Päiväkirjat ja paperikalentereihin tehdyt merkinnät tulivat tarkasti luetuksi, kun Erkki Liikanen valmisteli muistelmiensa toista osaa. Hän kertoo uudessa Komissaari-kirjassaan kahdesta kaudestaan eli kymmenestä vuodestaan Suomen EU-komissaarina.

– Suomen tulo EU:n jäseneksi on ehdottomasti tärkein asia. Myös entisen rautaesiripun takaisten maiden liittyminen EU:iin oli merkittävää. Jäsenyyksien ehto oli, että ne hyväksyvät oikeusvaltion periaatteet. Suurin pettymys on, että näistä sitoumuksista on jouduttu sen ­jälkeen usein kiistelemään Puolan ja Unkarin kanssa, hän sanoo.

Kerrot, että komission ensimmäinen kokous sai sinut tuntemaan perhosia vatsassa. Olet kuitenkin tunnettu ­supliikkimies. Millaiset tilanteet sinua jännittävät?

Olin tehnyt neljä ja puoli vuotta raportteja siitä, mitä komissiossa tapahtuu enkä ollut koskaan ollut kokoushuoneessa.

Kaikki muuttui, kun Suomi oli EU:n jäsen. Siellä oli pöydän ympärillä paikka ja laatassa luki Liikanen. Tunsin, että se oli historiallinen hetki Suomelle ja myös minulle.

En mennyt ensimmäisenä puhumaan, vaan kuuntelin, tarkkailin ja valmistauduin, kuinka parhaiten vaikuttaa. Enemmän jännitin esiintymistä Mikkelin Lähemäen kansakoulun äitienpäiväjuhlassa. Sen jälkeen on ollut helpompaa.

Kirjasta välittyy työkeskeinen maailma, johon kuului isoja asioita ja jatkuvaa matkustamista. Tunsitko koskaan ­riittämättömyyttä tai väsymystä?

En tuntenut riittämättömyyttä. Jos en tiennyt, aina löytyi ihmisiä, joilta kysyä. Iso kuva pitää kuitenkin rakentaa itse, lukea historiaa ja pitää yllä yleissivistystä.

Väsymystä tuli, mutta ei niin, että se olisi vienyt ­motivaatiota.

Minulla on aina ollut elämä myös työn ulkopuolella: lenkkeily, kirjallisuus ja musiikki, teatteri ja konsertit Assin kanssa. Ja Saimaalle on aina pitänyt päästä.

Matkoilla tapasin uusia ihmisiä ja elin Eurooppaa ja maailmaa. Matkustaminen ei ole ongelma, kun muistaa levätä ja saa nukuttua.

Kirjoitat, että Nokian johtokuntaan kuulunutta Sari Baldaufia pohdittiin EU:n telekommunikaation johto­tehtäviin. Suomessa asiasta kysyttiin pääjohtaja Jorma Ollilalta, joka vastasi ei. Eikö ole omituista, että asiaa ei kysytty Baldaufilta?

Asia hämmensi, kun luin sen nyt päivä­kirjastani, mutta niin se varmasti oli, koska olin sen kirjoittanut. En tiedä, kysyttiinkö Sari Baldaufilta itseltään ­koskaan. Ei taidettu kysyä.

Joulukuussa 1997 italialainen, ääri­oikeistolainen meppi ­laittoi liikkeelle tarinan, jossa ASSI-yhtiöllä olisi toimisto samassa talossa komissaari Liikasen kanssa ja että vaimosi Assi Liikanen olisi sen toimitusjohtaja.

Suomessa heräsi kohu Assin työstä Stakesin ­projektipäällikkönä ­Brysselissä. ­Tammikuussa 1998 hän jätti tehtävänsä. Kirjoitat, että Assin kohtelu on satuttanut enemmän kuin mikään muu. Pystytkö koskaan antamaan sitä anteeksi?

Juttu ryöstäytyi ja alkoi elää omaa ­elämäänsä. En olisi ikinä uskonut sitä. Minulle oli itsestään selvää, että naisilla on oma elämä ja ura eikä toista vahingoiteta puolison työn vuoksi.

Se sattui syvästi Assiin, joka oli uupua sen paineessa. Häneltä puuttuivat Brysselissä turvaverkot ja ystävät. Hän päätti palata Suomeen.

Ehkä annan kampanjan anteeksi, mutta en unohda sitä.

Olet yhä nuorimpana Suomen eduskuntaan valittu kansanedustaja, 21-vuotiaana 1972. Olit Suomen ensimmäinen EU-komissaari. Mikä on kirittänyt sinua olemaan aitiopaikalla ensimmäisenä?

En ole ajatellut tehtäviä kilpailumielessä, vaan minulla on ollut palava halu oppia uusia asioita.

Minulla on ollut tilaisuuksia ja onnea tutustua ihmisiin, jotka ovat valmiita ­keskustelemaan ja vastaamaan kysymyksiin. Kun herää aamulla varhain ja on kiinnostunut maailmasta, ehtii iltaan mennessä oppia paljon.

Brysselin-vuosinasi isäsi menehtyi ­Alzheimerin tautiin 72-vuotiaana. ­Täytät syksyllä 71 vuotta. Pelkäätkö ­vanhenemista tai sairastumista?

Isäni sairastumisen aikoihin ­Alzheimerista ei puhuttu vielä paljon. Olen seurannut siitä asti, saadaanko ­Alzheimer-lääkkeissä aikaan läpimurtoa. Nyt, 20 vuoden kuluttua, on näkyvissä ensimmäisiä valon merkkejä. Vanhe­nemista tai sairastumista en pelkää.

Olet harrastanut maratonjuoksua. Kuvaat sitä mainioksi lajiksi: se ei vaadi lahjoja, vaan luonnetta. Miten se on kehittänyt luonnettasi?

En liiku henkeni edestä vaan niin, että se tuntuu hyvältä. Se on parasta terveydelle. Maratonista olen oppinut myös, että kun malttaa pitää vauhdin sopivana, jaksaa paljon ja pidemmälle kuin luulee.

Olet tunnettu puhelahjoistasi, niin ­laadullisista kuin määrällisistä. Mikä saa sinut sanattomaksi?

En puhu hyvin henkilökohtaisista asioista enkä luottamukselliseksi sovituista.

Kerro jokin salaisuutesi.

Yritän tarkasti kuunnella ja ottaa ­huomioon, mitä muut sanovat.

Haluan muistaa varsinkin ne, jotka eivät ole usein äänessä. Minua askarruttaa, mitä he ­ajattelevat.

Toivon, että olen tästä vuosien varrella jotakin oppinut.

Päivitetty 18.2. – Ilmestynyt 31.1.2021