Apu

Näyttelijä Antti Majanlahti on oppinut, että antaminen on enemmän kuin saaminen



Näyttelijä Antti Majanlahti on oppinut, että antaminen on enemmän kuin saaminen

"Kotona meillä on paljon rakkautta – halataan, nauretaan ja touhuillaan yhdessä."
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Paavo Martikainen

Siskon kanssa äänitimme kuunnelmia ja muita höpötyksiä. Vanhempien hääpäivänä teimme runo- ja laulukasetin, jonka veimme heidän huoneeseensa. Nauhan alkuun Sanna käski sanoa: ”Me ei nyt tulla sinne, että saatte rauhassa kuherrella”. Hoitajamme Ippa asui meillä, mutta olimme siskoni Sannan kanssa paljon Tampereen Työväen Teatterilla, jossa Mikko-isä ohjasi ja äiti Maija-Liisa näytteli. Lavastamon sahanpurutuoksu ja puvustamon ompelukonekolina säilyvät mielessä.  Teatterilla läheisyys välittyi. Pääsin usein syliin. Näyttelijöistä Veijo Pasanen oli minulle sankari ylitse muiden. Antti Litja morjensti aina: Mitäs kaima? Se oli kova juttu pikkupojalle. Isältä opin, kuinka halot kuskataan liiteriltä saunalle klapinkaan putoamatta.  Kerran veneilimme isän kanssa mökillä Saimaalla liki kalliolla loikoillutta norppaa. Lopulta se könysi kohti vettä, jonne pulahti. Pian samainen norppa 30 metrin päässä nosti vedestä päätään ja valehtelematta nikkasi minulle silmää. Äiti opetti, että antaminen on enemmän kuin saaminen.  4,5 vuotta vanhempi sisareni johdatti kuvataiteisiin, runouteen, musiikkiin, kirjallisuuteen. Hän suositteli Jack Londonin ja Aleksander Dumas’n kirjoja. Rohkeasti lähdin 13-vuotiaana Englantiin kielikurssille ja 16-vuotiaana vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin. Alun perin halusin toimittajaksi, mutta teatteritaiteen opiskelu siellä ratkaisi alani. Jenkeissä vahvistuivat avoimuus ja sosiaaliset taidot.     Minulla on kaksi lasta, 12-vuotias tytär ja 10-vuotias poika. Kotona meillä on paljon rakkautta – halataan, nauretaan ja touhuillaan yhdessä. Kiistaa saattaa tulla kännykästä, kun sitä ei mielestäni pitäisi heti aamusta ruveta räpläämään. Naiset tietävät vähemmän asioista, mutta ymmärtävät kaiken paremmin kuin miehet. Ollessani johtajana Lappeenrannan kaupunginteatterissa pyrin antamaan kaikelle työlle taidelaitoksessa merkitystä ja motivoimaan henkilökuntaa. Siivoojille kerroin, että he eivät työskentele, jotta olisi siistiä, vaan koska illalla on esitys. Haluan ajatella, että maallisen vaellukseni jälkeen työskentelen taivaallisessa teatterissa ainakin Charlie Chaplinin kanssa. Pääsen myös kysymään Marilyn Monroelta, miksi et jaksanut luottaa itseesi, vaikka olit hyvä? Surullisin hetki elämässäni on äitini tammikuinen kuolema. Runojen lukeminen hänelle, viimeiset kuiskaukset ja hänen poskiensa silittely keskiviikkoiltana, kun torstaina aamuyöstä hän nukkui pois. Iloisin hetki elämässä on molempien lastemme syntymät. Ihminen on ihme. Tahtoisin näytellä Shakespearen Richard III:n. Olen jo ollut Henrik VI.

Teksti Hannu Koskela, kuva Paavo Martikainen

Julkaistu: 28.4.2017