Onko lapselle parempi opiskella samassa ryhmässä vai vaihtaa porukkaa joka vuosi? Psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen vastaa
Suomalaisen ja amerikkalaisen koulun erot johtuvat professori Liisa Keltikangas-Järvisen mukaan ideologiasta. Vain toinen kasvattaa yhteisöllisyyteen. Suomen ongelma on julkinen keskustelu, joka junnaa rahan ja resurssien ympärillä – arvokeskustelu jää käymättä.
Sosiaalisessa mediassa virisi vilkas keskustelu Laura Saarikosken kolumnista, joka käsitteli amerikkalaista koulua. Perheen lapsilta oli Yhdysvalloissa asuessa pantu joka vuosi vaihtoon sekä opettaja että luokkakaverit. Luokkien sekoittamisen tarkoituksena on opettaa sosiaalisia taitoja ja valmentaa lapsia työelämän jatkuvaan muutokseen.
Miksi Suomessa tehdään päinvastoin ja pyritään pitämään varsinkin lasten koululuokat opettajaa myöten samoina?
– Ei ole yksiselitteistä vastausta, että toinen systeemi on vain hyvä tai huono, vaan tällaiset ratkaisut ovat ideologisia. Vastaus riippuu siitä, mitä sillä tavoitellaan. Äärimmäinen yksilöllisyys on amerikkalaisen kulttuurin läpileikkaava arvo. Suomessa on vähän enemmän jäljellä yhteisöllisyyttä, sanoo psykologian professori Liisa Keltikangas-Järvinen.
Jos kysymys ei ole vain joko-tai, mitä hyvää amerikkalaisessa luokkien sekoittamisessa on?
– Jos joku lapsista jää syrjään porukasta, luokan vaihto on mahdollisuus saada uusia ystäviä, Keltikangas-Järvinen sanoo.
Samoin luokkien vaihtaminen on hyväksi, jos oppilaan ja opettajan kemia ei toimi tai opettaja ei ymmärrä oppilasta.
Yksilöllisessä kulttuurissa sosiaalisena taitona pidetään sukkulointia, että osaa toimia nopeasti erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa ja hyödyntää niitä.
– Tämä ei opeta rakentamaan pitkäaikaisia suhteita eikä sitä, miten tullaan toimeen myös hankalien ihmisten kanssa. Se ei myöskään anna aineksia identiteetin muodostumiselle. Kun pieni lapsi vasta opettelee sosiaalisia taitoja, hänelle on tärkeää kokea kuuluvansa ryhmään.
Mistä hyvät sosiaaliset taidot tulevat?
Sosiaalisten taitojen kehittyminen vaatii kykyä rakentaa pitkäaikaisia suhteita ja niitä ylläpitävää vuorovaikutusta.
– Se ei ole helppoa. Yhteenkuuluvuuden tunne on tärkeää demokratialle. Jos ajatellaan, ettei ihmisen tarvitse sitoutua ja sietää konfliktia ja että hankalat ihmissuhteet deletoidaan ja hankitaan uusia kavereita, se on sukkuloimista ilman sitoutumista.
Ideologian eron Amerikan ja Suomen välillä voi Keltikangas-Järvisen mukaan kiteyttää kysymykseen: ”Minä vai me?”
– ”Me” syntyy siitä, että lapsella on vahvat ainekset identiteettinsä rakentamiseen ja tunne ryhmään kuulumisesta. Tällaisten koululuokkien oppilaat kokoontuvat tapaamisiin vielä 60–70-vuotiainakin.
Arvokeskustelun puutteella vakavat seuraukset
Laura Saarikosken kolumnia professori kehuu tärkeäksi nostoksi suomalaisessa arvokeskustelussa.
– Suomalaisessa yhteiskunnassa ylipäätään tarvittaisiin enemmän arvokeskustelua. Minä kaipaan humanististen arvojen pohdintaa: Mitä tarkoitusta varten koulua käydään? Onko oma luokka tärkeä? Suomessa keskustelua hallitsevat säästöt ja se, mitä mikäkin maksaa.
Mitä siitä seuraa, että Suomessa arvokeskustelu on jäänyt talouspuheen jalkoihin?
– Johtaako koulu itsekkyyteen vai siihen, että pidetään huolta kaikista? Tätä keskustelua ei nyt käydä, vaan se korvautuu talouspuheella, josta seuraa harvoin muuta kuin tunnekuohuntaa.
Keltikangas-Järvinen tarkentaa, että suomalainen puhe koululuokkien pysyvyydestä läpi alakoulun on jossain määrin virheellistä. Käytännöt ovat kirjavia.
– On kouluja, joissa ryhmien vaihtumista pidetään itseisarvona. Jo ala-asteella voi olla kolme erilaista ryhmään kolmen eri opettajan kanssa.
Tutkimustieto vastaan ideologinen yksilökeskeisyys
Näyttöä amerikkalaisen tai suomalaisen järjestelmän puolesta ei Keltikangas-Järvisen mukaan tarvitse etsiä kouluista, koska on olemassa tutkittua psykologista tietoa siitä, miten lapsen mieli toimii.
– Ei tarvitse tutkia, kastuvatko punaiset kengät samalla tavalla kuin siniset kengät. Ystävyyssuhteiden kehittyminen vaatii pitkää yhdessä oloa. Yhteisöllisyys syntyy fyysisestä yhdessä olosta, joka on rakennusainetta ihmisen identiteetille – sen puute lisää ahdistusta.
Yhdessä vietetyn ajan väheneminen korostaa yksilöllisyyttä ja vähentää yhteisöllisyyttä. Tämä on länsimaista yksilökeskeistä ajattelua, jonka seurauksiin kuuluvat polarisoituminen ja demokratian vaikeutuminen.
Kun Keltikangas-Järviseltä kysyy vielä kerran, kallistuuko hän enemmän suomalaisen vai amerikkalaisen järjestelmän suuntaan, vastaus tulee nopeasti.
– Sama luokka on parempi, jos tavoitteena on vahvistaa lasten ja nuorten yhteisöllisyyttä. Kasvuvaiheessa tärkeää on kaikki, mikä pitää ryhmää koossa.
– Amerikkalainen perustelu on sellainen, ettei yhteisöllisyys ole tavoite. Kulttuurinen käsitys sosiaalisista taidoista on siellä toinen kuin perinteisessä psykologiassa, jossa korostetaan ihmissuhteisiin kuuluvien frustraatioiden sietämistä ilman, että siirrytään heti ihmisestä seuraavaan.
