Henri Aalto loi jalkapallosta itselleen vankilan – 16 vuoden uran aikana mikään ei koskaan riittänyt

Moni urheilija on osannut nimetä hetken, jolloin on päättänyt lopettaa uransa. Asian ympärille on luotu myös universaaliutta, esimerkiksi sellaisilla julistuksilla kuin jos vakavissaan harkitsee lopettamista, on jo lopettanut.

Olin pitkään yhtä mieltä ajatuksen kanssa, ainakaan en suuremmin kyseenalaistanut sitä.

Paradoksaalista on, että en muista aikaa, jolloin olisin pelannut harkitsematta lopettamista. Uskon pohdinnan olleen osin urheilijan tervettä itsetutkiskelua, osin myös suojamekanismi orastavaa huijarisyndroomaa vastaan, osin jopa epäterveen minäkuvan ilmentymää. Lopettaminen on siis kulkenut muassani kauan. Ehkä en vain ollut kokenut riittävän ehdotonta tarvetta päätökselle.

Olen epäileväinen sen suhteen, että päätös lopettaa tapahtuisi yhtenä mystisenä hetkenä tai välähdyksenä, mutta lähin vastaava hetki koitti viime heinäkuun yhdeksäntenä. Nukkumaan mennessä, makuuhuoneen valkoista seinää sunnuntaisena iltana turtuneena katsellessani, aistin päätöksen jo tapahtuneen puolestani. Olin illalla kirjoittanut ylös katkelmia hiljan edesmenneen kotimaisen lempikirjailijani ja ikätoverini Miki Liukkosen teoksista. Kenties Liukkosen kuoleman pohdinta oli saattanut lopullisuuden teeman äärelle, ja se edesauttoi aistimaan muutoksen, joka oli jo muovautunut väistämättömäksi.

Aloitin jalkapallon viisivuotiaana ja viimeistään aikuisuuden kynnykseltä elin lähinnä lajin ehdoilla. Pelasin ammattilaisena 16 vuotta, joista valtaosan Veikkausliigassa ja puolitoista vuotta Saksassa. Voitin tärkeimmät kotimaiset kilpailut suomenmestaruutta myöten ja päätin urani toisen kasvattajaseurani FC Hongan kapteenina.

Jumaloin lapsuudessani jalkapallotähtiä, etenkin brasilialaista Ronaldoa, ja haaveilin jopa kansallisuuden vaihtamisesta brasilialaiseksi. Puolustajaksi siirryttyäni ihailin Sami Hyypiää, Sergio Ramosia ja lukuisia italialaisia puolustajia. Koin nuorena liki sokeaa pakkoa ammattilaisuudesta, ja hankimme jo teini-iässä kavereideni kanssa ulkoista valmennusapua. Arvostan syvästi uraa, jonka sain tehdä, mutta suhteestani lajiin tuli viimeisinä vuosina latautunut. Loin jalkapallosta itselleni jonkinasteisen mielensisäisen vankilan, yhdessä muun elämän kanssa. Niinpä selkein syyni lopettamiselle ja sidonnaisreaktioille oli, etten vain halunnut enää olla ammattilaisjalkapalloilija.

Jalkapallo ei enää ollut pelin iloa ja vaativan ammatin kutsumusta vaan epärehellisiä toimijoita, kohuja ja ahneutta, itselleni univaikeuksia, lisääntyviä fyysisiä vaivoja sekä kiinnostusteni painottumista muualle. Koin yhä vähemmän innostusta lajista ja sen nyansseista, jopa polte tehdä keholla töitä alkoi hälvetä. Siinä missä jaksoin nuorena katsoa otteluita TV:stä, viettää tuntikausia pallolla leikkien, uppoutua tasapainopisteen, käsien käytön ja muun liikkeen täsmäharjoitteluun yhdellä yhtä vastaan -puolustustilanteessa tai väitellä kuumeisesti kollektiivisen laitapelaamisen periaatteista, koin lopulta lähinnä painetta palautua ja olla terveenä käytettävissä.

Aloin kaivata toisenlaista elämänrytmiä, toisenlaisia sosiaalisia ympäristöjä ja kollegoja, toisenlaisia työtehtäviä ja haasteita. Halusin toteuttaa perusteellisen muutoksen ja nähdä mitä sen myötä tapahtuu; kuka olisin, mihin pystyisin, millaisena elämä avartuisi. Myös ihailuni kohteet olivat hiljalleen vaihtuneet lähinnä kirjailijoihin, taiteilijoihin, tieteilijöihin ja muihin itseilmaisu- ja ajatustyöläisiin. Kehollista tekemistä ja osaamista tulen silti aina arvostamaan, samoin lukuisia suuria pelaajia ja pelikavereitani.

Tulen varmasti kaipaamaan myös pukukoppia. Harva asia on näet yhtä kaunis kuin veljellinen riemun, murheen ja raskaiden suoritusten jälkeisen uupumuksen jakaminen.

Pidän tällaista yhteisöllisyyttä ravitsevana vastapainona aikamme jo ylikorostuneelle minäkeskeisyydelle, josta myönnän itsekin kärsineeni. Olen ollut utelias tutustumaan mieleeni ja olemassaoloon. Se on ollut voimavara, mutta ei varaukseton. Tietoisuuden myötä olen välillä eksynyt itseeni ja kokenut, että elän elämää tarkkailijana, kuulumatta ihan mihinkään. Elämisen sijaan saatan havainnoida itseäni toimimassa, kuin ulkoa käsin, ja yliaistia samaan aikaan sisintäni. Se on ahdistavaa.

Olen aina ollut herkkä, mutta maailmankuvani alkoi avautua erityisesti yliopiston aloittamisen aikoihin ja siellä tapaamieni ihmisten myötä. Rohkaistuin tekemään talvisin pitkiä reppureissuja Etelä-Amerikkaan ja tavoittelemaan sopimusta ulkomailta. Harjoittelin reissujenkin aikana vimmatusti. Periaatteeni oli: päivän on hyvä sisältää urheilua, kulttuuria ja sosiaalisuutta. Tapasin aamuisin juosta merenrannalla tai vuoristomaisemassa tai käydä pienillä kentillä pelailemassa, joskus saaden paikallisia pelikavereita, kuten kerran Chilessa isoisänsä hautajaisia odottaneen juhlavaatetetun kolmikon. Sitten saatoin nukkua päiväunet, vierailla museossa ja lähteä illanviettoon.

Elin kaksissakymmenissäni usean kevättalven rytmiltään vastaavaa, tosin toimeentulon ja opintojen ehdollistamaa, taloudellisesti kituuttelevaa sopimuksettoman arkea päästäkseni vapaana pelaajana ulkomaille. Vaikka olin uranäkymieni suhteen realisti, aina oli mahdollisuus olla seuraavana päivänä hieman parempi ja viisaampi urheilija ja ihminen.

Itsepintainen ääni sisälläni jaksoi harjoitellessa aina totuudenvastaisesti uhota, että lopulta sitä voisi olla paras kaikista.

En silti ole ikinä täysin identifioitunut jalkapalloilijaksi. Suhteeni jalkapalloon on ollut ristiriitainen: olen lapsena rakastunut lajiin, ottanut sen ammattina vakavasti ja ylpeästi ja kokenut olevani ihan oikea ammattilaispelaaja, mutta samalla olen pitänyt itseäni kuitenkin aina hieman ulkopuolisena ja välistä vähätellyt työtäni. Samalla olen vaalinut päivittäisiä rutiineja ja toistoja, niiden liki maanisen keskittynyttä suorittamista, ja saanut tyydytystä ammatin ehdottomuudesta. Lajiharjoittelun ohessa olen hartaudella suorittanut kokeiluja itseni kokonaisvaltaiseksi tuntemiseksi ja kehittämiseksi holistisista hengitys- ja liikeharjoituksista paastoihin ja vaihtoehtohoitoihin. Voin joka tapauksessa aistia, että pelaamisesta luopuessa olennainen osa minua muuttaa väistämättä muotoaan.

Tunnistan ristiriidalle erinäisiä syitä. Ensinnäkin, vaikka olen luottanut itseeni lujasti pelaajana, olen kenties ollut liiankin tietoinen puutteistani. Tietyn rentouden ja ennakkoluulottomuuden on keskeistä säilyä pelatessa. Toisekseen koen ihmisistä olevan moneen ja olen halunnut tutkailla ja toteuttaa, myös edustaa noita mahdollisuuksia. Siksi minulla on ollut tarve sekä elää että tulla nähdyksi, ymmärretyksi ja hyväksytyksi kokonaisena, kuten kenellä tahansa. Kolmanneksi moni on myöntänyt tehneensä minusta oletuksia seuraavan profiilin perusteella: söpö futaripoika Westendistä. Eli hemmoteltu, ylimielinen ja yksinkertainen. Vieroksun mielikuvaa viimeiseen asti, sillä tiedän sen olevan sangen vajavainen ja virheellinen, eikä se tee oikeutta vanhempieni antamalle kasvatukselle. Tiedostan halunneeni todistaa oletukset vääriksi, myös itselleni.

Kaikesta huolimatta kentällä voitontahto ja alkukantaiset kamppailuvaistot ovat pitkälti aina olleet yliajattelua voimakkaampia, ja olen mieluusti antanut niiden olla. Vasta uran loppupuolella suhde pelaamiseen muuttui painavaksi, tuskaisaksi, pois lukien välähdyksenomaiset hetket. Innon näivettymiseen nivoutuivat osaltaan harmillisen lyhyeksi jäänyt ulkomaanura, eräät haastavat erot ja sydänsurut sekä kliinisesti todettu unihäiriö, jonka myötä pelasin viimeisinä vuosina ottelut unilääkkeiden voimalla, toki kohtuudella käyttäen. Aina kun en saanut nukuttua, podin syyllisyyttä, sillä koin pettäneeni joukkueeni huonolla valmistautumisella, vaikka annoin itselleni kaikki mahdollisuudet maailmassa nukkua hyvin. Kuten ilmeistä, unettomuus on kauttaaltaan kuormittavaa, unta ei voi pakottaa ja pelko unettomuudesta on sen pahin aiheuttaja.

Olen toisinaan kuullut sanottavan, että urheilujoukkueet voivat olla ahdasmielisiä tai että niissä täytyy kätkeä erilaisuus ja herkkyys. Kokeekohan moni jalkapalloilija Suomessa tänä päivänä niin? Urheilujoukkue on oma moniselitteinen ekosysteeminsä. Ammattilaistasolla pelaaminen kysyy usein tiettyä kovanahkaisuutta, ehdotonta sitoutumista ja ryhmän toiminnan kannalta omien huolien ja vaateiden sivuuttamista. Koppihuumori voi olla hurttia, ja jalkapallon parissa on tullut kohdattua myös aidon ennakkoluuloisia ja vahingollisiakin näkemyksiä ja vitsejä, epäilemättä olen kertonut huonoja vitsejä itsekin.

Samalla tietoisuus ja hienovaraisuus sekä tarvittaessa suora puuttuminen ovat jatkuvasti lisääntyneet. Olen kokenut vuosien varrella ilmapiirin vapautuneen ja vitsien päivittyneen ja haluan uskoa, että vaikka ympäristöt tapaavat yhdenmukaistaa, monikulttuurisissa kopeissa erilaiset persoonat, etnisyydet, uskonnot ja tavat ovat luonnostaan laajalti edustettuja ja hyväksyttyjä, etenkin nykyisin. En tosin tiedä, kuinka moni on kokenut joutuvansa kätkemään vaikka seksuaalisen suuntautumisensa tai muutoin kohdannut tuomitsevia asenteita. Luultavasti moni, toivottavasti lopulta ei kukaan. Kuten kaikissa ihmissuhteissa, huumorin ja vuorovaikutuksen kontekstin olisi hyvä rakentua kunnioittavalle ja luottamukselliselle yhteisymmärrykselle, valmennus oleellisesti mukaan lukien. Usein näin joukkueissa tapahtuukin, parhaimmillaan ainutlaatuisen hienolla tavalla. Mutta ei varmasti aina tai kaikille samanaikaisesti, ja voin lopulta arvioida vain itseni puolesta ja ohuehkolla otannalla.

Kokemukseni nojalla herkkyyden näyttäminen on ollut sallittua, etenkin Suomessa. Saksassa koin joukkueen kulttuurin pidättyväisempänä, ja saksalaiset pelikaverini ovat jakaneet arvion. Toisaalta Saksassa omakin olemukseni oli vetäytyvämpi. Suomessa on aina löytynyt pelaajia, joiden kanssa olla haavoittuvainen, koko joukkueenkin kesken. Kaikkien ei ole helppo ilmaista tai sanoittaa arkaluontoisinta sisintään, ja on myös sattumasta kiinni, millaisia henkilöitä ryhmään valikoituu ja millaiseksi dynamiikka muodostuu. Tiedänkin joidenkin kätkeneen pahaa oloaan, esimerkiksi lajiin, perheeseen, rahaan tai mieleen liittyen. Osa on ehkä olettanut, että täytyy olla ”vahva”, tai pelännyt asioiden paljastumisen heikentävän asemaansa. Kaikki eivät myöskään vain halua jakaa yksityisasioitaan, eikä sellaista pidä vaatiakaan. Rehellisyys on kuitenkin uskoakseni järjestään aina otettu hyväksyen vastaan, ja vaikka rennot ja vitsailevat pelaajat ovat kopissa tavallisesti suosittuja, tiedän, että inhimillisyytensä ja täyden itsensä paljastavat nauttivat usein syvempää luottamusta ja jopa arvostusta.

Urheilumaailman on myös esitetty vähättelevän tai välttelevän mielenterveysasioita ja niiden käsittelyä. En aina voi olla varma, mitä sillä tarkoitetaan, mutta oletettavasti monia kehotetaan edelleen vaikenemaan aiheesta tai heidän kokemuksiaan ei oteta vakavasti, jopa seura- tai järjestötasolla, eikä apua tarjota. Ajan saatossa yhä useampi kotimainen ja ulkomainen urheilija on kommentoinut aihetta ja jakanut uskaliaasti tarinansa. Asenteet ja keskustelu ovatkin uskoakseni vapautumassa, mutta tilaa muutokselle riittää.

Käyn itse psykoterapiassa, nykyinen hoitosuhde on jatkunut toista vuotta. Olen puhunut siitä myös pelaajille ja valmentajille ja saanut myönteistä vastakaikua. Hakeuduin terapiaan juuri mieleeni katoamisen sekä rakkauselämän koettelemuksien vuoksi. Tuskailin silti pitkään ajatuksen kanssa, etten ansaitse olla terapiassa, vaikka sen itse maksankin, lähinnä koska minulla ei ole ilmeistä hätää, pulaa tai traumaa. Pyörittelin toisen suosikkikirjailijani Fjodor Dostojevskin nimiin omistettua lainausta ”On vain yksi asia, jota kammoan: olla olematta kärsimysteni arvoinen” – ja koin etten ole. Mainitsemani ylitietoisuus tahtoo kuitenkin taipua melankolian, yksinäisyyden ja merkityksettömyyden muotoihin. Kun riittävästi ajattelee mitä tahansa, etenkin itseään, muuttuu se yhdentekeväksi. En myöskään ole vertailemiselta vapaa, vaikka kuinka haluaisin olla ja tiedostaisin, että harvaa lopulta kiinnostavat muiden tekemiset ja valinnat.

Vastaavat, osin nimeämättömätkin tyhjyyden, riittämättömyyden ja rauhattomuuden kokemukset vaikuttavat olevan nykyään melko yleisiä – kuten uniongelmat ja terapian tarve. Uskon eräiden juurisyiden olevan juuri itsen kautta ajattelun kulttuuri ja vertailu, kenties epärealistiset odotukset tai oletukset elämältä sekä alituinen kiire-, ärsyke- ja menestyskeskeisyys. Kaiken yksilöinti ja optimointi ovat mielestäni lähinnä halpaa korviketta luontaiselle yhdessäololle ja elämänrytmille sekä niiden vaikutuksille. Senkin vuoksi haluan korostaa yhteisöllisyyden ja kohdennetun keskittymisen arvoa jalkapallossa.

Myös pelaamista on hyvä käsitellä ulkopuolisen kanssa. Päivittäinen ehdottomaan parhaaseensa pyrkiminen korostetun kilpailullisessa ympäristössä sisältää stressitekijänsä, kenelle tahansa. Vaikka emme Suomessa pelaa miljoonayleisöille, tuhansienkin silmäparien kriittinen katse, epäonnistumiset tai itselle asettamien tavoitteiden täyttymättömyys voivat synnyttää inhimillistä epävarmuutta. Toisinaan harvalukuisempi yleisö voi tuntua jopa paineistavammalta, sillä silloin on tietoisempi yksittäisistä katsojista ja äänistä eikä saa suuren massan tuottamaa hypnoottista energialatausta.

Loukkaantuneelle, kokoonpanon ulkopuolelle jäävälle tai sopimuksettomalle syyllisyys ja häpeä voivat olla korostetunkin tyypillisiä kokemuksia. Elät yksinäisessä välitilassa, malttamattomana saada peliaikaa tai -paikan tai tuntemaan kehosi taas omaksesi, kenties vainoharhaisesti pohtien mitähän muut sinusta ajattelevat. Vaihtopenkillä tai katsomossa voitoista on vaikea iloita varauksetta, tappiot korostavat hyödyttömyyttäsi. Kehä voi pahimmillaan olla melko lohduton. Lisäksi pelaaminen ja siviilielämä ovat osa erottamatonta symbioosia vaikuttaen toinen toisiinsa.

Tässä urani siis oli. Mitä saavutin? Ulosmittasinko potentiaalini tyydyttävästi? Uskalsinko epäonnistua, tavoitella rajojani ja ylittää ne, uskalsinko onnistua? Jätinkö jonkin perinnön, jäljen? Miten minut tullaan muistamaan, tullaanko ollenkaan? Mitä sain kokea elämyksellisesti? Mistä olen ylpeä, katkera? Kuinka tienasin tasooni nähden? Pohtivatkohan muut samoja kysymyksiä?

Jalkapallo ja Veikkausliiga jatkavat olemassaoloaan. Jatkuvasti tulee uusia pelaajia, uusia tarinoita. Se on helpottavaa. En kehtaa suoraan rinnastaa lopettamista kuolemaan, mutta tiettyä symboliikkaa niiden välillä näen, kuten moni muu, joten haluan lainata lopettavalle Paperi T:n kohtalokasta kertosäelyriikkaa: ”Sä oot tärkee, sä tuut unohtuu.”

Jalkapallo opettaa ajasta. Jalkapallossa on aina kiire; lajimarkkinoiden ikäkäsitys on armoton ja pelaajaura rajallinen, hetkessä ohi. Jokainen ottelu, harjoitus, harjoite, toisto ja valinta merkitsee. Jalkapallo pakottaa hyväksymään kehon kuolevaisuuden. Uskon, että fyysistä elinvoimaa voi kehittää läpi elämän, ikään suhteutetusti, mutta tietyt ominaisuudet heikkenevät väistämättä, kehoon muodostuu kulumia ja palautuminen hidastuu. Koen tämän realiteetin armollisella tavalla nöyryyttä opettavana. Kehosi tietää totuuden, ja on hyväksi osata kuunnella, koetella ja hoivata sitä, riippumatta sen ominaisuuksista. Kehon avulla on myös mahdollista sukeltaa syvemmälle psyyken tutkailuun. Näitä ulottuvuuksia ja koko urheilijan elämäntapaa olen todella rakastanut.

Uran jälkeen aion ainakin jatkaa varoen aloittamaani salsatanssiharrastusta sekä aloittaa jonkin kamppailulajin voidakseni antautua kehollisuuden eri harjoittamismuodoille. Koen velvollisuudekseni hakeutua myös balettitunnille, sillä kirjoitin aikanaan esseen silloin salaisesta rakkaudestani balettiin, enkä vieläkään sitä ole tanssinut. Useita esityksiä olen jo nähnyt, eikä määrittämätön ihastukseni ollut selvästikään perusteetonta; balettitanssijat ovat hurmanneet minut majesteettisella urheilullisuudellaan ja taitavuudellaan.

Vaalin yleisesti kehitystä ajan kanssa, askel ja toisto kerrallaan; taitojen rauhaisaa oivaltamista ja omaksumista. Vaalin urheilussa menestystä muulla kuin fyysisellä ylivertaisuudella – olinhan ankarasta yrittämisestä huolimatta nopeusominaisuuksiltani aina varsin rajoittunut. Se pakotti minut pärjäämään muun muassa sijoittumisella, kommunikaatiolla, ennakoinnilla ja järkevillä valinnoilla. Vaikka tarve kompensoida oli turhauttavaa ja jokainen rajallisuuden paljastumiskerta primitiivisen kivulias, sain myös voimaa ja tyydytystä löytäessäni keinoja sopeutua ja kukoistaa.

Eräitä suosikkipelaajiani ovatkin olleet muun muassa Real Madridin Toni Kroos sekä amerikkalaisen jalkapallon pelinrakentaja Tom Brady. Kumpikin pelikäsitykseltään, paineensietokyvyltään ja perustekemisen laadultaan mestarillisia.

Jalkapallo opettaa muutakin; pakeneminen tai itselle valehteleminen eivät ole vaihtoehtoja, jos haluaa pelata, kehittyä ja menestyä. On altistuttava häviöille, häpeälle ja pettymykselle. Myös onnistumiselle, ylpeydelle ja vastuulle. Kilpailulle yksin ja yhdessä, avulla ja vastakkain. Nähdäkseni mitä rohkeammin ilmiöt uskaltaa kohdata, sen perusteellisemmin pelin ja uransa voi kokea, lajista tai jopa ammatista riippumatta.

Urheilujoukkue on myös antoisa ympäristö kasvaa ihmisenä. Jalkapallon nimessä harjoitettu väkivalta, rasismi, sorto ja korruptio ovat ilmeisen vastenmielisiä ja tuomittavia, itse lajiin kuulumattomia ilmiöitä. Sen sijaan myrskyisät tunteet ja määrätty provokaatio ovat ehdottoman suotavia, mutta on hyvä muistaa, että vaikka intohimo on kaunista, inhimillinen kunnioitus on vielä kauniimpaa. Eräs joukkueurheilun hienous on, että se palauttaa väkisin osaksi yhteisöä. Kukaan ei pärjää yksin, etkä voi ajatella vain itseäsi. Olet osa kollektiivia, laumaa, ja kymmenien ihmisten taustat, tarpeet ja luonteet on sovitettava yhteen, ylläpitäen korkeaa vaatimustasoa ja sopivaa jännitettä. Yhteisöllisyyden voima ja arvo ulottuvat parhaimmillaan koko kylään, kaupunkiin tai valtioon, sukupolvilta toisille, vastakkainasettelussakin keskinäiskunnioitukseen. Kymmenien tuhansien katsojien mylvivä ja laulava stadion on poikkeavan huumaava kokemus, juuri katsojanakin. Jalkapallo myös pakottaa pirstaleisen ärsyketulvan keskellä kohdennettuun toimintaan. Älypuhelimet ovat alkaneet lamaannuttaa pukukoppeja, mutta tekeminen sitoo yhä hetkeen.

Henkilökohtaisesti jalkapallo on merkinnyt minulle lähes loputtomasti asioita. Nimetäkseni muutamia se on tarkoittanut mahdollisuutta toteuttaa mieleistäni elämäntapaa ja lapsuuteni unelmaa ammattilaisuudesta, mahdollisuutta olla pieni osa suosikkipelini kansallista historiaa, mahdollisuutta oppia tuntemaan ja hyväksymään inhimilliset rajallisuuteni sekä uudelleenmäärittämään ne, lupaa ja oikeutta esiintyä yleisölle – ulottuvuus josta olen sieluni pohjasta kiitollinen – sekä mahdollisuutta kilpailla ja voittaa, kohdata jatkuvia ääritunteita; mahdollisuutta kokea todella olevansa elossa.

Toivon, että mahdollisimman moni oppisi tuntemaan jalkapallon, urheilun tai minkä tahansa liikunnan myönteisen ja yhteisöllisen arvon.

En saavuttanut pelaajana kaikkia tavoitteitani, mutta voivottelu olisi turhaa. Mikään jossittelu on näet mieletöntä. Toisenlaista uraa varten täytyisi olla kokonaan toinen ihminen: toinen keho, biologinen perimä, psyykerakenne, kokemustausta, temperamentti, kaikki.

Minusta ei tullut A-maajoukkuepelaajaa. En tehnyt pitkää uraa ulkomailla. En voittanut Hongan kanssa suomenmestaruutta. En kyennyt ansioillani ostamaan lapsena perheelleni lupaamiani kymmeniä Hornet-hävittäjiä, siskolleni kahtakymmentä koiraa ja McDonald’s-ravintolaa ja ties mitä muita loogisesti mitoitettuja välttämättömyyksiä.

Mutta sain tehdä pitkän ammattilaisuran, ja uskon että olin luotettava joukkuekaveri ja johtaja. Sain pelata erinomaisten pelaajien kanssa ja erinomaisia pelaajia vastaan. Sain nauttia upeiden ja eräiden maamme parhaiden valmentajien opeista, heille olen pelivuosieni edestä velkaa. Sain toimia kapteenina ja muodostaa maailmanlaajuisia ystävyyksiä. Sain kokea täyden sietokyvyn edestä niin pettymystä ja häpeää kuin ylpeyttä ja euforiaa. Annoin parhaani, ihmisenä, joka olen ollut ja olen, ja sain kiitettävästi takaisin.

On tervettä kokea pettymystä saavuttamattomista tavoitteista. Toivon kuitenkin, että kaltaiseni, suurelle yleisölle vähemmän tunnetut ja lähinnä kansallisella tasolla esiintyneet pitkän linjan ammattipelaajat ja -urheilijat osaavat todella arvostaa omia uriaan.

Vaikka olen kamppaillut jalkapalloidentiteettini kanssa, tiedostan, että tämä kirjoitus saattoi olla vielä viimeinen, epätoivoinen kurkotus kohti jonkinlaista ikuisuutta pelaajana. Vähintään itselle suunnattu perustelu aiemmista valinnoista. En aio jatkaa suoraan lajin parissa työskentelyä, mutta lajin ja sen ulottuvuuksien analysointia tulen kenties jatkamaan. Uskon myös, että lapsenomainen rakkaus lajia kohtaan tulee palaamaan. Nyt suostun kuitenkin päästämään pelaajana irti, kaikesta sanotusta.

Tähän on hyvä lopettaa.