Apu

Apu Itä-Ukrainassa: ”Rahat ovat loppu eikä ole töitä – Harkovaan en palaa, sillä lasta ei voi viedä pommitusten keskelle” – Video tuhotusta Saltivkasta

Apu Itä-Ukrainassa: ”Rahat ovat loppu eikä ole töitä – Harkovaan en palaa, sillä lasta ei voi viedä pommitusten keskelle” – Video tuhotusta Saltivkasta
Suomalainen muusikko ja elokuvaopiskelija Lukas Stasevskij palasi Ukrainaan kuvaamaan dokumenttia. Kuljettajaksi löytyi vanha kaveri, joka oli muuttunut viime tapaamisen jälkeen. Näyttelijästä oli tullut sotilas.
Julkaistu: 30.8.2022

Mikä ihmeen fontan?, mietin kun Bohdan käskee puhelimessa tulemaan Harkovan rautatieaseman suihkulähdeaukiolle. Googletan nopeasti paikan ja kävelen rautatienaukion toiselle puolelle.

Tuntuu absurdilta raahata selloa selässä rintamakaupungissa. Sytytän tupakan ja jään odottamaan tien sivuun. On vaikea kuvitella miltä Bohdan näyttäisi sotilaana.

Päätien reunaan pysähtyy romuauto, josta nousee maastohousuihin pukeutunut Bohdan. Hän nostaa kädet ilmaan ja kiroaa:

– Perkele soikoon, Lukas!

Tapaamme ensimmäistä kertaa sodan alkamisen jälkeen. Olen suomalaiseen tapaan edelleen vähän jähmeä tällaisissa tilanteissa, mutta halaamme silti.

Bohdanin kasvoilta näkyy, että hän ei edelleenkään ole aamuvirkku. Kello on seitsemän aamulla. Rosoisessa ulko-olemuksessa on kuitenkin ryhdikkyyttä, joka on minulle uutta.

Helmikuun 24. päivä kaikki muuttui

Viime vuoden syyskuussa muutin Kiovaan opiskelemaan elokuvaohjausta. Suomalais-ukrainalaisena minua oli jo pitkään kiehtonut muuttaa isäni kotimaahan ja tutustua sen ihmisiin ja kulttuuriin. Tuota ennen olin vieraillut maassa vain satunnaisesti.

Kouluvuoden alussa ystävystyin niin ikään elokuvaohjaajaksi opiskelleen Bohdan Adamenkon kanssa. Harkovasta kotoisin oleva näyttelijä oli ennen näyttelijänuraansa opiskellut Harkovan poliisiakatemiassa.

Vaikka Harkova on pääosin venäjänkielinen kaupunki, huomasin siellä käydessäni asukkaiden puhuvan mielellään ukrainaa eikä heissä ollu havaittavissa minkäänlaista ”venäjämielisyyttä”. Siitä huolimatta mietin, tekisivätkö he todellista vastarintaa, jos 30 kilometrin päässä sijaitseva Venäjä hyökkäisi maahan.

Bohdanin olemukseen oli tullut uudenlaista ryhdikkyyttä, mutta aamuvirkku hän ei edelleenkään ole.

Kun sota lopulta alkoi 24. helmikuuta, olin itse Kiovassa. Venäläiset olivat tehneet sodan ensimmäisinä päivinä rynnäkön Harkovan keskustaan, mutta ukrainalaiset olivat torjuneet hyökkäyksen.

Bohdan oli jäänyt Harkovaan. Sodan toisena yönä kysyin häneltä, millainen tilanne siellä oli.

– Ihan ok, pommittavat helvetisti, hän vastasi.

Yhteydenpitoni Bohdaniin ja kaikkiin muihinkin väheni, kun yritin pitää oman tilanteeni kasassa. Bohdanin Instagram-tarinoista näin, kuinka hän monien muiden ukrainalaisten tapaan teki humanitaarista vapaaehtoistyötä.

Myöhemmin kaverin päivityksissä alkoi näkyä sotilasunivormu, ja hän pyysi ihmisiltä lahjoituksia aluepuolustuspataljoonalleen.

Automatka tyssää muutaman sadan metrin päässä Harkovan rautatieasemalta.

Harkovasta loppui kaikki, ruoka, vesi ja lääkkeet

Nyt on elokuu, ja olen saapunut Harkovaan yöjunalla. Bohdan on tullut hakemaan minua vanhalle Daewoo Lanoksella, joka jo muutaman sadan metrin jälkeen alkaa vuotaa jäähdytysnestettä. Matkamme tyssää.

– Näetkö nyt, millaisilla vehkeillä joudumme ajamaan? Ajattele kun näin käy tositilanteessa sotilaiden ajaessa pitkin rintamalinjoja, Bohdan sanoo.

Puolen tunnin odottelun jälkeen saapuu Bohdanin sotilasystävä yhtä surkean näköisellä autolla luoksemme ja alkaa korjaamaan autoamme.

– Tämä ei enää kovin montaa päivää kestä, sotilas sanoo.

Hän kertoo, että rintamalinjoilla olevilla ukrainalaisjoukoilla on huutava pula mistä tahansa toimivista kulkuvälineistä.

Pääsemme kuitenkin liikkeelle ja ajamme Harkovan laidalla olevalle ränsistyneelle talolle, jonka autotallista paljastu avustustarvikkeiden varasto.

Bohdan on tehnyt humanitaarisen avun kätköjä tuttaviensa ja ystäviensä autotalleihin ympäri Harkovaa, jotta pommitusten sattuessa kohdalle kaikki ei tuhoutuisi kerralla.

– Sodan alkuvaiheessa Harkovasta loppui kaikki mahdollinen; ruoka, vesi ja lääkkeet. Mitä syrjemmässä ihmiset asuivat, sitä toivottomampi tilanne oli, Bohdan kertoo.

Vaikka Bohdan liittyi kesäkuussa virallisesti aluepuolustusjoukkoihin, hänen annettiin jatkaa humanitaarisen avustustyön parissa. Sillä tavoin hänenkin pataljoonansa saa tarvittavia varusteita.

Vaikka armeija hoitaa pataljooniensa aseistuksen, sotilaiden elintarvikkeet ovat usein vapaaehtoisjärjestöjen tuen varassa.

Lastaamme avustukuorman pakettiautoon ja lähdemme ajamaan kohti kylää, joka sijaitsee noin sata kilometriä Harkovasta etelään. Tarkoituksena on viedä apua kylään sijoitetuille evakkolapsille ja heidän perheilleen.

Matkalla auringonkukkapeltojen halki näen ensimmäistä kertaa matalalla lentävän ukrainalaishävittäjän. Se lentää vauhdilla kohti itää, Donbasia, jossa Venäjän hyökkäyksen yksi päärintamalinja on tälläkin hetkellä.

Ukrainan ilmavoimia venäläiset eivät ole väitteistään huolimatta kyenneet tuhoamaan.

Evakot ovat jumittaneet pienessä kylässä jo puoli vuotta

Pienen itäukrainalaisen kylän kirjaston pihalla on iso joukko lapsia. Tänne sijoitettujen lapsiperheiden oli alun perin tarkoitus jäädä kylään vain tilapäisesti, mutta toisin kävi. He ovat olleet täällä jo puoli vuotta, sodan alusta asti.

Nuorimmat lapset ovat vuoden ikäisiä ja vanhimmat teini-iässä. Monen perheen koti on jäänyt venäläisten haltuun tai tuhoutunut pommituksissa.

– Ensimmäisten kuukausien aikana emme saaneet yhtään apua tänne, ja nytkin sitä tulee harvakseltaan. Olen itse joutunut taistelemaan avustuspaketeista kirjoittelemalla Instagramissa eri avustusjärjestöille, kertoo kaksivuotiaan pojan yksinhuoltaja Irina.

– Harkovaan en palaa, sillä ei lasta voi viedä pommitusten keskelle, sanoo Irina.

Hän on toiminut kylän evakkoperheiden tukihenkilönä ja löytänyt Instagramin kautta myös Bohdanin, joka on tuonut tänne avustuskuorman nyt toista kertaa.

– Vaikka kesällä täällä pystyy jotenkin asumaan, niin talveksi on pakko keksiä jotain muuta. Rahat ovat loppu eikä täällä ole mitään töitä. Harkovaan en kuitenkaan palaa, sillä ei lasta voi viedä pommitusten keskelle, Irina kertoo.

Soitan lapsille sellolla suomalaisia ja ukrainalaisia kansanlauluja, kuten Ievan polkkaa. Minua koskettaa heistä välittyvä ilo ja riemu.

– Tämä on ensimmäisiä kertoja, kun lapsille on tarjolla jotain ohjelmaa sodan aikana, sanoo erään tytön äiti.

Lähdettyämme takaisin kohti Harkovaa jään miettimään lapsiperheiden kohtaloa; kuinka he selviävät talven yli, jos he joutuvat jäämään kylään?

Lukas Stasevekij soitti sellolla lapsille suomalaisia ja ukrainalaisia kansanlauluja.

Saltivkan tuho

Seuraavana päivänä ajamme surullisenkuuluisalle Saltivkan asuinaluelle, missä Bohdan koki sodan alkuhetket kihlattunsa kanssa. Saltivka on Harkovan ja koko Ukrainan suurin lähiö, jossa asui ennen sotaa noin 400 000 ihmistä. Se sijaitsee lähellä Venäjän rajaa, minkä vuoksi se on ollut jatkuvan pommituksen kohteena.

– Ensimmäisen viikon ajan elimme asuinalueemme pommisuojassa ja yritin epätoivoisesti vakuuttaa tyttöystäväni pakenemaan Harkovasta. Tyttöystäväni sekä hänen vanhempansa olivat täysin lamaantuneessa tilassa. Kesti yli viikon ennen kuin he vihdoin suostuivat jättämään kotinsa ja sain vietyä heidät Länsi-Ukrainaan turvaan, Bohdan kertoo.

Näky on tähänastisista sotakokemuksistani lohduttomimpia. Lähes kaikki betonilähiön suuret kerrostalot ovat joutuneet iskujen kohteeksi. Osa rakennuksista on romahtanut ja kaikissa näkyy mustia polttojälkiä.

Alueella haisee roskien ja palaneen käry. Näen telttoja, joissa ihmiset ovat tehneet ruokaa ja polttaneet nuotioita. Asuinalue on aavemaisen autio, mutta siellä täällä vastaan kävelee satunnainen yksittäinen kulkija.

Koko päivän aikana näen kymmenenkunta ihmistä; vain pieni osa valtavan alueen asukkaista on jäänyt asumaan tänne.

Näiden ihmisten lasittuneiden katseiden takaa näkee valtava inhimillinen tragedia. Alueelle jääneet ovat olleet yhteiskunnassa jo valmiiksi syrjäytyneessä asemassa.

Jura-niminen vanha mies kertoo, ettei hänelle ei ole jäänyt jäljelle yhtään sukulaista eikä omaisuutta. Ruokaa alueelle tuodaan kerran viikossa ja vettä haetaan läheisestä kaivosta vesipulloilla.

Kävelen pommitetun koulun käytävillä. Osa luokista on romahtanut ja tilat ovat kärpästen peitossa. Pulpeteilla on koulukirjoja ja erään luokan liitutaululle on jäänyt pysäyttävä teksti:

”24.2. – sota”.

Hiljaisuuden rikkovat vähän väliä kuuluvat räjähdykset. Saltivka on iskujen kohteena edelleen lähes päivittäin ja on ollut sitä taukoamatta jo puoli vuotta.

Toisin kuin esimerkiksi Butšassa ja muissa vapautetuissa Kiovan ympäryskylissä, sota jatkuu täällä edelleen, eikä paikallisviranomaisilla ole siitä johtuen resursseja huolehtia alueen asukkaista.

Video: Bohdan Adamenko lausuu kirjoittamansa runon Saltivkassa

Hyväksy evästeet

YouTuben videosoitin käyttää evästeitä. Hyväksy evästeet katsoaksesi videon.

Youtube video placeholder

Teksti luokan liitutaululla: 24.02.22 – sota, ja sydän, jonka yli on vedetty ruksi.
Oppikirjoja tuhotussa koulussa.

Ohjus museoon keskellä peltoa

Saltivkassa vierailtumme lähdemme ajamaan viidenkymmenen kilometrin päässä Harkovasta sijaitsevaan Skovorodan museoon.

Hryhoriy Skovoroda (1722–1794) oli kansainvälisestikin tunnettu itäukrainalainen runoilija ja filosofi. Hän eli suurimman osan elämästään ystäviensä elättämänä kulkurina kierrellen ympäri Ukrainaa.

Skovoroda kirjoitti kaskuja, runoja sekä erilaisia tekstejä sekoittaen kaunokirjallisuuden ja filosofian aineksia. Hän pyrki teksteissään selvittämään onnellisuuden olemusta.

Sanotaan, että Venäjän keisarinna Katariina Suuri ehdotti miehensä Potjomkinin kautta Skovorodalle hovifilosofin asemaa Pietarissa, mutta Skovoroda kieltäytyi.

Hän sanoi, että ei aio jättää kotimaatansa Ukrainaa, sillä hänen pillinsä ja vuohensa ovat keisarillista kunniaa tärkeämpiä.

Museorakennus, jossa Skovoroda oli myös aikoinaan kuollut, on tuhoutunut raketti-iskussa. Museon työntekijä esittelee tuhoutunutta aateliskartanoa selittäen, mitä missäkin nurkkauksessa oli ennen tuhoisaa iskua. Tämä museokäynti jää mieleen varmasti elämäni absurdeimpana ja epätodellisimpana.

On mahdotonta kuvitella järkevää syytä sille, miksi isku on tehty tähän ukrainalaisille mittaamattoman arvokkaaseen kohteeseen. Kokemus on verrattavissa siihen, että Järvenpään Ainola tuhottaisiin tarkoituksella.

Sattumaa raketti-isku ei ole voinut olla, sillä tuhoutunut museo on ainoa rakennus keskellä suurta puistoa. Lähimmät rakennukset ovat maalaistaloja kaukana museosta.

– Emme keksi mitään muuta syytä, kuin halu tuhota ukrainalaista kulttuuriperintöä, sanoo museon työntekijä Oksana.

Harkovaa pommitetaan yöllä

Matkustamme yöksi takaisin Harkovaan ja näemme suuren keltapunaisen savuvanan. Paikalliseen tehtaaseen on kuulemma juuri osunut raketti.

Kysyn Bohdanilta, eikö hän kaipaa paluuta elokuvien pariin.

– Se on vaikea kysymys, sillä jos olisin kohdannut sodan esimerkiksi Kiovassa, saattaisin nyt tehdä jotain taiteen parissa. Jäin Harkovaan, sillä koin velvollisuudekseni auttaa. Kaiken kokemani jälkeen päässäni pyörii kuitenkin jatkuvasti erilaisia elokuvaideoita ja olen tehnyt myös runoja täällä ollessani.

Yöllä pommitukset vaativat asuinalueellamme jälleen yhden kuolonuhrin.

Aamulla hyvästelen Bohdanin juna-asemalla ja lupaan, että yritän järjestää Suomesta käsin humanitaarista apua Harkovaan.

Muutaman päivän matkustamisen jälkeen pääsen vihdoin Puolaan ja kysyn vielä Bohdanilta kuulumisia.

– Tiedätkö, minulla ei ole enää autoa.

Artikkelin kuvat ovat ruutukaappauksia Lukas Stasevskijn tulevaan dokumenttiinsa kuvaamasta materiaalista.

Kommentoi »