Hildur-dekkarin käännöstyö osoitti, miten tärkeää Islannissa on ostaa munkit oikeasta kaupasta
Kulttuuriset symbolit ovat tavattoman kiehtovia. Se, kumman munkin tarinan henkilö valitsee, liittää henkilöön tiettyjä mielikuvia. Minusta munkit maistuvat aivan samalle, kirjoittaa Satu Rämö.
Onko mahdollista neuloa villapaitaa, syödä ja lukea vaativia asiakirjoja samaan aikaan? Tuo kohta käsikirjoituksessa hämmentää kustantamossa. Voisiko maininnan neulomisesta tässä kohtaa poistaa? Kysymys kilahti sähköpostiini kääntäjältä, joka työsti Hildur-dekkariani suomesta hollanniksi.
Hildur-dekkarisarjaani on käännetty pian viidelletoista kielelle. Kääntäjien kysymykset ovat olleet kiinnostavia ja parhaimmillaan erittäin yksityiskohtaisia. Mitä enemmän arvokasta työtä tekevät kääntäjät kysyvät tekstistä, sen onnellisemmaksi tulen. Keskustelu lisää molempien ymmärrystä.
Jokaisen käännöksen etenemistä on ollut ilo seurata. Käännösmaista eniten huomiotani on vienyt Islanti. Vihdoin islantilaisetkin pääsevät lukemaan kotimaahansa sijoittuvaa rikosviihdettä, jonka on kirjoittanut ulkomaalainen!
Islantilaiset rikoskirjailijat joutuvat usein mukauttamaan käsikirjoituksiaan käännösmarkkinoille. Ulkomaalaisille pitää avata asioita, jotka ovat täkäläisille päivänselviä. Minun piti toimia päinvastoin. Vaikka olen asunut Islannissa pitkään, olen silti kirjoittanut Hildurit ulkopuolisen silmin. Islantilaisille ei tarvitse kertoa, miten paikallinen pullonpalautussysteemi toimii tai millaista ruokaa on sisäelinmakkara lyfrarpylsa, jota islantilaiset tykkäävät murustaa riisipuuron sekaan. Kerroin kääntäjälle, että hän voi huoletta poistaa tekstistä kaikki ne kohdat, mitä ei tarvitse islantilaisille selittää. Käännöksen valmistuttua koin yllätyksen: käsikirjoitus ei ollut juuri lyhentynyt. Tekstistä oltiin kyllä poistettu asioita, mutta sinne oli myös lisätty yksityiskohtia.
Eräässä kohtauksessa rikostutkija Hildur ostaa kaupasta pussillisen kleina-munkkeja mennessään tätinsä luo kahvittelemaan. Kääntäjä lähetti pullaan liittyvän kysymyksen:
”Ostaako Hildur tuliaisleivonnaiset Bónuksesta vai Nettósta?”
Naurahdin häkeltyneenä. Mitä väliä sillä on? No, on sillä, paljonkin.
”Hildur ei ole mikään kulinaristi, mutta hän on tarkan kruunun nainen, päätin, että ostoskoriin päätyy pussillinen arveluttavia pääkaupunkiseudun leivonnaisia.”
Opin, että halpahallityylisessä Bónuksessa myydään pääkaupungissa Reykjavíkissa valmistettuja munkkeja. Bónuksen kleina-munkit eivät kuulemma ole yhtä maukkaita kuin pohjoisen munkit, joita saa Nettó-kaupasta. Olisihan se pitänyt arvata, että kaikki arveluttava saapuu maaseudulle pääkaupungista.
Mietin asiaa hetken. Kulttuuriset symbolit ovat tavattoman kiehtovia. Se, kumman munkin tarinan henkilö valitsee, liittää henkilöön tiettyjä mielikuvia. Minusta munkit maistuvat aivan samalle, mutta Nettón munkit ovat aavistuksen kalliimpia. Koska päähenkilöni Hildur ei ole mikään kulinaristi, mutta hän on tarkan kruunun nainen, päätin, että ostoskoriin päätyy pussillinen arveluttavia pääkaupunkiseudun leivonnaisia.
Miten hollantilaisten kanssa kävi? Kerroin kääntäjälle, ettei poliisiharjoittelija Jakobin ole pakko neuloa. Jos tarina toimii hollanniksi paremmin, kun poliisi ei neulo ja lue yhtä aikaa, tehdään ilman muuta niin. Minun oli kuitenkin pakko mainita, että Jakob on pedantti suomalainen mies, joka osaa tehdä kolmea asiaa yhtä aikaa: lukea, neuloa ja syödä kleina-munkkia.
