hävettävää.

Ja se Peluri-elokuva, joka sai minut toltaltani. Näin jälkikäteen ihmetyttää, että miksi en olisi voinut itkeä jo Masan autossa, läpeensä tutun ihmisen seurassa.

Vasta kotona itkin ja söin irtokarkkeja.

3 kommenttia