Apu

Apu Ukrainassa: Suomalainen sellisti Lukas Stasevskij pakeni kodistaan viime hetkellä: ”Venäläiset tulivat seuraavana päivänä alueelle, jossa asuin”

Apu Ukrainassa: Suomalainen sellisti Lukas Stasevskij pakeni kodistaan viime hetkellä: ”Venäläiset tulivat seuraavana päivänä alueelle, jossa asuin”
Lukas Stasevskij oli ehtinyt asettua Kiovaan ja aloittaa elokuvaohjaajan opinnot, kun Venäjä hyökkäsi. Lvivissä hän tapasi toimittaja Rauli Virtasen ja kertoi, miksi halusi jäädä auttamaan Ukrainaa – ja miksi Venäjä tuhoaa erityisesti siviili- ja kulttuurikohteita.
Julkaistu: 20.4.2022

Tamperelainen sellisti Lukas Stasevskij, 34, on Ukrainan sodan ensimmäisestä päivästä lähtien elänyt pyörremyrskyn kaltaista kauhun synkistämää sinfoniaa. Siinä hän soittaa toisen kotimaansa raunioilla itseään etsien, tunnustelee tunnekylmyyden merkkejä, rakastaa ukrainalaista tyttöystäväänsä, vihaa Ukrainaa tuhoamaan tulleita venäläisiä, suunnittelee elokuvaa, opettelee Suomesta maanantaina rajalle saapuneen humanitaarisen avun jakelua, polttaa ketjussa, ja itkee tuntikausia pelätessään Putinin tuhoavan sen Ukrainan, jota hän oppi rakastamaan viime viikolla kuolleen isoäitinsä Irinan kautta.

– Se alkuperäinen syy, miksi viime marraskuussa tulin tänne Ukrainaan on ollut oman identiteetin etsintää. Olen syntynyt Tallinnassa Neuvostoliiton loppuaikoina 1987 ja muuttanut Suomeen 1992. Biologinen äitini on liettualainen, ja kun Kiovasta kotoisin oleva isäni sitten meni uusiin naimisiin, sain suomalaisen äidin, Lukas kertoo Lvivissä, jonne hän on tullut vastaanottamaan Suomesta tulevaa avustuskuormaa, jossa on mm. lääkkeitä ja vaatteita.

– Meillä on ollut kaksikielinen perhe, missä puhun isäni kanssa ukrainaa ja äitini kanssa suomea. Isäni pisti meidät sisarukset puhumaan keskenämme ukrainaa. Se oli hyvä ratkaisu, jotta se kieli säilyi Tampereella, missä ei paljon ukrainalaisia ole.

Lukas kertoo kuvataiteilija-isänsä Andrijin olleen aina hyvin vahvasti ukrainalaismielinen.

– Tästä syntyi hyvin monimutkainen identiteettikysymys. Muistan, kuinka lapsena ja nuorena olin Lielahden koulussa ainoita ulkomaalaistaustaisia ja halusin olla niin suomalainen, että sitä oikein häpesi. Vuoden 2004 oranssivallankumouksen aikana heräsin kuitenkin siihen, kuinka hienoa oli se, mitä Ukrainassa tapahtui. Silloin menin toiseen ääripäähän ja olin mielestäni täysin ukrainalainen. Sitä kesti muutaman vuoden, jonka aikana innostuin hyvin paljon Ukrainan historiasta, kulttuurista ja kaikesta muusta ukrainalaisesta.

Identiteettikriisi tasaantui Sibelius Akatemian aikana. Silloin Lukas saattoi keskittyä täysin sellonsoittoon, josta aukesi ammattimuusikon ura.

– Kuitenkin joku veti minua koko ajan Ukrainaan, missä en koskaan ollut asunut ja vaikka olen käytännössä suomalainen. Mikä se joku minulle tärkeä asia Ukrainassa oikein on, Lukas kysyy itseltään.

– Suomessa minua aina ärsytti se emigranttiukrainalaisuus, jossa lauletaan muutama kansanlaulu kerran kuussa ja syödään borssikeittoa. Se ei tuntunut aidolta. Halusin tutustua siihen, mitä se oikea Ukraina on.

Taiteilijaperheen vesalle, jonka sisko on kuuluisa suomalainen kapellimestari Dalia Stasevska, pelkkä sellonsoittajan ura ei kuitenkaan riittänyt.

– Minulla on aina ollut isona intohimona tulla elokuvaohjaajaksi. Sitä on ollut vaikea saavuttaa yli kolmekymppisenä, kun on tehnyt uransa sellistinä. Niinpä tein lopulta irtioton ja kun sitten näin, että Kiovassa toimii länsimaistyyppinen yksityinen Ukrainian Film School, niin tajusin, että tämä on loistava tilaisuus tutustua opintojen ohella esi-isieni maahan.

Aki Kaurismäen ja Juho Kuosmasen töiden ihailijaksi tunnustautuva Lukas avaa puhelimestaan yhden työnäytteen, jonka hän toivoo jonain päivänä johtavan elokuvaan, jonka on ohjannut ukrainalainen Lukas Stasevskij. Siinä nuori nainen menettää poikaystävänsä Maidanilla 2014 vallankumouksen aikana. Kun erotettu presidentti Viktor Janukovytš pakenee Moskovaan tarkka-ampujiensa kanssa, nainen lähtee Moskovaan tappamaan tarkka-ampujia yksitellen.

– Kun ensimmäiset suuret räjähdykset kuuluivat, niin meidän talossamme alkoi 15 minuutin kuluttua paniikki ihmisten juostessa portaita alas ja pois alueelta. Se oli myös järkytys minulle, koska en ole koskaan nähnyt sotaa, Lukas kertoo.

Ukrainassa ei uskottu sodan syttymiseen

Viime vuoden marraskuussa Lukas sitten aloitti opinnot Kiovassa.

– Täällä Ukrainassa kukaan ei uskonut sodan syttymiseen. Ihmiset sulkivat silmänsä tarkoituksella ja tuntui siltä, ettei koko maa ollut valmistautunut siihen mitä oli tulossa. Itse osasin odottaa sotaa ja varoitin muita ihmisiä sodasta varsinkin sen jälkeen, kun presidentti Biden, CIA ja Britannian tiedustelu sanoivat, että sota alkaa.

Helmikuun 24. päivän aamuna Lukas ja hänen odessalainen tyttöystävänsä Ksenia heräsivät karmeaan todellisuuteen Kiovan esikaupunkialueella.

– Kun ensimmäiset suuret räjähdykset kuuluivat, niin meidän talossamme alkoi 15 minuutin kuluttua paniikki ihmisten juostessa portaita alas ja pois alueelta. Se oli kaikille shokki, johon kukaan ei oikein tiennyt, miten reagoida. Se oli myös järkytys minulle, koska en ole koskaan nähnyt sotaa. Pian läheisen tien varteen syntyi valtavia jonoja kauppojen ja pankkiautomaatin luo.

Lukas ja Ksenia päättivät siirtyä Kiovan keskustaan, joka oli toimivampi ja turvallisempi, ja siellä asui myös Lukasin sukulaisia.

– Se oli hyvä ratkaisu, koska venäläiset tulivat seuraavana päivänä sille alueelle, jossa olimme olleet.

– Sodan toinen ja kolmas päivä Kiovan keskustassa olivat meille vaikeita. Kun näin Molotovin cocktaileja valmistavat pojat, niin minuun iski täysi epätoivo. Miten on mahdollista, että venäläiset ovat kahdessa päivässä ottamassa Kiovaa haltuunsa, kun olin koko ajan ollut siinä uskossa, ettei Kiovaa pystytä valtaamaan, siitähän tulisi kymmenkertainen Groznyin valtaus.

Lukas ei silloin tiennyt puolustajien ja lähestyvän venäläiskolonnan voimasuhteista, vaan näki kaaoksen keskellä silmissään tulevan verilöylyn.

– Silloin romahdin henkisesti ja repesin tyttöystäväni kanssa itkuun. Itkin vuolaasti sitä, miten on mahdollista, että Ukraina, jota niin syvästi rakastan, joutuu tänään venäläisten tuhoamaksi. Se oli täydellinen romahdus, menin parvekkeelle moneksi tunniksi ja vain itkin ja vedin röökiä.

– Sanoin silloin tyttöystävälleni, että haluan mennä heti Ukrainan armeijaan tai alueellisiin puolustusjoukkoihin. Silloin Ksenia puolestaan romahti ja muistutti, että olin luvannut pitää hänestä huolta. Lopulta pääsimme sopimukseen, jonka mukaan vien hänet kotiinsa Odessaan ja olen sen jälkeen vapaa tekemään mitä haluan.

Lukas kertoo valvoneensa kaksi yötä pelätessään, ettei hän kuule unen lävitse ilmahälytyksiä.

– Ksenia nukkui muutaman tunnin rakennuksen käytävässä mahdollisimman kaukana huoneista, joissa oli ikkuna. Kun menimme kolmantena päivänä läheiseen pommisuojaan, sinne kantautui taistelun ja pommitusten ääniä valvojien välittäessä tietoa, jonka mukaan meidän yläpuolellamme olevilla kaduilla käytiin jo kaupunkisotaa.

Lukas Stasevskij on dokumentoinut sodan tuhoja eri puolilla Ukrainaa. Tämä kuva on otettu Irpinin kaupungissa.

Aseen sijasta Lukas tarttui kameraan

Lukas huomasi, kuinka sodan ensimmäisen viikon keskellä Kiovan apteekeista loppuivat lääkkeet ja kaupoista monet tavarat suuren osan miljoonakaupungin väestä lähtiessä pakoon.

– Kiovassa vallitsi hyvin painostava tunnelma, kukaan ei ollut nukkunut kunnolla ja monilla oli edelleen jonkin asteen shokki päällä.

Sitten Lukas päätti viedä Ksenian Odessaan ja palata takaisin Kiovaan, missä hän voisi kamerallaan ainakin dokumentoida näkemäänsä Yleisradion toukokuussa tulevaan Ulkolinja-ohjelmaan.

– Minulla oli sodan alusta alkaen alati mielessä se, mitä voisin tehdä Ukrainan hyväksi. Ukrainan armeijaan kun ei oteta ulkomaalaisia, ei vaikka puhun ukrainaa ja olen puoleksi ukrainalainen. Ulkomaalaislegioonaan taas tarvitaan taistelukoulutusta, mitä minulla ei ole, Lukas kertoo pohtineensa.

Hän lähti kameransa kanssa kovia kokeneeseen Irpiniin Kiovan esikaupunkialueella haastattelemaan sodan uhreja ja armeijan johtoa. Myöhemmin hän myös soitti selloa venäläisten tuhoamassa Irpinin kulttuurikeskuksessa, jonka pihalla liehuu lipputangossa Suomen lippu muutaman muun lipun ohella.

Lukas Stasevskij soittaa selloa Irpinin kulttuurikeskuksen raunioilla.

Sellonsoittaja sodan raunioilla

Siinä missä bosnialainen Vedran Smajlovic soitti meille ulkomaalaisille kuvausryhmille selloa raunioilla Sarajevon piirityksen aikana 30 vuotta sitten, Lukas on tehnyt samaa eri puolilla Ukrainaa.

– Irpinin ohella kävin myös Odessan lähellä olevassa pahoin tuhoutuneessa köyhässä Nikolajevissa, ja siellä sain päähäni sen, että kyllä minun pitää vaikuttaa vahvemmin tähän Ukrainan auttamiseen.

Lukas oli viime viikon tiistaina viemässä Suomesta kerättyä avustuskuormaa Puolan vastaiselta rajalta Nikolajevin alueelle. Seuraavana päivänä hän menetti Suomessa asuneen isoäitinsä Irinan.

– Mummoni oli minulle se kaikkein tärkein henkilö monella tavalla. Hän on opettanut minulle rakkauden Ukrainaan, isältäni se tuli vaatimalla. Ensimmäisenä päivänä en kyennyt lainkaan itkemään ja ihmettelin, mikä hitto minua vaivaa, miksi en tunne mitään.

Sosiaalisessa mediassa aktiivinen Lukas pohti, miten hän voisi ilmaista menetyksen.

– Olin aina suhtautunut ärsyyntyneesti siihen, kuinka ihmiset kirjoittelivat somessa läheistensä kuolemasta. Sitten kuitenkin päädyin itse kirjoittamaan Facebookiin postauksen, jonka jälkeen menin parvekkeelle itkemään. Se oli hyvä ja helpottava hetki, eikä se ollut huomion hakemista vaan sen hetkisen mielentilani tuote.

Näin Lukas kirjoitti ystävilleen:

”Ukrainalainen isoäitini Irina kuoli eilen Helsingissä.

Irina oli minulle läheisimpiä ihmisiä. Hän uskoi minuun aina vaikeinakin hetkinä, vaikka en itse olisi uskonut. Irina opetti minulle ukrainan kielen, luki minulle ukrainalaisia satuja, kun olin lapsi ja kertoi tarinoita Ukrainasta.

Irina oli erittäin älykäs. Hän oli biologian tohtori, mutta vapaa-aikanaan hän toimi matkaoppaana Ukrainassa, sillä Ukrainan historia ja kulttuuri olivat hänelle intohimo. Kun hän muutti Suomeen 2000-luvulla, niin ensitöikseen hän opetteli suomen kielen, ja oli erittäin kiinnostunut Suomen historiasta ja kulttuurista.

Vaikka olenkin suomalainen, niin juuri Irina välitti minulle rakkauden Ukrainaa kohtaan ja sai minut muuttamaan ja opiskelemaan elokuvaohjausta Kiovaan viime syksynä. Kun puhuin hänen kanssaan viimeisen kerran puolitoista viikkoa sitten videopuhelun välityksellä, hän kysyi minulta, millainen hänen kotikaupunkinsa Kiova on nykyään? En vastannut mitään, sillä en halunnut kertona, että täällä on sota. Hän vastasikin itselleen, että Kiova ei ole varmaan samanlainen kuin hänen nuoruudessaan.

En ehtinyt hyvästelemään häntä, sillä sodan takia jäin Ukrainaan ja siirsin Suomeen tuloani koko ajan. Nyt se on liian myöhäistä. Kaipaan Irinaa suuresti.”

Nuori Lukas ja Irina-mummi.

Ukrainalaisille sota on taistelua olemassaolosta

Tutkailen nuoren taiteilijan tunnetilaa keskustelemalla hänen kanssaan kaikesta siitä, mitä olen täällä parin viikon aikana nähnyt; joukkohaudoista esiin kaivetuista vainajista, hautajaisissa itkevistä lapsista ja leskistä, teloitus- ja raiskauskertomuksista jne.

– Ehkä mä olen jotenkin kylmennyt tämän sodan aikana, vai olenko? Tiesin, että tämä tulee tapahtumaan. Tiesin nämä raiskaukset. Tiesin, että tässä on kysymys siitä, että ukrainalaisuus tuhotaan. Ehkä minulla on vielä joku suojamuuri päällä, enkä ole päästänyt itseäni humaanille tasolle, Lukas vastaa kysymällä itseltään.

– Minun suojamuurini näitä kauheuksia ja sotarikoksia vastaan on viha ja päättäväisyys kaikkea sitä kohtaan, mitä venäläiset haluavat Ukrainalle tehdä. Tämä on kylmää meininkiä, joka jatkuu päivittäin, ja meidän on nyt vaan pakko tuhota ja tappaa ne kaikki venäläiset, jotka tulevat tänne.

Lukas kertoo viikonlopun unettomista öistä kun hän on seurannut venäläisten tuhoaman Mariupolin sankarillisten taistelijoiden kohtaloita. Hän sanoo olevansa presidentti Zelenskyin kanssa samaa mieltä siitä, että Mariupolin ja Butšan tapahtumien jälkeen ei ole mitään neuvoteltavaa.

– Ukrainalaisille tämä on taistelua olemassaolosta. Olemme ylittäneet sen rajan, jolla olisimme voineet sopia jostain. Olen koko ajan pelännyt tuloa tähän tilanteeseen, missä Putin ei voi enää perääntyä. Jos Putin häviää sodan, hänet tapetaan Venäjällä. Putin tarvitsisi vähimmäisvaatimuksekseen koko Donetskin alueen, ja siihen Ukraina ei voi suostua.

Vielä sodan alkupäivinä ukrainalaisia, venäläisiä, suomalaisia ja muita läntisiä uutislähteitä vuorokauden ympäri seurannut Lukas yritti katsoa ja dokumentoida sotaa paikan päällä suomalaisin, kriittisin silmin.

– Olin neutraalina tarkkailijana varuillani, koska propagandaa on ollut niin paljon. Pian kuitenkin selvisi, että kaikissa paikoissa tapaamani ihmiset kertoivat samanlaisia kohtaloita tuhosta, tappamisesta ja raiskauksista. Katsoin vierestä, kuinka 15-vuotias poika näytti haudan, mihin hänen naapurinsa oli tapettu. Näin paljon ruumiita ja tuhottuja kaupunkeja. Ei sellaista voi lavastaa, ei varsinkaan venäläisten sairaalla propagandalla, jonka mukaan ukrainalaiset ovat tappaneet lavasteeksi omiaan.

– Aivan varmasti joku yksittäinen henkilö on saattanut liioitella, mutta suuri kuva on totta. Siellä on joukkohautoja. Sellaista ei voi keksiä.

Eurooppa sulki silmänsä pahuudelta

– Jo Tšetšenian sodan julmuudet olivat kaikkien tiedossa. Ylä-asteella luin Anna Politkovskajaa, seurasin Venäjän suhteissa ainoan suoraselkäisen suomalaisen poliitikon Heidi Hautalan toimintaa sekä Suomi–Tšetšenia-seuran aktiviteettia. Venäläisten pahuus oli kaikkien eurooppalaisten johtajien tiedossa, mutta silti eurooppalaiset menivät integroimaan Venäjää länteen. Politkovskaja, Litvinenko, Nemtsov, Georgian sota, Krim, Navalny… Kaikelta tuolta suljettiin silmät, koska Venäjän kaasua ja öljyä saadaan halvemmalla.

Lännessä ei Lukas Stasevskijn mukaan ylipäänsä kovin hyvin ymmärretä Venäjän ja Ukrainan suhdetta joka on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen.

– Länsimaiset johtajat ovat aina ihmetelleet, miksi Putin puhuu heidän kanssaan rauhanneuvotteluissa aina historiaa. Se johtuu siitä, että Venäjän kansallisaate on hyvin erilainen kuin mitä länsimainen, kansalaisten hyvinvointiin perustuvan valtion ajatus on. Venäjän kansallisaate on ollut viimeiset 400 vuotta, 1990-lukua lukuunottamatta, panslavistinen perustuen isovenäläiseen aatteeseen. Sen mukaan valkovenäläiset, ukrainalaiset, joita venäläiset joskus kutsuvat vähävenäläisiksi, ja venäläiset ovat niin sanotusti yhtä kansaa, jonka tukikohtana on Moskova. Ajattelun ydin on se, että vain silloin kun nämä kansat ovat Moskovan alaisuudessa, voi Venäjä olla kukoistava. Kiova taas on ollut näiden esislaavien kaupunkien äiti.

– Suomen oppikirjoissa puhutaan aina Venäjän sisällissodasta 1917–1920. Siellä oli silloin hyvin monta armeijaa, muitakin kuin valkoiset ja punaiset. Venäjän valkoiset Anton Denikinin johdolla jakautuivat niin, että yksi osa taisteli kommunisteja eli Trotskia vastaan ja toinen taisteli Ukrainan itsenäisyysmielisiä kuten Simon Petljuraa vastaan. Denikin olisi voinut jättää Ukrainan rauhaan ja keskittyä aidosti sisällissotaan, mutta tähän panslavistiseen, isovenäläiseen ajatteluun kuuluu vahvasti se, ettei ole olemassa mitään Ukrainaa, Lukas kertoo.

– Putin sanoi, että Lenin teki Ukrainan neuvostotasavallan, mutta ei kerro mistä Lenin sen teki? Sitä ennen oli olemassa kolme vuotta Ukrainan valtio, ja Suomi muuten oli ensimmäisten maiden joukossa avaamassa suurlähetystön Kiovaan. Putin ei koskaan kerro niistä ajankohdista Ukrainassa jolloin täällä tapahtui kansallista heräämistä, onhan Ukrainalla hyvin samankaltainen historia kuin Suomella – molemmissa maissa kansallinen herääminen tapahtui samoihin aikoihin 1800-luvun lopussa.”

– Valitettavasti Lenin ei antanut Ukrainan mennä niin kuin hän antoi Suomen mennä. Tähän liittyy hyvin vahvasti se, että Venäjän valkoisetkaan eivät antaneet Ukrainan mennä, Lukas muistuttaa ja vie kuulijaa vielä kauemmas historiaan.

Pietari Suurella oli kasakkapäällikkö Ivan Mazepa. Hän oli Ukrainan kasakkahetmanaatin hetmani vuosina 1687–1709 ja hän soti aluksi Osmanien valtakuntaa vastaan. Suuren Pohjan sodan aikana vuonna 1708 Mazepa kuitenkin liittoutui Ruotsin kuninkaan Kaarle XII:n kanssa kapinaan Venäjää vastaan. Tuolloin käytiin se kuuluisia Pultavan taistelu (1709), missä merkittävä osa Kaarle XII:n armeijan sotilaista oli suomalaisia.

Lukas muistuttaa, että Mazepan ja Kaarle XII:n tekemän liiton tavoitteena oli esi-Ukrainan syntyminen, mutta kun Ruotsi hävisi taistelun Venäjälle, niin sen jälkeen Venäjän hallitsijat aloittivat Ukrainan alueen venäläistämisen.

– Vähävenäjän kielen nimellä kutsuttu ukrainan kieli kiellettiin tuolloin, Zaporizan kasakat lakkautettiin, ja juuri kasakoista lähtenyt kaikki itsenäinen ukrainalainen liikehdintä tukahdutettiin, Lukas tiivistää.

Viime sunnuntaina Lvivissä omaiset, ystävät ja Ukrainan armeijan palvelustoverit hyvästelivät Donbassissa kaatuneen 29-vuotiaan Ruslan Siksoyn. Häneltä jäi leski ja 3- ja 6-vuotiaat tyttäret.

Syy siviilikohteiden tuhoamiseen

Lukasilla on selvä vastaus siihen, miksi Putin haluaa tuhota paitsi Ukrainan siviilikohteita ja kaupunkeja, niin myös kulttuurikohteita.

– Putinin näkökulmasta katsoen täällä on rakennettu 30 vuodessa, eli koko Ukrainan itsenäisyyden ajan jotain Venäjälle hyvin vahingollista, eli omaa valtiota, omaa ukrainalaisuutta, jolloin sitä ilmentävät kulttuuri ja kieli on tuhottava.

– Koko konfliktin ydin ei ole Naton laajentuminen vaan se, että Putin koki Ukrainan esimerkin johtavan seuraamuksiin Venäjällä. Jos Ukraina menisi EU:hun, ja tästä tulisi liberaali eurooppalainen valtio, johon ihmiset täällä pyrkivät, niin se olisi Venäjän loppu. Näin siksi, että venäläiset ihmiset kokevat niin paljon samankaltaisuutta ukrainalaisten kanssa, että he saattavat kysyä miksi ukrainalaiset elävät paremmin kuin venäläiset?

Lopuksi Lukas haluaa vielä selkiinnyttää ajatteluamme Ukrainan kielikysymyksessä.

– Suomalainenkin media yksinkertaistaa asioita puhumalla ukrainankielisestä Länsi-Ukrainasta ja venäjänkielisestä Itä-Ukrainasta. Se ei ole niin mustavalkoista. Ukrainalainen kirjakieli tulee itäisestä Ukrainasta Pultavan alueelta, mistä minunkin sukuni on lähtöisin. Ukrainan kieltä on 1900-luvun alussa puhuttu Kaukasuksen pohjoispuolella aina Kubanin aluetta myöten. 1900-luvun alussa keisarillisella Venäjällä ei saanut väestönlaskennassa kysyä kansallisuutta vaan kieltä. Noin puolet Kubanin alueen asukkaista sanoi puhuvansa äidinkielenään ukrainaa.

– Kun Ukraina vuonna 1918 itsenäistyi, niin Kubanin kasakat äänestivät Ukrainaan liittymisen puolesta. On myös olemassa vanhoja karttoja, joissa Kaukasus ja sen pohjoispuolinen alue on liitetty Ukrainaan. Se on historiallinen fakta. Sitä kesti vuoden tai kaksi. Valkoiset hävisivät, ukrainalaiset hävisivät ja kommunistit voittivat, mutta pitää ymmärtää, että Ukrainan kielikysymys on äärimmäisen monimutkainen, Lukas kertoo.

– Itäisessä Ukrainassa puhuttiin 1920-luvulla ukrainaa. Etniset ukrainalaiset olivat valtaosin maalaisväestöä, kun taas monissa kaupungeissa asui enimmäkseen venäläisiä tai juutalaisia. Länsi-Ukraina puolestaan kuului vuorotellen Itävalta-Unkariin tai Puolaan, mutta Ukraina oli maatalousyhteiskuntana hyvin ukrainankielinen.

– Stalin teki samaa, mitä Putin yrittää nyt tehdä – hänen ei pidä tappaa kaikkia ukrainalaisia, mutta tuhota heitä siinä määrin, että kaikki ukrainalaisuus poistuu, Lukas Stasevskij sanoo.

– 1920-luvulla koettiin Leninin aikana ukrainalaistamisen vuosikymmen, eli Lenin teki myönnytyksiä ukrainalaisille ja kymmenen vuoden aikana täällä lähes kaikki ukrainalaistettiin. Stalinin tullessa valtaan kaikki käännettiin päinvastoin. Silloin alkoi täysi terrori ja ukrainan kieli poistettiin täysin, Lukas sanoo ja muistuttaa hirvittävästä nälänhädästä jolloin miljoonia ukrainalaisia kuoli.

– Stalin teki samaa, mitä Putin yrittää nyt tehdä – hänen ei pidä tappaa kaikkia ukrainalaisia, mutta tuhota heitä siinä määrin, että kaikki ukrainalaisuus poistuu. Stalin onnistui siinä osittain. Hän teki sen 30-luvulla, jolloin Lviv ja muut Länsi-Ukrainan alueet eivät kuuluneet Ukrainaan. Tuhotessaan ukrainalaisuutta Stalin lähetti etnisiä venäläisiä juuri näille Donetskin seuduille missä viime vuosina on sodittu.

Viimeisessä keskustelussamme täällä Ukrainassa Lukas yrittää parhaansa mukaan hahmottaa omaa rooliaan.

– Elämäni pysähtyi täysin, niin kuin se pysähtyi miljoonilla ukrainalaisilla. Yhtäältä haluan olla täällä sodan loppuun asti ja auttaa parhaani mukaan. Toisaalta en voi enää kovin pitkään olla 24/7 kiinni tässä sodassa, vaan kaikki tämä pitää sovittaa ja muun elämäni kanssa.

5 kommenttia