Minua ärsyttää, että se tutkimustieto, joka on saatu lapsen kehityksestä, ja joka on vankkaa ja kansain­välistä, ei millään lailla heijastu siihen, mitä tehdään. Lasten ja nuorten mielenterveyttä koskeva tutkimustieto ei mitenkään näy päätöksenteossa. Se harmittaa, kiukuttaa ja ihmetyttää.

Pyydän anteeksi, jos olen ollut hölmö ja tökerö. Mutta juuri nyt ei ole mitään sellaista, joka kalvaisi mieltä. ­Tiedän kuitenkin, että epäoikeudenmukainen kohtelu on asia, jonka lapset muistavat jopa kymmenien vuosien jälkeen. Näitä sitten miettii ja katuu. Kerran lentokoneessa, kun poikani oli kymmen­vuotias, hän huitaisi kädellä kahvin syliini. Pidin hirveän saarnan. Olen miettinyt, että voi mikä idiootti olin. Lapsi oli innoissaan, eikä sitä tahallaan tehnyt. Myöhemmin kun kysyin, poika ei kumma kyllä muistanut sitä ollenkaan, mutta minä muistan aina.

Minun olisi pitänyt syntyä ihan sinne, missä synnyinkin. Vaikka olen maalaisjuntti Kontiolahden Kunnasniemen kylästä, synnyin Mehiläisen sairaalassa Helsingissä ja sain pintaani hiukan stadilaisuutta. Äiti oli pienen kyläkoulun ­opettaja ja isä metsuri. Minä olin ainoa lapsi. Pienessä kylässä oli paljon yhteisöllisyyttä, ja kun asuin koululla, näin lapsia ihan pienestä pitäen. Kun olin pikkupoika, äiti vei minut Joensuuhun katsomaan operettia. Se oli hieno elämys. Olen oopperahullu, ja minulla on huilunsoiton diplomi.

Lapsena nautin erityisesti kirjojen lukemisesta. Koulun kirjasto oli samassa rakennuksessa, jossa asuimme. Kerran viikossa torstaisin äiti piti kyläkirjastoa kaksi tuntia auki. Joka vuosi sinne tuli uutuuskirjoja, ja niitä sitten hain. Autoin laatikoiden purkamisessa. Kirsi Kunnakselle sain kerrottua, että kun avasin kirjalaatikon, siellä oli Tiitiäisen satupuu. Eppu Normaalilta löytyy hieno riimi: ”Äiti repun mulle täytti, isä ilmansuunnat näytti.” Se on oivallinen kiteytys siitä, mitä tiedämme lapsen kehityksestä. Ensimmäinen kiintymyskohde pikkulapsella on yleensä äiti, lohdutuksen ja läheisyyden lähde. Isä taas suuntaa lasta ulkomaailmaan.

Teini-iässä ihailin erityisesti Severino Gazzellonia, kun olin Italiassa 16-vuotiaana Sienan musiikkiakatemiassa hänen oppilaansa. Soittaminen oli intohimoni.

Liikutun yleensä kyyneliin aika herkästi. Kuuntelen paljon musiikkia, käyn konserteissa ja oopperassa. Syvästi koskettava musiikki liikuttaa.

Minuun jäi pysyvät jäljet musiikista, ja myös siitä, kun luin Sigmund Freudia. Johdatus psykoanalyysiin ja Unien tulkinta sykähdyttivät. Myös Eeva-Liisa Mannerin runot kolahtivat, ne ovat käsittämättömän hyviä.

Viimeksi rakastuin 42 vuotta sitten. Meillä on juhlapäiväkin, olemme olleet 41 vuotta ­naimisissa. Se on näitä elämän suuria juttuja.

Viimeksi kiljuin riemusta Savonlinnan Oopperajuhlissa, kun huusimme bravota Gounod’n Romeon ja Julian jälkeen. Muuten minulla ei ole tapana kiljua riemusta, mutta loistavan esityksen jälkeen saatan kyllä olla tunteideni vietävissä.

Jos lääkärini ehdottaisi minulle homeopatiaa, sanoisin, että kiitos ei.

Sukurasitteeni on taipumus pitkävihaisuuteen.