Kalliomännikön jäkälikkö hohtaa valkoisena. Pallero­poron­jäkälät, tina­jäkälät ja monen muotoiset torvi­jäkälät kasvavat paahteisella kalliolla ja kuivuvat rutikuiviksi. Toisaalta ne myös elpyvät nopeasti heti sateiden tullessa.

Jäkälien seurassa kasvaa tumman­vihreä, pienilehtinen varpu, joka tulee toimeen hyvin kuivissa ja karuissa olo­suhteissa. Sen neulasmaiset lehdet ovat vaha­pintaisia ja paksuja eivätkä kuivu helposti.

Variksenmarja kukkii hyvin aikaisin. Jo huhtikuussa variksenmarjakasvustot saavat punaisen sävyn, kun vaatimattoman kokoiset, mutta syvän punaiset kukat puhkeavat. Kasvustossa kulkiessa heteistä tuprahtelee keltaisia siitepölypilviä.

Variksenmarjalla on Suomessa kaksi ala­lajia, joita molempia tavataan koko maassa. Kaksi­kotinen etelänvariksen­marja on pienimarjainen ja sen sato on vaatimaton. Yksikotinen pohjan­variksen­marja on runsas­satoinen. Marjat ovat suuri­kokoisia ja maukkaampia kuin variksenmarjalla. Pohjanvariksenmarja kestää äärevämpiä oloja kuin variksenmarja.

Variksenmarja on mainettaan parempi talousmarja. Pohjan­variksenmarja on hyvin satoisa. Sen marjat sisältävät ­runsaasti vitamiineja ja kuituja.

Variksenmarjaan voi lähteä jo heinäkuusta lähtien. Marjat ovat poimittavissa lumen tuloon asti ja jälleen keväällä, kun lumet ovat sulaneet.

Viime vuosina on tutkittu ja löydetty uusia terveys­vaikutteisia aineita. Näistä tärkeimpiä ovat marjojen sisältämät flavonoidit. Ne ovat antioksidantteja, joiden arvellaan ehkäisevän muun muassa sydän- ja verisuonitautien sekä syövän syntyä. Varik­sen­­marjan marjoissa on flavonoideja enemmän kuin millään muulla ­marjallamme.

Vaikka marjojen maku on mieto, on niissä hieno aromi. Koska variksen­marjassa ei juuri ole makua, sen voi sekoittaa muihin marjoihin. Lajikkeesta saa marjan mauttomuudesta huolimatta varsin hyvää mehua.

Variksenmarjat olivat arktisten seutujen ihmisille tärkeätä ­talviravintoa. Tällöin marjat kerättiin ennen pakkasia, koska ­pakkaset olisivat pehmittäneet ne. Marjat jätettiin keräämisen jälkeen pakkaseen jäätymään. Jäätyneestä lohkareesta ­lohkottiin sitten kappale, jonka päälle kaadettiin sulaa poronrasvaa.

Keväällä kerätyistä variksenmarjoista tehtiin ohra- tai ruisjauhojen kanssa pöperöä, jota kutsuttiin tahkuriksi. Sitä käytettiin kevätväsymyksen poistoon. ­Siihen riitti viikon kuuri. Variksenmarja on tunnettu myös keripukkiyrttinä. Sen C­-vitamiini­pitoisuus onkin korkea. ­Islannissa valmistettiin variksenmarjasta viiniä jo 1200-luvulla.