Internet tarvitsee peltipoliiseja – nettikiusaamisesta tulisi sakottaa

Avussa on hiljan julkaistu kaksi eri juttua lihavasta naisesta. He molemmat jakavat ajallemme tyypillisesti matkaansa julkisesti omassa somessaan – ja saavat siitä ajallemme tyypillisesti päivittäin törkeää vihaa niskaansa.

Kirjoitin itse jutuista toisen, tarinan 35-vuotiaasta kehorauha-aktivistista Veera Biancasta, joka ei usko, että hän olisi selvinnyt kiusaamisestaan hengissä, jos olisi ollut sen kohteena jo nuorempana. Toinen juttu käsitteli suolistohormonilääke Ozempicia käyttävää perheenäitiä Katja Ihalaista, joiden lapset toivotaan somessa otettavaksi huostaan.

Molemmat joutuvat kohtaamaan samaa ajatusvääristymää: lihavan naisen tulisi hävetä, inhota kehoaan ja ainakin pysyä piilossa. Suhtaudumme lihavuuteen voimakkaalla vihalla, joka tursuaa lihavien somevaikuttajien silmille.

Naisten kehoihin on pitkään suhtauduttu kuin yhteiseen omaisuuteen, jota voi pyrkiä kontrolloimaan ulkoa päin. Lihavien kiusaamista oikeutetaan erityisesti sillä, että lihavuudessa on terveysriskejä, jotka aiheuttavat sairauksia ja sitä kautta kuluja yhteiskunnalle.

Samaa voi sanoa kiusaamisesta. Jos Suomessa ihmisiä saa kiusata netissä ilman seurauksia, se voi johtaa kiusatun mielenterveysongelmiin, työkyvyttömyyseläkkeeseen tai pahimmillaan itsemurhaan. Kiusatusta ei välttämättä tule lainkaan tuottavaa veronmaksajaa. Ei, vaikka hän olisi laiha.

Järkyttävintä kuitenkin on, että tällä hetkellä elämme ”oikeusvaltiossa”, joka mahdollistaa kiusaamista ilman seurauksia. Julkisuus on yhä useammalle suomalaiselle työpaikka ja lähes kaikille luonteva areena viettää vapaa-aikaa. Miten voi olla mahdollista, että julkisuus on yhteinen tila, jossa voi harjoittaa äärimmäistä henkistä väkivaltaa?

Sekä Veera Bianca että Katja Ihalainen ovat kokeneet sen, että vihaajat jakavat jopa heidän kotiosoitettaan julkisesti. Myös heidän työhönsä, vanhemmuuteensa tai koiranomistajuuteensa puututaan hanakasti. Veera Bianca kertoi haastattelussa tehneensä kohtelustaan rikosilmoituksia vain sillä seurauksella, että poliisi kehotti miettimään, jaksaako hän todella lähteä oikeuteen. Pahimmassa tapauksessa kun voi käydä niin, että prosessi kestää vuosia, siinä menettää rahaa ja jaksamista, eikä ketään saada silti tuomittua.

Mitä asialle sitten voisi tehdä, jos suomalainen oikeusjärjestelmä ei pysy yhteiskunnan kehityksessä mukana? Itse unelmoin päivästä, jolloin julkisten verotietojen julkaisupäivän tapaan julkaistaisiin edellisvuonna netissä riehuneiden nimet, työpaikat ja kotipaikkakunnat. Todella monethan vihaviestivät aivan avoimesti julkisilta sometileiltään. Jos kiusaajien paljastuspäivänä julkaistuihin tietoihin olisi sattunut tulemaan virhe, niin hups – hänelle voitaisiin vain sanoa, että älä välitä. Niinhän meillä tavataan sanoa internetissä kaltoinkohdelluille ihmisille.

Vakavasti puhuen: häiriintyneesti käyttäytyvien ihmisten käyttäytymistä ohjaavat loppupeleissä vain ja ainoastaan lait ja rangaistukset. Vihapuheen, vihaviestittelyn ja muun somessa tai netissä tapahtuvan kiusaamisen tulisi olla yksiselitteisesti laitonta.

Eikä kiusatun kuuluisi asiasta yksin oikeutta käydä. Vihaviesteistä voisi lähteä sakkolappu ip-tunnuksen tai someprofiilin perustella postissa. Oikaisuvelvollisuus olisi sakon saaneella itsellään.

Onhan meillä peltipoliisejakin, jotka tunnistavat ylinopeutta ajavat autot rekisterinumeron perusteella. Eihän internetissä juuri mikään ole oikeasti salaista.

Kas näin. Lihavuuden haitallisista terveysvaikutuksista koituvat kustannukset yhteiskunnalle on kuitattu kiusaamisesta sakottamalla, vieläpä korkojen kera!