Apu

Kari Väänäsen kolumni: Kun lapsi ei saa rakkautta eikä hyväksyntää, hänen sisäinen maailmansa järkkyy ja usein se purkautuu aggressiona

Kari Väänäsen kolumni: Kun lapsi ei saa rakkautta eikä hyväksyntää, hänen sisäinen maailmansa järkkyy ja usein se purkautuu aggressiona
Tyylikkäässä ja kalliissa mohair­takissaan kulkeva, korskea isä tokaisi kuuluvalla äänellä, että minä en kakara halua edes nähdä sinua koko viikonloppuna! Eteiseen laskeutui hiljaisuus, Kari Väänänen kirjoittaa.
Julkaistu: 11.6.2021

Ihmettelen, miten tämä asia tuli niin voimakkaana mieleeni yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Minäpä kerron.

Kaksostyttäreni olivat tuolloin vielä tarha­iässä, ja heidäthän oli sinne aina vietävä ja sieltä haettava.

Oli perjantai-iltapäivä. Koko tarhan eteinen oli täynnä iloista hälinää ja pulputusta. Lapset olivat innoissaan edessä olevasta viikonlopusta ja kyselivät malttamattomina vanhemmiltaan, mitä tehtäisiin yhdessä ja mentäiskö sinne ja sinne?! Isä! Äiti! Mitä me tehdään tänä viikonloppuna!? Myös pieni Max kysyi isältään ja äidiltään kuten muut lapset. Mitä me tehdään iskä? Mitä äiti?

"Minuun jäi suru. Suru tuosta pienestä pojasta. Ja hänen äidistään. Kaksi narsistin uhria."

Silloin hänen tyylikkäässä ja kalliissa mohair­takissaan kulkeva, korskea isänsä tokaisi kuuluvalla äänellä, että minä en kakara halua edes nähdä sinua koko viikonloppuna!

Eteiseen laskeutui hiljaisuus.

Aikuiset vilkuilivat vaivaantuneina toisiaan ja hoputtivat lapsia pukemaan. Pieni Max meni täysin hiljaiseksi ja ikään kuin lamaantui, kuin häntä olisi lyöty. Hänestä katosi hetkessä ilo. Hä- nen äitinsä yritti auttaa häntä pukemisessa hiljaisella äänellä hoputtaen. Tunnelma oli muuttunut hetkessä, kuin olisi verho vedetty auringon eteen. Vaitonaisina perheet poistuivat kukin taholleen.

Olin järkyttynyt. Näin, miten tuo aikuinen sika, tuo isäksi kelpaamaton ääliö, tuo kieroon kasvanut narsisti kalliissa takissaan nousi hienoon bemariinsa. Max meni takapenkille hiljaisena ja lannistettuna. Äiti, tuo kalpea, kyyryharteinen nainen, kapusi etupenkille. Ennen kuin hän sai oven kunnolla kiinni, kaasutti äijä jo pois. Minuun jäi suru. Suru tuosta pienestä pojasta. Ja hänen äidistään. Kaksi narsistin uhria.

Kaksostyttäreni olivat kotona valittaneet jo pitkään, että tarhassa eräs Max aina kiusaa heitä ja tönii ja vetää tukasta. Kun kysyin tarhan tädeiltä tuosta pojasta, että mikä on ongelma, kun poikaa ei saada kuriin, menivät he hiljaisiksi ja totesivat vain, että he eivät voi puhua. Heillä ei ole oikeutta puhua. Ymmärsin. Hekin olivat tietoisia Maxin perheen ongelmista. He evät vain voineet tuoda niitä esiin virkansa takia.

Tajusin miksi Max kiusaa. Hänellä on paha olla, ja hän purkaa turhautumisensa muihin, mieluimmin pienempiin lapsiin. Tiesin sen, koska olin itse aikanaan purkanut pahaa oloani samoin, kiusaten heikompia tovereita. Minusta oli kasvamassa oikea pikku piru.

"Mitä sinulle nyt kuuluu Max? Selvisitkö? Oletko saanut elämäsi raiteilleen? Minulla paraneminen kesti vuosikausia, kun itse lapsena koin samaa eli häiriintyneen aikuisen loukkaavaa käytöstä."

Kun lapsi ei saa rakkautta eikä hyväksyntää osakseen, hänen sisäinen maailmansa järkkyy ja usein se purkautuu aggressiona. Syynä Maxin kohdalla oli hänen narsistinen isänsä, joka kaikkien nähden kehtasi nöyryyttää pientä poikaansa. Olisin halunnut vetää turpaan tuota itseään isäksi kutsuvaa ihmisen irvikuvaa, turpaan ja lujaa. Mutta kun minä en ole lyömä­miehiä.

Mitä sinulle nyt kuuluu Max? Selvisitkö? Oletko saanut elämäsi raiteilleen? Minulla paraneminen kesti vuosikausia, kun itse lapsena koin samaa eli häiriintyneen aikuisen loukkaavaa käytöstä. Se vie itsetunnon, ja pahimmassa tapauksessa haavat ovat niin syviä, etteivät ne parane koskaan.

Toivon sinulle voimia ja kaikkea hyvää elämässäsi, Max. Älä unohda, sillä silloin, kun paha olo tulee, et tiedä syytä.

Sinun isäsi oli syyllinen, et sinä, Max.

Päivitetty 11.6. – Ilmestynyt 2.6.2021

2 kommenttia