Kesällä filosofi Elisa Aaltola yritti lomailla, mutta eihän siitä mitään tullut. Hänellä oli kiire puolustaa itäsuomalaisia karhuja.

Lieksassa ja Joensuussa oli tehty havaintoja emokarhuista, joiden tassuista roikkuivat pyyntiraudat. Poliisi oli antanut karhuille tappomääräyksen.

Nämä eläimet ansaitsevat tappamisen sijaan auttamista. Eettisin ratkaisu on ampua karhuihin nukutusnuoli, poistaa raudat ja tarkistaa tassun kunto, Aaltola kirjoitti Insta­gram-päivityksessään.

Karhut eivät suinkaan olleet ainoita, jotka kesällä tarvitsivat puolustajaa. Oli myös pesiviä supikoiria, jotka uhattiin tappaa vieraslajisuuden takia, ja rapuja, jotka joutuisivat kiehuvaan veteen ihmisten rapujuhlien tähden. Oli valkoposkihanhia, jotka oli ajettu ahtaalle. Oli maapallo, jonka kuumentamista ihminen jatkaisi, vaikka tuorein IPCC-raportti varoitti hälyttävistä tutkimustuloksista.

Oli kerta kaikkiaan niin paljon kärsimystä.

Tällaisista asioista Aaltola puhuu sosiaalisessa mediassa. Hän on eläinoikeus- ja ympäristöfilosofi, jolle me toimittajat soitamme, kun me haluamme ymmärtää ihmisen eläin- ja luontosuhdetta.

Akateemisessa maailmassa Aaltola on kansainvälinen tähti. Hän on tuottelias filosofi, joka on julkaissut noin 45 vertais­arvioitua tieteellistä artikkelia ja 11 kirjaa. Suomessa ei ole toista hänen kaltaistaan eläinfilosofiaan erikoistunutta tutkijaa.

Vapaa-ajallaan hän kirjoittaa blogia ja tekee omaa podcastia. Yli 20 vuoden ajan Aaltola on herätellyt ihmisiä huomaamaan, että suurella osalla eläinlajeista on mieli. Siksi lihansyönti ei moraalisesti arvosteltuna ole kestävällä pohjalla.

On korkea aika tavata Aaltola, onhan meneillään kuudes joukkosukupuutto sekä ilmastokriisi. Oikein mikään ei näinä päivinä näytä hyvältä.

Voisiko filosofi kertoa, joutuuko ihminen perikatoon?

"Oletko sinä se toimittaja?” Aaltola kysyy tuntemattomalta naiselta. Filosofi on juuri saapunut turkulaiseen Fabbes Caféhen elokuisena keskiviikko­aamuna.

Nainen ei ole toimittaja, mutta pian Aaltola löytää Imagen varaaman pöydän. Hän näyttää hehkeältä: vaaleat hiukset, kukkapaita, luomiväriä, hymy.

Aaltola on hieman myöhässä, koska eläinaktivismi on vienyt hänen aikaansa aamulla. Kyse on jälleen ollut itäsuomalaisista karhuista.

”Kun kirjoittaa someen, on vastuussa siitä, millaisia kommentteja sinne tulee, ja se moderointi vie aikaa. Mulle tulee aika paljon yhteydenottoja, joihin mä nyt aamulla vastailin.”

Aaltola on siinä mielessä virkistävä poikkeus, että filosofeihin ei hirveästi julkisessa keskustelussa törmää. Voi ajatella, että monet muut asiantuntijat psykologeista aivotutkijoihin ovat viime aikoina omineet filosofien roolin yhteiskunnallisessa keskustelussa.

”Kyllä mä siihen välillä törmään. Mut sit toisaalta mä oon törmännyt siihen, että vaikka tähtitieteilijät ovat ottaneet filosofien roolia.”

Se on nurinkurista, sillä filosofia on kaikkien tieteiden äiti. Aaltola itse on kiinnostunut moraalifilosofiasta ja moraali­psykologiasta. Jälkimmäinen on filosofian haara, joka tutkii psykologiaa filosofian näkökulmasta.

Juuri nyt Aaltolalle kuuluu kiireistä. Haastattelua edeltävänä iltana hän on työstänyt tutkimussuunnitelmaa rahoitushakua varten. Hän haluaisi tutkia kielen ja tunteiden suhdetta eläimiä koskeviin asenteisiin.

”Eli miten kieli vaikuttaa niihin tunteisiin, joita meillä on eläimiä kohtaan, ja miten ne vaikuttavat meidän asenteisiin. Eli tapa puhua. Miten se vaikuttaa vaikka niihin tunne-­­reak­tioihin, joita meillä on suhteessa eläimiin, ja mitä tämä tarkoittaa moraalin kannalta.”

Tiedättehän: broileri ja nauta eivät viittaa eläimeen vaan siitä saatuun lihaan. Sellainen kielenkäyttö on omiaan häivyttämään lihan alkuperää, toiseuttamaan eläintä.

Siitä Aaltola tietää paljon. Ja jo lapsena hän oppi, että kaikki ihmiset eivät ajattele eläimistä niin kuin hän.

Metsä oli paikoin ryteikköä, paikoin märkää kuusimetsää. Lampiakin oli, ja kodin vieressä järvi, oltiinhan Keski-Suomessa Kintauden kylässä Petäjävedellä.

Mika pitää Elisan kädestä kiinni ja johdattaa metsään. Veli esittelee siskolle muurahaiskekoja. Välillä he tuijottelevat kuusia, joista Mika sepittää hurjia tarinoita.

Metsä ja seitsemän vuotta vanhempi isoveli olivat Elisa Aaltolan tuki ja turva lapsuudessa. Nykyään suuri yleisö tuntee Mika Aaltolan Ulkopoliittisen instituutin johtajana.

”Tosi, tosi paljon kuljin metsissä. Jollain tavalla puut olivat mulle sellanen… Metsä oli mulle semmonen tärkeä turvapaikka ihmisen keksimältä saatanalta.”

Niin, saatana. Aaltolan opettajaäiti on uskonnollinen, ja Elisa kulki lapsena helluntaiseurakunnan kokouksissa.

”On hyvin pelottavaa, kun aikuiset heittäytyvät lattialle ja puhuvat kielillä ja huutavat ja puhutaan siitä saatanasta, joka tulee ja vie helvettiin, ja että jo väärä tunne voi olla syy joutua helvettiin. Se aiheuttaa valppautta ja tosiaan ahdistuneisuutta. Pienenä se oli aika raskas asia.”

Koti oli akateeminen, ja kolmilapsisessa perheessä debatoitiin paljon. Aaltolan isäkin on filosofi, joka työskenteli pitkään filosofian laitoksella Jyväskylän yliopistossa. Tämä opetti nelivuotiaan Elisan pelaamaan shakkia ja antoi tyttärelle loogisia päättelytehtäviä ratkaistavaksi. Runoja kirjoittava äiti taas opetti myötätunnon merkitystä.

Vaikka lapsuudenkoti oli akateeminen, muu Petäjävesi ei niinkään ollut. Elisan lähistöllä asui eläintuottajia, joiden eläimiin hän kavereidensa kanssa tutustui. Elisa pani varhain merkille, että kaverit saattoivat puhua eläimistä etunimillä mutta seuraavassa hetkessä seurata tyynesti niiden tappamista tai teuraaksi viemistä. Pitkään hän luuli, että kyse oli väärinkäsityksistä. Oli kuin tutut ihmiset olisivat puhuneet vierasta kieltä.

Kotonakin oli vuohia. Niiden kanssa Elisa nukkui, jos ne joskus olivat sairaita. Elisa ruokki ja juotti myös pinteessä olevia jyrsijöitä. Joulupöytään Mika salakuljetti kinkkua niin, ettei Elisa nähnyt. Veljen kanssa Elisa debatoi muutoinkin eniten.

”Joskus jotkut ulkopuoliset, jotka ovat olleet sitä todistamassa, ovat kysyneet, että miksi te riitelette, et lopettakaa nyt toi riitely. Eivätkä he ole tajunneet sitä, että me nautitaan siitä.”

Koulussa Elisa oli kympin tyttö. Hänen ei tarvinnut ponnistella läksyjensä eteen, ja hän kirjoitti jo nuorena pitkiä fiktiivisiä tekstejä vapaa-ajallaan. Yläasteella häntä kuitenkin alettiin kiusata. Se alkoi siitä, kun Elisa puolusti toista kiusattua. Kiusaaja ilmoitti tekevänsä Elisan elämästä helvettiä, ja niin hän totta vie tekikin. Kiusaaminen jatkui aina yläasteen loppuun saakka.

Kun mikään ei auttanut, Elisa Aaltola alkoi ajatella, että Petäjävedeltä pääsisi kyllä joskus poiskin. Hän päätti keskittyä olennaiseen.

Hieman myöhemmin Aaltola ajattelisi, että hänellä olisi telos täytettävänään. Hänen elämällään olisi päämäärä.

Kahvilassa pörrää ampiainen, joka maallikon silmään näyttää lentävän holtittomasti ympäriinsä. Aaltola nousee pöydästä, ottaa tupon servettiä käteensä ja käy kohti hyönteistä. Hän pyydystää sen paperitupon sisään ja astelee ulos. Pian ampiainen lentää vapauteen.

”Sori, mä oon tämmönen”, Aaltola sanoo.

Kun Aaltola näkee hyönteisen sisätilassa, hän auttaa sen ulos. Kun hän vielä kaksi vuotta sitten asui Nokialla Siuron kylässä yli 120-vuotiaassa hirsitalossa, hän teki joka päivä hyönteispartion. Rakennuksen vanhat ikkunat olivat eläimille petollisia, ja Aaltola halusi auttaa hyönteiset vapauteen.

Ajatteleeko Aaltola, että ampiainen on mielellinen olento, niin kuin filosofit sanoisivat?

”Mä noudatan semmosta varovaisuusperiaatetta. Jos on todennäköistä mutta ei varmaa, että olennolla on mieli, kannattaa toimia niin kuin olento olisi mielellinen.”

Se toden totta kuulostaa filosofin argumentilta.

Jos Aaltola saisi päättää, hän käyttäisi hyönteisistäkin hän-pronomia.

”Englanniksi koira ei juuri ikinä ole it. Mutta suomeksi on.”

(Paitsi Turussa, missä olemme. Täällä koira on yleensä aina hän, Aaltola huomauttaa, ja se on hyvin mutkatonta niin.)

Syy suomen kielessä vallitsevaan valikoivaan hän-pronominin käyttöön tulee tarkemmin ottaen ihmiskeskeisestä maailman­kuvasta. Aaltola selittää miellyttävällä äänellä: Mitä enemmän tutkimusta tehdään, sitä selvempää on, että mielellisyys on eläinkuntaan laajasti levinnyt kyky. Vahva ihmiskeskeinen maailmakuva haluaa kuitenkin inttää, että vain ihmisillä olisi kognitiivisia kykyjä.

”Siihen ihmiskuvaan liittyy ihmisen erityisyys, joka taas kumpuaa juutalais-kristillisestä traditiosta, jossa toistetaan ajatusta, että ihminen on jumalan kuva ja muu eläinkunta ja luonto on tehty ihmisen hallittavaksi.”

Jotkut filosofitkin ovat tehneet tässä asiassa myyräntyötä. Mainitsemisen arvoinen on erityisesti René Descartes. Lukion filosofian tunneilla istuneet ehkä muistavat kartesiolaisen dualismin, joka erotti sielun ja ruumiin toisistaan. On muitakin dualismeja, kuten kulttuuri–luonto ja eläin–ihminen.

Descartes oli hyvin kiinnostunut vivisektiosta, eläinten leikkelystä kokeellisessa tarkoituksessa. Toimenpiteissä naulattiin apinoita kiinni koelautaan tassuistaan, ja ne huusivat ja rimpuilivat äärimmäisestä kivusta.

Descartesille eläin oli koneen kaltainen olio eikä eläimen huuto ollut osoitus sen mielellisyydestä vaan siitä, että koneen mekanismissa oli ongelma. Ja koska Descartes näki eläimen automaattina, eläimen hyväksikäytöstä poistui moraalinen ongelma.

Aaltola huokaisee.

”Descartes on tuottanut dualistista filosofiaa, joka tuottaa vastakkainasetteluita. Se on hänen surullinen perintönsä.”

Ihan aina Aaltola ei viitsi käyttää eläimistä hän-pronominia. Siinä missä koirasta on verrattain helppo sanoa hän, saattaa joillekin olla liikaa, jos sikaan, kalaan tai rapuun viittaa hän-sanalla. Silloin vaarana on, että ihmiset eivät lainkaan kuuntelisi Aaltolaa.

Mutta viime aikoina jokin on hieman muuttunut.

Aaltola on alkanut ajatella, että ravuista, sioista ja kaloista puhuessaan hän voisi rohkeammin puhua enemmän heistä.

Elisa Aaltola ei ollut uskoa korviaan. Hän oli tullut elämänsä ensimmäiselle filosofian luennolle ja siellä, pyytämättä ja yllättäen, arvostettu filosofi antoi esimerkin intuitiosta. Se kuului: kaikkihan me tiedämme, että häkkikanalat ovat väärin.

Luennoitsija oli Juhani Pietarinen, Turun yliopiston käytännöllisen filosofian nyt jo edesmennyt professori. Se, että arvostettu professori sanoi niin, oli Aaltolasta ihmeellinen asia. Siellä, mistä hän tuli, häkkikanaloista ajateltiin ihan toisella tavalla.

Elokuvatutkimuksen oppiaineeseen tehdyn gradun jälkeen Aaltola oli muutoinkin etsinyt itseään. Koska opintotukea oli kuitenkin ollut jäljellä, hän oli päätynyt kokeilemaan filosofian kurssia.

Pietarisen luennon jälkeen Aaltola meni seminaarikirjastoon katsomaan, onko eläimistä kirjoitettu jotain filosofian näkökulmasta. Hän löysi eläinetiikan ja Peter Singerin. Hän luki teoksia ahmien. Peli oli sillä selvä.

Vuonna 2002 Aaltola sai tutkijakoulupaikan Lancasterin yliopistosta Englannista. Siellä hän työsti väitöskirjaansa. Yhtenä päivänä hän huomasi yliopiston ilmoitustaululla kiinnostavan ilmoituksen. Kampuksen eläinoikeusryhmä tiedotti avoimesta tapaamisesta. Aaltola syttyi: sinne hän menisi!

Kokouksessa esitettiin raaka metsästysvideo, jota Aaltolan oli vaikea katsoa. Mutta pian sen jälkeen kävi ilmi, että kaikki muut paitsi Aaltola olivat vegaaneja ja Aaltola ”vain” kasvissyöjä. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus.

”Sitten mä lähdin vessaan, kun se oli niin vaivaannuttavaa, ja mietin, et pitäiskö mun vaan lähteä, ihmiset eivät pidä musta. Sit mä tulin takas ja sanoin, et mä haluun keskustella tästä. Että jos joku osoittaa, että mä oon väärässä, niin mä ryhdyn vegaaniksi. Keskustelu kesti ehkä kaksi minuuttia, ja mä olin väärässä.”

Sinä iltana Aaltola meni kotiinsa ja söi ahmien suosikkijuustoaan, Italiasta tuotua parmesaania.

Se oli viimeinen kerta. Aterian jälkeen hän voi pahoin.

Henkilöauton istuimilla on koirankarvoja. Aaltola sukii niitä pois lumiharjalla ja pahoittelee asiaa. Hänen autonsa on kuulemma lähinnä taksi, jolla hän vie koiriaan eläinlääkäriin ja metsään. Hän on ajatellut luopua siitä sitten, kun kolmijalkaisesta Ida-koirasta aika jättää.

Nyt on kuitenkin tarkoitus matkata autolla Ruissalon Kuuvan­nokkaan. Se on filosofin lempipaikka Turussa.

Ylipäänsä Aaltola on enemmän meri- kuin järvi-ihminen. Lapsuudessa kotipaikan järvi tuntui pieneltä. Aina jostain kulmasta ihminen muistutti olemassaolostaan, joko veneen kyydissä tai kalan pyydysten muodossa.

”Taas alkaa hävettää”, Aaltola sanoo Kuuvannokan luontopolun parkkipaikalla. Hänen on vaikea päästä yli koirankarvoja täynnä olevasta autostaan, jonka vieras ihminen on nähnyt.

Mutta hetkinen! Aaltolahan itse opettaa, että häpeä on oikeastaan hyödyllinen tunne.

”Niin, ehkä se motivoi mut siivoamaan mun auton.”

Viime aikoina Aaltola on puhunut ympäristöhäpeästä ja ilmastohäpeästä. Siitä, kuinka pitäisi tunnistaa, että meissä ihmisissä itsessämme, identiteeteissämme, voi olla ongelmia.

Hän aloittaa pienimuotoisen luennon: Syyllisyys on aina sellaista, joka kohdistuu tekoihin. Se on häpeää helpompi tunne, koska voimme helposti muuttaa yksittäisiä tekoja.

Häpeä sen sijaan liittyy identiteettiin ja siihen, minkälainen minä on. Ja identiteetti luonnollisesti liittyy ideologiaan, elämänkatsomukseen ja perusarvoihin.

Silloin, kun ihminen kokee häpeää, minässä on jotain vikaa, ei ainoastaan teoissa. Ja koska ilmastokriisi, lajikato ja eläinteollisuus ovat asioita, jotka vaativat meitä tunnistamaan, että perusarvoissamme on jotain vialla, häpeä voi johtaa siili­puolustukseen.

”Oon koittanut puhua siitä, että täytyy oppia ottamaan häpeä rakentavasti vastaan, ja siinä kohtaa moraalinen kypsyys on tärkeää. Voi ottaa häpeän vastaan ilman, että siitä tulee hajottava tunne tai että täysin murtuu.”

Siitäkin Aaltola on huolissaan, että nykyään länsimaissa on valloillaan kulttuuri, joka korostaa, ettei ketään saisi ikinä syyllistää mistään. Hän pelkää, että ihmiset alkavat ajatella, että syyllisyys tai häpeä olisivat jotenkin hirveän vaarallisia tunteita. Sellaisessa maailmassa ei voi keskustella ilmastokriisistä, lajikadosta tai eläinten oikeuksista.

”Sen takia ois tosi tärkeetä, että meitä kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti kannustettais tähän. Häpeä ja syyllisyys voivat olla katalysaattori, joka motivoi, että ihminen tekee jotain asialle.”

Aaltolan ajatukset kuulostavat järkeviltä mutta ehkä hieman yksilökeskeisiltä. Eikö meidän pitäisi kuitenkin keskittyä niihin kuuluisiin rakenteisiin? Ei kai ilmastokriisin ja lajikadon ratkaisu voi olla yksilön häpeäntunteen varassa?

Aaltola ajattelee, että molempia tarvitaan.

”Pelkään myös sitä, että jos korostetaan vain systeemitason muutosta, yksilönvastuu jää kokonaan pois. Yksilöt eivät mieti ollenkaan sitä, miten he itse elävät. He syyttävät kaukaista Kiinaa ja sen kaukaista hallintoa tai kapitalistista järjestelmää. Mutta jos se jää kasvottomaksi, jos ei osata puhua vastuusta ollenkaan, silloin se jää abstraktiksi. Jos ihmiset olisivat yksilö­tasolla vastuullisempia, he myös vaatisivat systeemitason muutosta. Lainsäädäntö ja kasvatus ovat yksilötason herättelyssä oleellisessa osassa.”

Sitten hän myöntää olevansa hieman Platonin kannalla, ihmiset kun eivät aina tee harkittuja päätöksiä.

”Mä pidän demokratiaa nykymuodossaan aika vaarallisena. Se ruokkii sitä, että poliitikot eivät tee järkeviä ratkaisuja, kun ne miettivät vain omaa kauttaan ja suosiota ja haluavat tehdä päätöksiä, jotka miellyttävät mahdollisimman monia ihmisiä. Silloin tehdään päätöksiä, jotka eivät vaadi muutosta, jolloin kehä vain pyörii.”

”Sen takia pitäis tuoda joku toinen poliittinen järjestelmä. Mä en tiedä, mikä se olisi. Ja tässä kohtaa mä sanon, että mä oon vain filosofi.”

Kuuvannokassa alkaa sataa voimakkaasti, mutta Aaltola astelee varmoin askelin rantakallioille. Se on hänelle tuttu paikka: täällä hän on miettinyt uravalintojaan ja vaikeaa eroa, joka sai hänet muuttamaan pari vuotta sitten Nokian Siurosta takaisin Turkuun.

Itse asiassa hän tulee tänne usein juuri sadepäivinä. Meren läheisyydessä on sekin hyvä puoli, että meri ikään kuin antaa lupauksen siitä, että aina voisi lähteä maailmalle. Ei kuitenkaan tarvitse, jos ei halua.

”Siinä on joku sellainen rajalla olemisen fiilis, että on maalla ja sit meri on tossa, ja sit aukeaa joku toinen todellisuus. Mä pidän siitä rajalla olemisen ideasta. Siitä, että on osa jotain, mutta vierellä on jotain muuta, jota kohti voisi mennä, joka on vähän vierasta ja tuntematonta mutta myös kiinnostavaa ja kutkuttavaa.”

Jos Aaltola pohtii meren äärellä suuria kysymyksiä, metsässä hän rauhoittuu. Siellä hän ei katso horisonttiin vaan lähelle, liki sammaleen tai puunrungon pintaa.

”Voisin tehdä aamunavausmaisen metaforan: molempia tarvitaan.”

Meri on tarjonnut hänelle myös vastauksia. Yksi suurista pohdittavista asioista hänen elämässään oli vapaaehtoinen lapsettomuus. Aaltola ei niinkään pohtinut, oliko päätös oikea – hän tiesi sen olevan –, vaan sitä, mikä hänen identiteettinsä on maailmassa, jossa suurella osalla hänen ikäisistään naisista on lapsi.

Yksi painava tekijä lapsettomuuspäätöksessä oli ympäristö. Aaltolaa on aina vaivannut paljon se, kuinka ihminen on vienyt maapinta-alaa muilta lajeilta.

Ja kun hän ajatteli omaa mahdollista lastaan, hän näki päässään kerta toisensa jälkeen mielikuvia, joissa tämä rakensi itselleen omakotitaloa luonnon keskelle.

Hän ei saanut ajatukselta rauhaa.

Retki jatkuu meren ääreltä luontopolulle. Yhtäkkiä Aaltola kertoo, että hänen viiden koiransa tuhkat on tuotu pienen kumpareen taa. Se on kaunis kohta, hänen lempipaikkansa Ruissalon metsässä. Aaltola ei ole yhtään uskonnollinen, mutta hänelle on tärkeää, että hän voi tulla muistelemaan koiriaan tärkeään paikkaan.

Viime syksynä Aaltola sairastui vakavasti. Tulehdusbakteeri levisi aivoihin, ja hän joutui hätäleikkaukseen, jossa hänen aivonsa operoitiin. Ei ollut varmaa, selviytyisikö hän. Hän itse oli varma, että hän kuolisi.

Aaltola virui Tyksissä ylipainehappihoidossa ja sai voimakkaita antibiootteja. Ja kun hän lopulta pääsi kotiin sairaalasta, sairaanhoitaja kävi annostelemassa lääkettä suoraan suoneen kahden ja puolen kuukauden ajan.

Sairaalassa hän näki kaikenlaisia näkyjä, aivoista kun oli kyse. Pelon rinnalle astui huoli muista. Kaiken keskellä piti järjestellä testamenttia ja koirien kohtaloa.

”Se oli jännä hetki. Sitähän ei normaalisti tiedä, miten käyttäytyisi oikeasti sillä hetkellä, kun ajattelee kuolevansa. Siinä tulee myös tosi käytännönläheinen puoli esille.”

Sitten iski kauhu: Aaltola ajatteli, että hän ei ole tehnyt puoliakaan siitä, mitä hän oli ajatellut tehdä. Hän ei ollut ehtinyt kirjoittaa tarpeeksi. Hän ei todellakaan ollut ehtinyt tehdä tarpeeksi eläinten hyväksi.

Aaltola toivoi saavansa edes puoli vuotta lisäaikaa. Sitten hän ehtisi tehdä pää höyryten lisää eläin- ja luontohommia. Kirjoittaa. Täyttää telosta, tehtäväänsä maailmassa.

”Se oli suurin ajatus. Valtava katumus siitä, miksi mä en oo tehnyt enempää.”

Hän toipui. Seuraavana talvena hän liittyi Twitteriin ja alkoi kirjoittaa esseitä. Ne julkaistaan ensi keväänä.

On vielä yksi asia, joka Elisa Aaltolan kanssa pitää tehdä. On tavattava hänen rakastettunsa.

Kova sade on kastellut retkivaatteet ja repun, mutta Aaltola vakuuttaa, ettei haittaa, vaikka auton penkit kastuvat. Sellaista se välillä on monilajisessa perheessä muutenkin.

Matka Ruissalosta takaisin Turun vanhalle kasarmialueelle on hyvä käyttää puhumalla lihantuotannon tulevaisuudesta. Viime keväänä nimittäin kävi niin, että Aaltola sai kutsun Maaseudun Tulevaisuuden kolumnistiksi. Hän kertoo saaneensa kirjoituksistaan sähköpostiinsa myönteistä palautetta eläintuottajilta, tarkemmin ottaen nuoremmilta eläintuottajilta.

”Nuorilta on tullut kommentointia, että onneksi näistä asioista puhutaan, koska tuottajayhteisössä on vaikea nostaa ongelmia esille, koska ilmapiiri on sellainen, että kritiikkiä ei välttämättä sallita. On kannustettu, että puhuthan tästä ja tästä. On annettu jopa ehdotuksia aiheista.”

Aaltolasta se on toivoa herättävä asia. Hän ajattelee, että muutos tapahtuu pikku hiljaa. Keinolihaprojektit ovat käynnissä ja niihin panostetaan suuria summia rahaa. Muutoinkin ruokateollisuudessa investoidaan voimakkaasti kasvisperäisiin tuotteisiin. Lihaveronkin hän toivoo näkevänsä.

”Eläintuotanto tulee pienenemään hyvin nopeasti, lähivuosi­kymmeninä. Tulee halvempia ruoantuotantokeinoja. Ilmasto­kriisi näyttelee tässä suurta roolia. Halutaan tuottaa vähemmän päästöjä aiheuttavia tuotteita markkinoille.”

Ja kun eläintuotanto vähenee, ihmisen eläinsuhde saattaa tulla nykyistä positiivisemmaksi, uskoo Aaltola. Toisin sanoen meistä saattaa tulla vähän vähemmän ihmiskeskeisiä.

Aaltola ajaa tutulle parkkipaikalle ja lähtee kävelemään kotiaan kohti. Hän huikkaa tulevansa pian takaisin.

Ja sieltä rakastetut viimein saapuvat, tarkemmin kaksi heistä. Darla ja Siiri.

Ida-vanhus ei enää oikein kestä vieraita. Sille tulee stressiä, ja Aaltola ei halua rasittaa häntä.

Darla haukkuu ja hyppii, Siiri heiluttaa häntää. Nyt olisi pieni kävelylenkki paikallaan.

Aaltola ajattelee, että kaiken kaikkiaan meidän pitäisi rakastaa enemmän. Jostain syystä suomen kielessä rakkaus usein ymmärretään vain romanttisena rakkautena.

Se on siinä mielessä haitallista, että rakkaus on yhtä tärkeä moraalitunne kuin häpeäkin. Rakkauskin voi saada meidät toimimaan, ja rakkautta voisi useammin soveltaa myös muihin ihmisiin – ja muihin lajeihin. Tästä aiheesta Aaltola on kirjoittanut kirjankin.

”Mulle henkilökohtaisesti on hirveän selvää, että se on rakkautta, jota mä koen mun koiria kohtaan.”

Sen tuntee esimerkiksi siitä, että Aaltolalle tulee koirien seurassa hirveän hyvä olo. Koirien itseisarvo ja niiden oma todellisuus on niin ikään hänelle hyvin oleellista.

Ajatus on kaunis, mutta miten ihmeessä me ihmiset oikeasti ryhdymme ajattelemaan noin muista lajeista? Track recordimme on synkkä, kun katsoo, mitä tuhoa olemme saaneet aikaan.

Aaltola myöntää, että hänelläkin on kyyninen ihmiskuva. Osa hänestä ajattelee, että peli on täysin menetetty. Että jos ihmiskunta katoaa, toivottavasti se ei veisi kauheasti muita lajeja mukanaan.

Mutta näiden ajatusten vastapainona on toivo. Pakkohan tässä on yrittää.

”Meillä on taito moraaliseen harkintaan, myötätuntoon, pitkä­jänteisiin suunnitelmiin. On monia kulttuureita, jotka ovat rakentuneet sen varaan, että ne elävät tasapainossa ympäröivän luonnon kanssa ja muodostavat pitkän aikavälin suunnitelmia. Ja joissa ihmiskeskeinen itsekkyys on vierasta. Ontologia on ihan erilaista kuin yksilökeskeisissä kulttuureissa.”

Nyt täytyy vain toivoa, että ihminen pystyisi ottamaan askeleen taaksepäin, huomaamaan kaiken tämän.

”Tämä tarkoittaisi kulttuurista kasvatusta, koska lajina me kykenemme siihen.”

Se motivoisi myös omaa elämäämme. Se liikuttaisi meitä.

* Metsästäjä ampui Lieksan karhun ja kaksi sen pennuista ennen tämän jutun ilmestymistä.