Tuska katosi noin kuudennella kerralla – Juoksemisen ilo löytyi uudestaan ärräpäiden kautta
Jotta liikunnasta saa säännöllisen osan arkea, sen pitää olla lähtökohtaisesti kivaa, kirjoittaa vastaava päätoimittaja Iina Artima-Kyrki.
Viime syksynä aloitin uuden harrastuksen. Tai paremminkin aloitin uudelleen vanhan harrastuksen. Se tuntui kuitenkin samalta kuin olisin aloittanut nollasta – tai pikemminkin sen alapuolelta.
Viime vuodet olen harrastanut uintia. Mutta vaikka uisi kymmenen kilometriä viikossa, se ei kehitä juoksukuntoa metriäkään. Juoksukuntoon auttaa vain juokseminen. En tiedä mitään lajia, jonka aloittaminen olisi yhtä tahmeaa. Parin vuoden juoksutauon jälkeen puhti oli luonnollisesti kadonnut.
Pidin mielessä aikoinaan saamani pätevän vinkin: ensimmäiset kymmenen kertaa pitää juosta pelkällä sisulla, sitten helpottaa. Pitää vain hyväksyä, että jokainen askel on pelkkää piinaa ja tekee mieli päästellä ärräpäitä koko matka. Ja minä totisesti päästelin!
”Väsyneenä päätän, että lähden juoksemaan, mutta käännyn ensimmäisestä risteyksestä takaisin, jos touhu ei vaan nappaa.”
Vaikka maltti ei aina ole valttini, niin aloitin todella lyhyillä matkoilla ja hitaalla tempolla, pari kertaa viikossa ja perusteellisella jälkivenyttelyllä. Juoksin ensimmäiset kerrat aina saman reitin. Ja kas, kuudennella tai seitsemännellä kerralla se tapahtui: tuska katosi, henki kulki ja askel tuntui rullaavan. Juoksu tuntui taas kivalta. Pystyin lisäämään vauhtia ja venyttämään matkaa koko ajan pidemmäksi.
Jotta liikunnasta saa säännöllisen osan arkea, sen pitää olla lähtökohtaisesti kivaa. Siihen auttaa hyvä seura tai laji, johon voi suunnata matalalla kynnyksellä työpäivän jälkeen. Välillä kannattaa huijata itseään. Väsyneenä päätän, että lähden juoksemaan, mutta käännyn ensimmäisestä risteyksestä takaisin, jos touhu ei vaan nappaa. Kertaakaan en ole vielä kääntynyt.
