Apu

Juha Hurmeen essee: ”Hysteerinen jalkineiden ja jalkojen kastumisen kammo on nykyretkeilijöiden vaiva – jalkojen pitääkin kastua”

Juha Hurmeen essee: ”Hysteerinen jalkineiden ja jalkojen kastumisen kammo on nykyretkeilijöiden vaiva – jalkojen pitääkin kastua”
Juha Hurme pohtii jalkineita. Esi-isillämme oli jaloissaan nahkasuikaleita ja tallukoita. Nyt kuljemme vaelluskengissä, joissa jalka on liian hyvässä paketissa.
Julkaistu: 30.7.2021

Tässä jutussa puhutaan kengistä ja maakosketuksesta, mutta ensin on määriteltävä, mikä maa on.

Meillä on kielessämme kaunis ja ainutlaatuinen sana: maailma.

Se on sanana lujaa kivikautista laatua ja edustaa rakenteeltaan ikivanhaa, yksinkertaista yhdyssanatyyppiä, jossa rakenneosat maa ja ilma ovat tasavertaisessa suhteessa keskenään. Tämä sananmuodostuskeino on kantauralilaista perua.

Sitähän tämä kaikki on, maata ja ilmaa, mietti vaeltaja uutta sanaa 6 000 vuotta sitten. Ja niitä sitoo yhteen metsä, joka tunkee syvälle maaperään ja tavoittelee latvuksillaan taivaita.

Rohkeat maahanmuuttajat samosivat nykyisen, merestä nousevan ja jään alta paljastuvan Suomen hyiselle alueelle 11 000 vuotta sitten. Heillä oli jaloissaan nahkasuikaleista ommellut jalkineet.

Suomen luonto oli syntynyt vain vähän aiemmin. Se sai alkunsa jääkauden jälkeen noin 12 000 vuotta sitten. Jäätikkö oli höylännyt ja lanannut kaiken eloperäisen mukanaan. Kahden–kolmen kilometrin mannerjää oli peittänyt Suomea niin pitkään, ettei yksikään kasvinsiemen voinut säilyä sen alla. Mutta elämä ei vähästä säikähtänyt, se on niin kova luu.

Muualla syntynyt elämä alkoi hipsiä sulavan jäänreunan perässä pohjoiseen.

”Suomen kieli ilmaantui Suomeen sopivasti pari tuhatta vuotta sitten, kun planeetan luonnon monimuotoisuus oli rakentanut jääkauden kyntämiltä jäljiltä Suomen luontopaketin kokonaisuudeksi, jonka me voimme tunnistaa. Metsiä, soita, järviä, harjuja, niemiä ja notkelmia.”

– Juha Hurme –

Kaikki Suomen lajit ovat tulokaslajeja, jos asiaa mittaillaan tuhansissa vuosissa. Lajistomme historia on planeetan lämpimällä puolella, missä lajit ovat eläneet osana aivan toisenlaisia ekosysteemeitä tuhansia ja miljoonia vuosia sitten, aikoina, jolloin pohjoista havumetsävyöhykettä ei ollut olemassa. Monimuotoisuus on luonnon huoltovarmuusvarasto, jolle tulevaisuus rakentuu.

Saamelaisten kulttuurissa säilyneet peuran tai poron koipinahasta valmistetut, pehmustetuilla saraheinillä vuoratut kengät antavat osviittaa kivikauden jalkinemuodista. Samasta materiaalista valmistetut, säären suojaksi sidotut säpikkäät, säärystimet, auttoivat etenemistä kivikoissa ja pusikoissa. Suon ylittämistä helpottivat vitsoista väännetyt ja kursitut lisävarusteet, jänkä- eli kurkikengät.

Elukan vahva mutta ohut ja helposti muokattava koipinahka antoi meille myös sanan kenkä. Se on lainattu suomeen germaaneilta, joilla sana skenka merkitsi eläimen koipea. Vanhempi ugrilainen jalkinetta tarkoittava sanamme kämä ei selvinnyt kielitaistelussa, vaan upposi suohon kielitieteilijöiden aarteeksi ja yksityisomaisuudeksi.

Suomen kieli ilmaantui Suomeen sopivasti samoihin aikoihin, pari tuhatta vuotta sitten, kun planeetan luonnon monimuotoisuus oli rakentanut jääkauden kyntämiltä jäljiltä Suomen luontopaketin kokonaisuudeksi, jonka me voimme tunnistaa: se näytti samanlaiselta kuin laajemmat luonnonsuojelualueet nykyisin. Suunnattomia yhtenäisiä metsiä, soita kaikissa kokoluokissa, järviä, harjuja, niemiä ja notkelmia.

Oli saloja, kankaita, lehtoja, viitoja, korpia, rämeitä, nevoja, aapoja, hetteikköjä, nummia, ja, maanviljelyn ja kaskeamisen jäljiltä, yhä enenevässä määrin myös ahoja ja niittyjä.

Siellä kelpasi tallustella esimerkiksi tallukat, kankaasta ommellut halpajalkineet, jalassa. Tuohivirsut helpottivat liikkumista kodin piirissä.

Suutarien tärkeä ammattikunta alkoi syntyä. Keskiajan loppuun asti suutarin duuni käynnistyi elukan nylkemisestä ja nahan muokkaamisesta. Kippurakärkiset pieksut, eli lapikkaat, olivat tuhatvuotinen hittituote ympärivuotiseen käyttöön.

Paljain jaloin paineltiin paljon. Kengät, etenkin nahkaiset, olivat työläs ja arvokas investointi. Ei niitä lapsille ja köyhille tahtonut riittää.

”Suomi on kymmenien tuhansien järvien maa, jossa suot, kuhisevan elämän keitaat, ovat luonnon ainutlaatuinen ja omaperäinen rikkaus. Luonnontilainen metsä sitoo kosteutta paljon tehokkaammin kuin karsittu talousmetsä. Kunnon retkimaasto on aina märkää.”

– Juha Hurme –

Pentti Haanpään maan mainio ylistys meidän kaikkien yhteiselle esiäidille, ”Pussisen akalle”, kertoo, kuinka tämä kymmenen (ainakin) lapsen sanavalmis ja periksiantamaton amatsoniäiti kiitää muiden toimiensa lomassa paljain jaloin syysjäälle kolkkaamaan mateita.

Haanpään juttu on taidetta, mutta tosipohjalla.

Nahkasaappailla, joita pieksutkin ovat, on retkeilty Suomen metsissä rauta-ajalta lähtien. Ne kastuvat kosteikoissa, ja se on pelkästään hyvä ja luonnollinen asia. Sitten ne voi kuivata ja rasvata.

Suomi on kymmenien tuhansien järvien maa, jossa suot, kuhisevan elämän keitaat, ovat luonnon ainutlaatuinen ja omaperäinen rikkaus. Luonnontilainen metsä sitoo kosteutta paljon tehokkaammin kuin karsittu talousmetsä. Kunnon retkimaasto on aina märkää.

Hysteerinen jalkineiden ja jalkojen kastumisen kammo on nykyretkeilijöiden vaiva.

Kuivat jalat ovat silti joskus käytännölliset. Tämän ymmärsivät Suomen Gummitehdas Oy:n vuonna 1904 Helsingistä Nokialle muuttaneet toimijat. He toivat kumisaappaat suomalaiseen todellisuuteen ja metsäelämään puoli vuosisataa sen jälkeen, kun kumisaappaiden maailmanvalloitus oli lähtenyt Ranskasta liikkeelle.

Käytän mielelläni kumisaappaita lyhyillä, korkeintaan kahden vuorokauden metsäretkillä varhaiskevään tai myöhäissyksyn märässä metsässä, tai jos päätän lähteä vasiten loiskuttelemaan suolle. Kahdet sukat ja pohjalliset tekevät niistä käyttökelpoiset retkijalkineet. Nilkkaa huonosti tukevana ja täydellisen hengittämättömänä kumisaapas kannattaa vaihtaa parempaan jalkineeseen silloin, kun matkaan tulee kestoa päivissä ja kilometreissä.

Varsinaiset vaellusreissuni kuljin pitkään maihinnousukengissä, jotka toinen maailmansota markkinoi myös rauhanomaisten retkeilijöiden käyttöön. Ne tietenkin kastuivat aika ajoin, mutta sehän ei ole mikään ongelma. Sukkia ja pohjallisia vaihtamalla märkäkin nahkajalkine on täysin käyttökelpoinen, suojaava ja lämmittävä.

Kenkä kuivuu myös kävellessä, teltan liepeen alla, tauoilla, autiotuvassa ja nuotion lämmössä.

”Nykyvaellusjalkine, vettä hylkiessään, kastelee umpiossaan jalat ja sukat jalkahiellä. Ja kunnon maastossa, oikeassa metsässä ja soilla, myös goretex-kenkä hörppää ja kastuu.”

– Juha Hurme –

Parikymmentä vuotta sitten kävelin maihareilla Suonenjoen rantareiteillä liian raskas rinkka selässä ja sain marssimurtuman. Siirryin varmuuden vuoksi partiokaupan vaelluskenkiin.

Niiden vakavasti otettava, todellinen ongelma on, että ne ovat liian hyvät. Ne tukevat jalkaa liikaa ja pitävät liian hyvin vettä. Niiden käyttö on taitolaji.

Ihmislaji on viimeisen 5 miljoonan vuoden aikana kävellyt yli 4,9 miljoonaa vuotta paljain jaloin, ja 4,999 miljoonaa vuotta joko paljain jaloin tai jalkaterän kaarta tukemattomin suojuksin. Jo Pussisen akka tiesi, että paljain jaloin kulkeminen on erittäin luonnollista ja terveellistä.

Vaelluskenkä on luja muotti. Tukiessaan jalkaa se myös passivoi jalkaterän ja nilkan työskentelyä, mikä aiheuttaa monenlaisia, myös kehoon säteileviä ongelmia. Niiden rakenteeseen sisältyy PTFE-muovista valmistettu mikrohuokoinen kalvo, joka ei päästä vesipisaroita sisään, mutta päästää jalan lämmössä höyrystyneen hien jossain määrin ulos. Gore-niminen amerikkalainen äijä aloitti kaupallisen valmistuksen 1970-luvulla; siksi tunnemme tuotteen nimellä goretex.

Nykyvaellusjalkine, vettä hylkiessään, kastelee umpiossaan jalat ja sukat jalkahiellä. Ja kunnon maastossa, oikeassa metsässä ja soilla, myös goretex-kenkä hörppää ja kastuu.

Se peijuuni on hidas kuivumaan johtuen juurikin tuosta sisäisestä muovikalvosta. Ja nuotion hehkussa tämmöinen ”älykenkä” kärähtää helposti täysin älyttömäksi. Silloin saattaa erämaassa olla hätä käsillä – ja jaloilla.

Retkeilevä kirjailija, ohjaaja ja käsikirjoittaja pohtii, mitä ihminen on tarvinnut luonnossa liikkuessaan ennen ja mitä tarvitsee nyt. Vaelluskengät hän hankki, kun pitkä retkeily kumisaappaissa johti marssimurtumaan. Nykyiset kengät ovat niin tukevat, että jalan on päästävä niistä säännöllisesti pois.

Iloisen retkeilijän sääntö numero yksi on, että jalat kastuvat kaikissa tapauksissa, ja niiden pitääkin kastua. Vaihtosukilla, -pohjallisilla ja oikeilla kuivatustekniikoilla homma pelittää.

Olen ylittänyt Lapissa jokia vaelluskengät jalassa, poistettuani ennen ylitystä pohjalliset ja sukat. Ylityksen jälkeen kaadoin kengistä veden pois, laitoin pohjalliset ja sukat, ja matka jatkui tyylikkäästi.

Jalka ei halua olla vaelluskengässä. Siksi se on otettava siitä pois aina kun vain voi, tuulettumaan ja vertymään. Tauoilla ja leirillä kengät heti jaloista ja kuivumaan. Tämä vähentää jo itsessään hiertymien riskiä, ja pienimuotoinen jalkateräjumppa ennaltaehkäisee muita jalka- ja selkävaivoja. Sandaalit, paljasjalkatossut tai kevyet mokkasiinit ovat kakkosjalkineina olennainen retkivaruste.

Tai, jos sää ja sisu sallii, voi leikkiä Pussisen akkaa. Ystäväni, eräopas Ville, lähti kanssani taannoin valloittamaan Lemmenjoen kansallispuistossa Morgam-Viibus-tunturia paljain jaloin. Retkelle kertyi mittaa parikymmentä kilometriä.

Minua vähän hirvitti, mutta Ville selvitti lenkin ehjin jaloin ja kehui, pitkäruotoinen mies, sen vielä parantaneen selkänsä jumin, jonka vaelluskenkien ja rinkan yhteisvaikutus oli aiheuttanut.

3 kommenttia