Viime vuoden syyskuussa muutin Kiovaan opiskelemaan elokuvaohjausta. Suomalais-ukrainalaisena minua oli jo pitkään kiehtonut muuttaa isäni kotimaahan ja tutustua sen ihmisiin ja kulttuuriin. Tuota ennen olin vieraillut maassa vain satunnaisesti.

Kouluvuoden alussa ystävystyin niin ikään elokuvaohjaajaksi opiskelleen Bohdan Adamenkon kanssa. Harkovasta kotoisin oleva näyttelijä oli ennen näyttelijänuraansa opiskellut Harkovan poliisiakatemiassa.

Vaikka Harkova on pääosin venäjänkielinen kaupunki, huomasin siellä käydessäni asukkaiden puhuvan mielellään ukrainaa eikä heissä ollu havaittavissa minkäänlaista ”venäjämielisyyttä”. Siitä huolimatta mietin, tekisivätkö he todellista vastarintaa, jos 30 kilometrin päässä sijaitseva Venäjä hyökkäisi maahan.

Kun sota lopulta alkoi 24. helmikuuta, olin itse Kiovassa. Venäläiset olivat tehneet sodan ensimmäisinä päivinä rynnäkön Harkovan keskustaan, mutta ukrainalaiset olivat torjuneet hyökkäyksen.

Bohdan oli jäänyt Harkovaan. Sodan toisena yönä kysyin häneltä, millainen tilanne siellä oli.

– Ihan ok, pommittavat helvetisti, hän vastasi.

Yhteydenpitoni Bohdaniin ja kaikkiin muihinkin väheni, kun yritin pitää oman tilanteeni kasassa. Bohdanin Instagram-tarinoista näin, kuinka hän monien muiden ukrainalaisten tapaan teki humanitaarista vapaaehtoistyötä.

Myöhemmin kaverin päivityksissä alkoi näkyä sotilasunivormu, ja hän pyysi ihmisiltä lahjoituksia aluepuolustuspataljoonalleen.

Nyt on elokuu, ja olen saapunut Harkovaan yöjunalla. Bohdan on tullut hakemaan minua vanhalle Daewoo Lanoksella, joka jo muutaman sadan metrin jälkeen alkaa vuotaa jäähdytysnestettä. Matkamme tyssää.

– Näetkö nyt, millaisilla vehkeillä joudumme ajamaan? Ajattele kun näin käy tositilanteessa sotilaiden ajaessa pitkin rintamalinjoja, Bohdan sanoo.

Puolen tunnin odottelun jälkeen saapuu Bohdanin sotilasystävä yhtä surkean näköisellä autolla luoksemme ja alkaa korjaamaan autoamme.

– Tämä ei enää kovin montaa päivää kestä, sotilas sanoo.

Hän kertoo, että rintamalinjoilla olevilla ukrainalaisjoukoilla on huutava pula mistä tahansa toimivista kulkuvälineistä.

Pääsemme kuitenkin liikkeelle ja ajamme Harkovan laidalla olevalle ränsistyneelle talolle, jonka autotallista paljastu avustustarvikkeiden varasto.

Bohdan on tehnyt humanitaarisen avun kätköjä tuttaviensa ja ystäviensä autotalleihin ympäri Harkovaa, jotta pommitusten sattuessa kohdalle kaikki ei tuhoutuisi kerralla.

– Sodan alkuvaiheessa Harkovasta loppui kaikki mahdollinen; ruoka, vesi ja lääkkeet. Mitä syrjemmässä ihmiset asuivat, sitä toivottomampi tilanne oli, Bohdan kertoo.

Pienen itäukrainalaisen kylän kirjaston pihalla on iso joukko lapsia. Tänne sijoitettujen lapsiperheiden oli alun perin tarkoitus jäädä kylään vain tilapäisesti, mutta toisin kävi. He ovat olleet täällä jo puoli vuotta, sodan alusta asti.

Nuorimmat lapset ovat vuoden ikäisiä ja vanhimmat teini-iässä. Monen perheen koti on jäänyt venäläisten haltuun tai tuhoutunut pommituksissa.

– Ensimmäisten kuukausien aikana emme saaneet yhtään apua tänne, ja nytkin sitä tulee harvakseltaan. Olen itse joutunut taistelemaan avustuspaketeista kirjoittelemalla Instagramissa eri avustusjärjestöille, kertoo kaksivuotiaan pojan yksinhuoltaja Irina.

Hän on toiminut kylän evakkoperheiden tukihenkilönä ja löytänyt Instagramin kautta myös Bohdanin, joka on tuonut tänne avustuskuorman nyt toista kertaa.

– Vaikka kesällä täällä pystyy jotenkin asumaan, niin talveksi on pakko keksiä jotain muuta. Rahat ovat loppu eikä täällä ole mitään töitä. Harkovaan en kuitenkaan palaa, sillä ei lasta voi viedä pommitusten keskelle, Irina kertoo.

Soitan lapsille sellolla suomalaisia ja ukrainalaisia kansanlauluja, kuten Ievan polkkaa. Minua koskettaa heistä välittyvä ilo ja riemu.

– Tämä on ensimmäisiä kertoja, kun lapsille on tarjolla jotain ohjelmaa sodan aikana, sanoo erään tytön äiti.

Lähdettyämme takaisin kohti Harkovaa jään miettimään lapsiperheiden kohtaloa; kuinka he selviävät talven yli, jos he joutuvat jäämään kylään?

Kävelen pommitetun koulun käytävillä. Osa luokista on romahtanut ja tilat ovat kärpästen peitossa. Pulpeteilla on koulukirjoja ja erään luokan liitutaululle on jäänyt pysäyttävä teksti:

”24.2. – sota”.

Hiljaisuuden rikkovat vähän väliä kuuluvat räjähdykset. Saltivka on iskujen kohteena edelleen lähes päivittäin ja on ollut sitä taukoamatta jo puoli vuotta.

Toisin kuin esimerkiksi Butšassa ja muissa vapautetuissa Kiovan ympäryskylissä, sota jatkuu täällä edelleen, eikä paikallisviranomaisilla ole siitä johtuen resursseja huolehtia alueen asukkaista.

Saltivkassa vierailtumme lähdemme ajamaan viidenkymmenen kilometrin päässä Harkovasta sijaitsevaan Skovorodan museoon.

Hryhoriy Skovoroda (1722–1794) oli kansainvälisestikin tunnettu itäukrainalainen runoilija ja filosofi. Hän eli suurimman osan elämästään ystäviensä elättämänä kulkurina kierrellen ympäri Ukrainaa.

Skovoroda kirjoitti kaskuja, runoja sekä erilaisia tekstejä sekoittaen kaunokirjallisuuden ja filosofian aineksia. Hän pyrki teksteissään selvittämään onnellisuuden olemusta.

Sanotaan, että Venäjän keisarinna Katariina Suuri ehdotti miehensä Potjomkinin kautta Skovorodalle hovifilosofin asemaa Pietarissa, mutta Skovoroda kieltäytyi.

Hän sanoi, että ei aio jättää kotimaatansa Ukrainaa, sillä hänen pillinsä ja vuohensa ovat keisarillista kunniaa tärkeämpiä.

Matkustamme yöksi takaisin Harkovaan ja näemme suuren keltapunaisen savuvanan. Paikalliseen tehtaaseen on kuulemma juuri osunut raketti.

Kysy Bohdanilta, eikö hän kaipaa paluuta elokuvien pariin.

– Se on vaikea kysymys, sillä jos olisin kohdannut sodan esimerkiksi Kiovassa, saattaisin nyt tehdä jotain taiteen parissa. Jäin Harkovaan, sillä koin velvollisuudekseni auttaa. Kaiken kokemani jälkeen päässäni pyörii kuitenkin jatkuvasti erilaisia elokuvaideoita ja olen tehnyt myös runoja täällä ollessani.

Yöllä pommitukset vaativat asuinalueellamme jälleen yhden kuolonuhrin.

Aamulla hyvästelen Bohdanin juna-asemalla ja lupaan, että yritän järjestää Suomesta käsin humanitaarista apua Harkovaan.

Muutaman päivän matkustamisen jälkeen pääsen vihdoin Puolaan ja kysyn vielä Bohdanilta kuulumisia.

– Tiedätkö, minulla ei ole enää autoa.

Artikkelin kuvat ovat ruutukaappauksia Lukas Stasevskijn tulevaan dokumenttiinsa kuvaamasta materiaalista.