”Sinusta ei koskaan tule mitään” – Haastateltavat kertovat henkisestä ja fyysisestä kaltoinkohtelusta psykiatrisilla osastoilla

Se oli oikeastaan väärinkäsitys, Julia Sangervo sanoo.

Siis se, että hänet siirrettiin 14-vuotiaana kiireellisellä lähetteellä psykiatriselle osastolle.

Sangervo oli kyllä uupunut ja masentunut. Häntä kiusattiin koulussa, ja koulumatkojen kanssa päivät venyivät pitkiksi. Sitä paitsi Sangervosta tuntui, että hän ei oikein tiennyt, kuka hän on. Murrosikä oli aiheuttanut identiteettikriisin, kuten se monille tekee.

Nuortenlehti Demissä luki, että masennukseen kannattaa hakea apua. Niinpä Sangervo koputti eräänä päivänä kouluterveydenhoitajan ovelle. Hän kertoi tälle, että oli masentunut. Terveydenhoitaja otti asian vakavasti. Hän lupasi, että nyt kaikki muuttuu paremmaksi.

Sangervo sai lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Hän alkoi käydä siellä juttelemassa psykologin kanssa. Tapaamiset eivät kuitenkaan tuntuneet hyödyllisiltä.

– Minulle tuli sellainen vaikutelma, että psykologi oli aika kokematon, Sangervo sanoo.

– Hän saattoi kysyä, että miten menee, enkä minä oikein osannut vastata. Sitten olimme hiljaa, välillä vartinkin putkeen. Se turhautti minua. Tuntui, että tästä ei saa mitään irti.

Yhdellä tapaamiskerralla psykologi kysyi, oliko Sangervolla itsetuhoisia ajatuksia. On välillä, hän myönsi. Entä voisiko potilas luvata, että hän ei kuitenkaan tee itselleen mitään?

Silloin Sangervon turhautuminen nousi pintaan. Ei hän halunnut luvata mitään – vaikka ei oikeasti ollutkaan ajatellut, että hän vahingoittaa itseään.

Psykologi soitti taksin. Se vei 14-vuotiaan koulutytön nuorisopsykiatrian kriisiosastolle. Sangervo ei vastustellut. Hän ajatteli, että osastolla saisi levätä. Ja ehkä siellä olisi taitavampia ammattilaisia. Sellaisia, joilta saisi oikeaa apua.

Ehkä nyt kaikki oikeasti muuttuisi paremmaksi, niin kuin kouluterveydenhoitaja oli sanonut.

Julia Sangervo, 29, on nykyään ammatiltaan psykologi. Hän toimii myös politiikassa ja on vihreiden varakansanedustaja ja aluevaltuutettu Pirkanmaalla. Lisäksi Sangervo kutsuu itseään mielenterveysvaikuttajaksi. Se tarkoittaa, että hän puhuu mielenterveyteen liittyvistä asioista muun muassa sosiaalisessa mediassa.

Myös siitä, mitä hänelle teini-ikäisenä tapahtui. Sangervon mielestä Suomessa vaietaan psykiatristen osastojen ongelmista, eikä hän ymmärrä, miksi.

– Meillä on paljon puhetta hoitoon pääsystä, mutta ei hoidon tasosta, Sangervo sanoo.

– Itse kuitenkin tiedän sekä omasta kokemuksesta että tutkimusnäytöstä, että osastolla oleminen voi olla traumatisoivaa ja viedä tilannetta joskus myös huonompaan suuntaan.

Hän korostaa, että ei halua syyllistää yksittäisiä työntekijöitä, ja tietää, että monilla on osastohoidostakin myös hyviä kokemuksia. 14-vuotiaalle Julialle kuitenkin jo ensimmäiset päivät psykiatrisessa sairaalassa olivat järkytys. Hänestä tuntui, että häntä ei hoidettu oikeastaan ollenkaan. Hänen mielestään potilaat olivat säilössä, kuin vankilassa.

– Jos sanoin, että minulla oli paha olo, asialle ei tehty mitään, se vain kirjattiin ylös sairauden oireena. Kuri oli yhtä kovaa kuin armeijassa. Osa henkilökunnasta naureskeli avoimesti potilaille.

Osastolla majoituttiin kahden hengen huoneissa. Sangervo kertoo, että näki, miten hänen huonetoverinsa yritti itsemurhaa. Yritys epäonnistui. Sangervo katsoi vierestä, kun henkilökunta kantoi verisen huonetoverin pois.

– Se oli todella pelottava kokemus 14-vuotiaalle. Silti kukaan ei missään vaiheessa jutellut siitäkään minun kanssani.

Pahinta ei kuitenkaan ollut passiivinen kaltoinkohtelu vaan aktiivinen ilkeily. Useampi henkilökunnan jäsen huusi Sangervon mukaan potilaille ja puhui heille epäasiallisesti. Hänen omahoitajansa muun muassa sanoi, että Sangervosta ”ei koskaan tulisi mitään”.

Näin Sangervo itse siis muistaa. Tapahtumista on jo pitkä aika, eivätkä sanamuodot välttämättä ole tarkkoja.

Osastolla käytettiin myös pakkotoimia. Potilaita muun muassa sidottiin sänkyihin. Sangervo muistaa hyvin järkytyksen siitä, kun hänet sidottiin. Toimenpiteen syynä oli se, että Sangervo ei halunnut mennä nukkumaan.

– Iso mieshoitaja kävi päälleni ja käytti aivan tarpeettoman kovia otteita. Hän ei selittänyt, mitään, vaan raahasi ja riuhtoi minut sänkyyn yllättäen. Se tuntui väkivallalta. Itkin pitkään tilanteen jälkeen. Hoitaja istui samalla vieressäni vieressä ja luki Seiskaa. Hän ei huomioinut minua mitenkään.

Tuota tilannetta käsiteltiin jälkikäteen hoitokokouksessa. Sangervo kertoi oman näkemyksensä mutta sanoo, ettei häntä uskottu. Kaikki vakuuttivat, että hoitaja oli toiminut sääntöjen mukaisesti. Sangervolle ei tullut mieleen vaatia esimerkiksi valvontanauhojen katsomista. Voi tosin olla, että niistä ei olisi ollut hyötyä.

Viisi vuotta myöhemmin samalla osastolla työskennellyt hoitaja tuomittiin 15-vuotiaan potilaan törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Teot tapahtuivat vuonna 2012, ja ne ehtivät jatkua noin puolen vuoden ajan ennen kuin asia paljastui muulle henkilökunnalle.

Sangervo vietti lopulta osastohoidossa yhteensä noin kymmenen kuukautta. Se on 14-vuotiaalle pitkä aika. Hänen vointinsa huononi pian osastolle siirtymisen jälkeen. Sangervo uskoo, että se johtui nimenomaan traumaattisesta ympäristöstä ja henkilökunnan käytöksestä.

Kerran hänen isänsä tuli hakemaan häntä viikonlopuksi kotiin. Paikalla ollut hoitaja sanoi Sangervolle jotain ikävää. Hän ei muista, mitä se tarkalleen oli, koska ikävät kommentit olivat yleisiä. Mutta hän muistaa, miten hänen isänsä reagoi.

– Hän sanoi, että sä et voi puhua mun lapselle tuolla tavalla. Se sai minut havahtumaan, että eikö tämä olekaan normaalia.

Sangervon kokemuksista on kulunut jo noin 15 vuotta, eikä samaa osastoa ole enää olemassa. Voisi ajatella, että kyse oli vain yhdestä yksiköstä, jossa toimittiin väärin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kyseessä on laajempi ilmiö, joka ei ole ainakaan kokonaan hävinnyt. Tämä on havaittu myös kansainvälisissä tutkimuksissa, joissa on haastateltu psykiatristen sairaaloiden entisiä potilaita.

Kun Sangervo kertoi kohtaamastaan kaltoinkohtelusta Instagramissa vastikään, hänelle alkoi tulvia yhteydenottoja ihmisiltä, joilla oli samanlaisia kokemuksia.

– Viestejä tuli yhteensä ehkä 30–40 ihmiseltä. Samanlaisia asioita on tapahtunut eri aikoina ja eri puolilla Suomea, Sangervo sanoo.

Kaksi hänen someseuraajaansa antoi haastattelun myös tätä kirjoitusta varten. Haastateltavat eivät esiinny koko nimillään, mutta heidän henkilöllisyytensä on Avun tiedossa. Apu on myös tutustunut asiakirjoihin, joiden perusteella voidaan varmistaa, että henkilöt ovat olleet hoidossa niillä osastoilla, joiden toiminnasta he kertovat. Tapahtumakuvaukset perustuvat haastateltavien omiin kuvauksiin, eikä niitä ole pystytty vahvistamaan muista lähteistä.

Nykyään 30-vuotias Ella oli osastohoidossa sairaalassa vuonna 2009. Hän sairasti vakavaa syömishäiriötä.

Ella kertoo, että ei kohdannut fyysistä kaltoinkohtelua, mutta henkistä kyllä. Sekä lääkärit että hoitajat kommentoivat potilaiden asioita tylyyn sävyyn. Vaikka osa henkilökunnasta oli myös mukavaa ja myötätuntoista, joidenkin toiminnasta puuttui kaikki empatia. Yksi hoitajista ilmoitti usein punnituksen yhteydessä Ellan painon kovaan ääneen, vaikka hän oli pyytänyt, että sitä ei kerrottaisi.

Painon kertominen oli kosto, Ella kertoo hoitajan kerran sanoneen. Siitä, että Ella oli käynyt vessassa väärään aikaan.

– Hän sanoi, että jos minä en noudata sääntöjä, niin ei hänenkään tarvitse.

Ella kertoo myös hoitavan lääkärin kommentista. Tämä sanoi, että Ella ilmeisesti tykkää olla osastolla, kun hän tulee sinne takaisin. Huolimatta siitä, että Ella oli tullut hoitoon pakkohoitolähetteellä.

Lauran kokemukset ovat vielä rankempia. Hän on ollut hoidossa useammalla psykiatrisella osastolla. Tuoreimmat kokemukset ovat vuodelta 2013.

Laura kertoo, että kohtasi sairaalassa julmaa pilkkaa, nöyryyttämistä ja tarkoituksellisen kovakouraisia otteita.

– Kerran kaksi mieshoitajaa tuli naureskelemaan minulle. Olin jo oppinut, että ei saanut ilmaista mitään tunteita. Kapinoin kuitenkin tuossa tilanteessa niin, että pudotin tyhjän muovimukin maahan. He käskivät minun nostaa sen ylös. Aloin tehdä niin, mutta kuulemma siinä kesti liian kauan.

Laura kertoo, että rangaistukseksi tästä hoitajat raahasivat Lauran käytävää pitkin eristyshuoneeseen, riisuivat hänet alasti ja jättivät sinne useammaksi päiväksi.

Lauran mukaan ilkeily ja huutaminen oli jatkuvaa. Ystävällisiä olivat lähinnä sellaiset henkilökunnan jäsenet, jotka olivat harjoittelijoina tai lyhyissä työsuhteissa.

Pidempään osastolla työskennelleet ihmiset olivat hänen mukaansa omaksuneet kulttuurin, jossa potilaita sai kohdella miten sattuu.

Väitettyjen kokemusten tapahtuma-aikoina sairaaloiden organisaatiorakenne oli erilainen kuin nykyisten hyvinvointialueiden aikana. Apu kuitenkin pyysi kommentteja kahdelta hyvinvointialueelta, joiden alueen sairaaloissa osa väitetyistä kokemuksista tapahtui. Ne eivät halunneet kommentoida haastateltavien kertomuksia. Toisesta vastattiin sähköpostitse, että heillä on nollatoleranssi potilaiden kaltoinkohtelulle.

Apu ei julkaise hoitolaitosten nimiä, koska tapahtumista on verrattain pitkä aika eivätkä tuolloiset vastuuhenkilöt ole tiedossa.

Kuinka yleistä kaltoinkohtelu psykiatrisilla osastoilla oikeastaan on?

Kukaan ei tiedä tarkkaan. Turussa paljastui vuonna 2016, että kaupungin vanhuspsykiatrisella osastolla potilaita oli vuosien ajan pahoinpidelty, ylilääkitty, pakkoeristetty tarpeettomasti ja muutenkin kohdeltu ihmisarvoa loukkaavasti.

Osa ongelmista oli tullut johdon tietoon jo vuonna 2013 tehdyssä selvityksessä, mutta toimintaan puututtiin vasta kolme vuotta myöhemmin, kun tapahtumat tulivat julkisuuteen.

Syytteitä potilaisiin kohdistuneesta väkivallasta ei nostettu.

Kristillisdemokraattien puheenjohtaja Sari Essayah ehdotti tuolloin, että Suomessa tehtäisiin laaja selvitys suljettujen osastojen toiminnasta, jotta potilaiden inhimillinen kohtelu voitaisiin varmistaa. Toistaiseksi tuota selvitystä ei ole tehty.

Joitakin viitteitä toimintakulttuurista voi saada tuoreista tutkimuksista, jotka käsittelevät pakkotoimien käyttöä psykiatrisilla osastoilla. Niihin kuuluvat sänkyyn sitominen, eristäminen ja muu itsemääräämisoikeuden rajoittaminen.

Pakkotoimenpiteisiin tulisi turvautua psykiatrisessa hoidossa vain silloin, kun potilaan tai muiden ihmisten turvallisuus on uhattuna. Psykologi Alice Keski-Valkama havaitsi vuonna 2010 valmistuneessa väitöskirjassaan, että suurimmassa osassa tilanteista, joissa pakkotoimia käytettiin, näin ei ollut. Tutkimukseen osallistuivat kaikki Suomen psykiatriset sairaalat. Siinä havaittiin muun muassa, että potilaiden eristysajat olivat kolminkertaistuneet tarkastellun 15 vuoden sisällä.

Vuonna 2021 valmistuneessa terveystieteiden tohtori Emilia Laukkasen väitöskirjassa kerrotaan samantyyppisistä asioista. Tutkimuksen mukaan pakkokeinojen käyttö on Suomessa yleistä ja hoitotyön johtajien asenteet ovat usein yhteydessä siihen, miten paljon niitä käytetään.

Mielenterveyden hoidon resurssit ovat viime vuosina olleet paljon esillä julkisessa keskustelussa. Osastohoidon paikkoja on vähennetty ja työntekijät joutuvat työskentelemään ruuhkaisissa olosuhteissa. Joissakin psykiatrisissa sairaaloissa potilaat nukkuvat patjoilla lattialla tai erityshuoneissa, välillä jopa aulatilojen tuoleilla.

Julia Sangervo on varma siitä, että vaikea resurssitilanne lisää todennäköisyyttä perusteettomien pakkotoimien käyttöön.

– Tästä on olemassa kansainvälistä tutkimusta, ja myös ihan konkreettisia merkkejä Suomesta.

Esimerkiksi hän nostaa muun muassa Pirkanmaalla sijaitsevan Pitkäniemen sairaalan.

Sairaala teki itsestään ilmoituksen aluehallintovirastolle loppuvuodesta 2022, koska sairaalasta puuttuu 20–30 hoitajaa. Avin mukaan sairaalan toiminnassa voi olla kyseessä laiminlyönti mielenterveyslain, terveydenhuoltolain ja potilaslain mukaisissa toimissa.

Sairaalan oman ilmoituksen lisäksi aluehallintovirasto sai 21.4.–1.10.2022 yhteensä 124 Pitkäniemen psykiatrisia osastoja koskevaa potilasturvallisuusilmoitusta.

Kysymys ei kuitenkaan ole pelkästään resursseista, vaan myös haitallisista asenteista ja rakenteista, Julia Sangervo sanoo. Hän on nähnyt potilaille naureskelua ja pilkallista asennetta omalla alallaan sekä opinnoissa että työelämässä.

– Koska terveydenhuolto on auttamistyötä, se nähdään helposti niin, että ollaan aina hyvien puolella. Mutta myös järjestelmän sisällä on paljon haitallisia asenteita ja kaikkein heikoimmassa asemassa ovat suljettujen osastojen potilaat. He eivät kykene puolustamaan itseään, koska heidät voidaan leimata sairaiksi. Siksi myös valvontaa tulisi lisätä.

Muitakin muutoksia tarvittaisiin. Sangervo toivoo, että Suomessa voitaisiin hyödyntää enemmän esimerkiksi niin sanottua Keroputaan hoitomallia, joka on tutkitusti tehokas ja kansainvälisesti kiitelty. Siinä keskitytään oirekeskeisyyden sijaan avoimeen dialogiin potilaan ja hänen lähipiirinsä kanssa.

Aivan aluksi Sangervo kuitenkin toivoo Sari Essayahin tapaan, että psykiatristen osastojen toiminta selvitettäisiin kunnolla kaikkialla Suomessa. Vastaava selvitys toteutettiin aikanaan lastensuojelun sijaishuollossa tapahtuneesta kaltoinkohtelusta. Lopputulos oli, että Suomen valtio pyysi anteeksi sijaishuollossa kaltoinkohtelua kohdanneilta ihmisiltä. Sangervo uskoo, että tällainen ele auttaisi myös psykiatrisessa hoidossa traumatisoituneita.

– Monet potilaat uskovat vuosikausia, että vika oli heissä itsessään. Niin minäkin pitkään ajattelin.