En lukisi tällaista juttua. Kääntäisin äkkiä toisen sivun tai pyyhkisin näyttöä eteenpäin, kunnes sykkeeni tasoittuisi ja pystyisin taas ajattelemaan muita asioita, esimerkiksi tv-sarjoja tai ruokaa.

En kestä kuulla enää mistään, missä on etuliite ”ilmasto”. Olen ehdollistunut ilmasto-sanalle niin, että se on mielelle kuin hehkuva hella: kannattaa varoa koskemasta. Refleksi on saanut minut lopettamaan lehtien lukemisen ja uutisten katsomisen.

Jopa Instagram on alkanut tuntua Pandoran lippaalta, koska joku on kuitenkin aina julkaissut jotain, mikä muistuttaa ”ilmaston” olemassaolosta. Itse en tietenkään ota ”ilmastoa” puheeksi missään, koska jos asiasta ei puhu, voi leikkiä, ettei sitä ole olemassa.

Silmien sulkeminen on osoittautunut huonoksi tavaksi suhtautua ”ilmastoon”. Ensinnäkään se ei ole mahdollista, ja toisekseen se ei taida olla kovin kypsä tai kestävä tapa käsitellä tunteita. Siksi haluan lopettaa kiertelyn ja sanoa ääneen, että tunnen ilmastoahdistusta.

Haluan ymmärtää, mistä tunteessa on kysymys. Haluan ymmärtää sitä, koska tiedän, etten todellakaan ole tunteeni kanssa yksin.

Vain muutama vuosi sitten oli toisin. Olin vastikään kirjoittanut ylioppilaaksi ja päässyt yliopistoon opiskelemaan. Olin kiinnostunut lähinnä omista hiuksistani ja siitä, minne voisin lentää seuraavaksi.

Ilmastoasiat olivat kiinnostuslistalla hädintuskin top-kolmessakymmenessä, eikä jäätiköiden sulaminen tai sademetsien tila ahdistanut oikeastaan yhtään. Pariisissahan oli hiljattain tehty joku sopimus, joka kyllä korjaisi tilanteen. Hommat olivat hoidossa. En tiennyt, kuka niitä hoiti, mutta ilmeisesti joku. Se riitti minulle.

Koulussa oli tietenkin puhuttu ilmastonmuutoksesta, melkein kaikissa oppiaineissa. Tai aluksi puhe oli kasvihuone­ilmiöstä, vasta yläasteen kirjoissa vakiintui termi ilmastonmuutos.

Katsoimme dokumentteja, joissa oli ikävä alku mutta aina onnellinen loppu: ihmiset saastuttavat, mutta kunhan pystytetään muutama tuulimylly lisää, kaikki kyllä järjestyy. Kaikki järjestyy. Uskoin siihen. Ja vaikka ongelmia tulisi, ne odottaisivat vasta tulevaisuudessa, tuossa utuisessa saaressa, joka odotti jossain kaukana, niin kaukana, että sitä tuskin oli edes olemassa.

Oppikirjojen ja uutisten maailma tuntui muutenkin joltain aivan eri maailmalta kuin se, jossa minä elin, ja näiden maailmojen välissä oli läpipääsemätön muuri. Vaikka uutisten maailmassa tapahtuisi mitä, se ei koskisi minun todellisuuttani, suomalaista taajamaa, joka levittäytyi ympärillä sellaisena kuin aina ennenkin. Ja mikään, mitä minun todellisuudessani tapahtui, ei puolestaan voinut vaikuttaa uutisten todellisuuteen.

Se, että minä saatoin käydä perheeni mukana Arabiemiraateissa ajelemassa vesiskootterilla, ei linkittynyt mielessäni uutisten ja oppikirjojen maailmaan ja niiden väitteeseen ”ihmiset saastuttavat liikaa”. Eihän minun lentämiseni voinut haitata, koska se tapahtui minun maailmassani, jossa kaikki oli niin kuin aina ennenkin ja jossa huolenaiheet olivat turvallisen henkilökohtaisia.

Näin jatkui, kunnes eräänä päivänä havahduin. Se oli ihan tavallinen päivä, juuri sopivan tylsä ja arkinen havahtumiselle.

Istuin autossa Lahden ja Helsingin välisellä moottoritiellä ja tajusin, että samalla tiellä ajoi paljon muitakin autoja ja että niiden kaikkien tankissa oli polttoainetta, joka paloi ja purkautui maapalloa lämmittävänä kaasuna ilmoille täsmälleen sillä hetkellä. Aivan itsestäänselvä asia, jota en kuitenkaan ollut koskaan ajatellut niin selvästi.

Muistin syksyllä 2018 julkaistun kansainvälisen ilmastopaneelin raportin, jossa todettiin, että toimet ilmaston lämpenemisen pysäyttämiseksi puoleentoista asteeseen ovat täysin riittämättömiä.

Muistin kaikenlaiset ennusteet siitä, kuinka merkittävää tuhoa jo kahden asteen lämpeneminen tarkoittaisi. Katsoin loputtomia vastaan tulevia autoja ja tajusin, että uutiset ja ennusteet kertovat nimenomaan tästä samasta maailmasta, jossa minä elän. Että ilmastonmuutos tapahtuu ympärilläni, tässä ja nyt, ja että minäkin aiheutan sitä.

Yksityiset kokemukset ovat usein myös yleisiä. Samalla kun oma ahdistukseni on kasvanut, mediassa on alettu puhua avoimemmin ympäristöahdistuksesta ja ilmastoahdistuksesta. Suomen Mielenterveys ry julkaisi vuonna 2019 tutkija Panu Pihkalan raportin, jossa ilmastoahdistus määritellään osaksi laajempaa ympäristöahdistuksen ilmiötä:

”Kyse on vaikeista tuntemuksista, jotka kumpuavat merkittävässä määrin ympäristöongelmista ja niiden uhasta.”

Samassa julkaisussa painotetaan, että ilmastoahdistus ei ole sairaus, vaan ”luonnollinen reaktio ympäristöongelmiin ja niiden laajuuteen.”

Pihkalan mukaan ilmastoahdistus on yleisintä nuorilla sekä ymmärrettävästi sellaisilla ihmisillä, jotka muutenkin ahdistuvat herkästi. Vuoden 2018 nuorisobarometrin mukaan 70 prosenttia nuorista oli huolissaan ilmastonmuutoksesta.

Sitran teettämän kyselytutkimuksen mukaan taas 27 prosenttia suomalaisista arvioi, että sana ”ahdistus” kuvaa heidän tuntemuksiaan ilmastonmuutosta kohtaan. Alle 30-vuotiaista 38 prosenttia vastasi samaan kysymykseen myöntävästi. Tutkimus on vuodelta 2019 mutta antaa osviittaa ilmiön laajuudesta. Kiinnostavaa on, että 36 prosenttia vastaajista ilmoitti suhtautuvansa ilmastonmuutokseen toiveikkaasti. Vain 12 prosenttia ilmoitti kokevansa lamaantuneisuutta.

En ole varma, mitä luvuista pitäisi ajatella. Tuntuu samaan aikaan huojentavalta ja käsittämättömältä, ettei kaikkia ahdista. Eihän ahdistus saati lamaannus itsessään saa mitään hyvää aikaan, ja tuntuisi ehkä vielä pahemmalta, jos kaikki kärsisivät lamauttavasta ahdistuksesta. Mutta toisaalta ahdistus on tutkitusti erinomainen motivaattori esimerkiksi kestävämpien valintojen tekemiseen. Ja toisaalta tuntuu epätodelliselta, kun kaveri haaveilee Thaimaahan lentämisestä ”sitten kun taas pääsee”, samalla kun mietin, onko tonnikalapurkin ostaminen liian suuri ympäristösynti.

En ole ihan varma siitäkään, mitä itse olisin vastannut kyselyyn. Ahdistus, kyllä, lamaannuskin joskus. Mutta samaan aikaan myös uteliaisuus tai jopa toivo. Tuntuu kiusallisen julistavalta sanoa, että ahdistaa. Ainakaan minun ilmasto­ahdistukseni ei ole paikoillaan pysyvä pilvi, jonka reunat voisi piirtää, vaan jonkinlaista aaltoilua, välillä kuohuvaa ja välillä tyyntyvää. Kohinaa, joka vaimenee moneksi päiväksi, kunnes kasvaa taas jonkun uutisen laukaisemana ja peittää alleen kaiken muun. Kun kohina on kovimmillaan, kaikki tuntuu turhalta. Mitä merkitystä on kirjoittamisella, opiskelulla tai edes ihmissuhteilla, kun maailma on päin helvettiä? Korona lyö merkityksettömyyteen omaa vääntöään, kun maailma valuu yksiöön puhelimen näytöltä, mutta siellä ei pääse käymään palauttamassa mittasuhteita.

Lopulta kohina kuitenkin vaimenee, ja yön yli nukkuminen palauttaa asioiden merkityksen. Tunteilla ei ole logiikkaa. Välillä epäilen, ettei ahdistukseni edes johdu yksiselitteisesti ilmastosta, vaan esimerkiksi pankkitilin saldosta, joka ottaa ilmaston hahmon.

Ristiriitaisissa tunnelmissani halusin tavata jonkun toisen, jota ahdistaa. Halusin jutella ilmastoahdistuksesta avoimesti ja kuulla, miltä se tuntuu jonkun toisen näkökulmasta. Siksi tapasin Ami Värtön.

Helsingin Itäkeskus, lauantai-iltapäivä. Pandemiasta huolimatta pikamuotiliikkeiden reunustamalla käytävällä virtaa paljon ihmisiä, ja koska monella ei ole maskia, näky on suorastaan nostalginen. Katosta roikkuvassa valotaulussa loistaa soijajugurtin mainos: ”Maailma muuttuu lusikallinen kerrallaan.” Hymähdän sloganin muoviselle toiveikkuudelle, vaikka samalla haluan uskoa siihen.

Istun kahvilan pöydässä Ami (Annamari) Värtön kanssa. Värtö on helsinkiläinen luokanopettaja, joka perusti Instagramiin ”Ilmastoahdistus”-nimisen tilin vuonna 2018, heti seuraavana päivänä IPCC:n ilmastoraportin julkaisun jälkeen. Keväällä 2020 hän vaihtoi tilin nimeksi ”Pallon kokoinen elämä” ja alkoi pitää myös saman nimistä blogia.

”En halunnut roikottaa ahdistusta nimessä, koska päivitysten teemat liittyvät laajemmin ympäristöasioihin, vastuullisuuteen ja kestävään elämäntapaan”, Värtö sanoo. ”Mutta kyllä ahdistuskin siellä vielä näkyy.”

Tällä hetkellä tilillä on Instagramissa reilut 8 600 seuraajaa. Moni päivitys liittyy vanhemmuuteen ja vanhemmuuden haasteisiin ekokriisin aikana. Värtöllä on kaksi lasta, joista toinen nukkuu rattaissa kahvilan pöydän vieressä.

”Koen, että vanhemmuus lisää ahdistusta, mutta se lisää myös halua toimia. Kun on omia lapsia, olen niistä huolissani, mutta omien lasten myötä kasvaa huoli myös muista lapsista ja tulevien sukupolvien kohtalosta”, Värtö sanoo.

Se on kysymys, jota varmasti jokainen edes etäisesti perheen perustamista suunnitteleva tulee miettineeksi. Se on epäilemättä myös yksi monista syistä siihen, miksi Suomen ja muidenkin länsimaiden syntyvyys on viime vuosina ollut ennätyksellisen matalaa. Tätä teemaa on käsitellyt esimerkiksi Anton Vanha-Majamaa artikkelissaan Lapseton Suomi (Image 3/2019).

”Täytyy vain toivoa, että se maailma, jonka he tulevat näkemään, on parempi kuin miltä se nyt näyttää”, Värtö sanoo. ”Vaikka se olisi epätodennäköistä, täytyy toivoa niin ja tehdä töitä sen puolesta.”

Tosiaan, lapset ovat syy siihen, miksi ilmastotoimia tarvitaan. Jos kukaan ei saisi lapsia, ei olisi mitään ”tulevia sukupolvia”, eikä siis myöskään tarvetta tehdä parempaa maailmaa. Tämäkin asia on itsestäänselvä, mutta tajuan sen ensimmäistä kertaa tässä Itäkeskuksen kahvilan pöydässä.

Mutta palataan ahdistukseen. Mistä Värtön ahdistus alkoi? Oliko laukaiseva tekijä nimenomaan se vuoden 2018 ilmastoraportti?

”Kyllä. Ennen sitä ympäristön kunnioittaminen oli tärkeä arvo, mutta en elänyt sen mukaisesti. Mutta eräänä iltana televisio sattui olemaan uutisten aikaan päällä, ja siellä kerrottiin, miten huono tilanne oli ja miten suuri ero puolentoista ja kahden asteen lämpenemisellä on. Se herätti ja sai muuttamaan elämää arvojen mukaiseksi.”

Blogin ja somen kautta vaikuttamisen lisäksi Värtö yrittää elää mahdollisimman ekologisesti.

Henkilökohtaisesta havahtumisesta huolimatta ilmasto ja siitä ahdistuminen tuntuu vaikealta puheenaiheelta esimerkiksi kavereiden kanssa. Keskustelu on lähinnä sellaista, että ”niin, se ilmasto”, ja sitten ikään kuin naureskellaan aihe pois ja puhutaan muista asioista. Aihe on niin iso ja monimutkainen, että se on helpompi vain sivuuttaa. Silti olisi kiinnostavaa kuulla, ahdistaako jotain puolituttua samalla tavalla kuin minua. Keskustelun aloittaminen kuitenkin tuntuu mahdottomalta. Värtökin tunnistaa puhumisen vaikeuden:

”Aina kun loma lähestyy, opettajainhuoneessa ei perinteisesti puhuta mistään muusta kuin siitä, mihin kukakin on lentämässä. Niissä keskusteluissa ahdistaa olla mukana. Kaikki varmasti tiedostavat nämä asiat, mutta niistä ei vain puhuta.”

Aiemmin mainitussa Suomen Mielenterveys ry:n raportissa sanotaan, että ”ilmiö [ilmastoahdistus] kärsi pitkään sosiaalisesti rakentuneesta vaikenemisesta: aihe oli niin vaikea ja kipeä, että siihen liittyviä oireita usein väheksyttiin”. Tunnistan väheksyvän asenteen. Edelleen ympäristöhuolista puhuminen saatetaan kuitata hysteriaksi tai yksilöiden syyllistämiseksi. En usko, että kenenkään tarkoitus on leikkiä parempaa ihmistä tuomitsemalla yksittäisten ihmisten valintoja tai elämäntapoja. Sellaiseen ei ole aikaa, eikä sellaisella saavuteta mitään.

Ilmastoaktivismin tarkoitus on saada päättäjät tekemään suuria ratkaisuja, joilla olisi jotain merkitystä. Ja sellaisia ratkaisuja tehdään, jos riittävän moni kansalainen haluaa, että niitä tehdään. Ja mitä enemmän on huolta, sitä enemmän on tahtoa ja painetta tehdä ratkaisuja. Siksi on niin hämmentävää, jopa ahdistavaa, huomata, kuinka moni ympärillä jatkaa ”niin kuin aina ennenkin”. Siksi on niin hämmentävää, jopa ahdistavaa, nähdä liikennevaloissa viisi katumaasturia peräkkäin. Ei siksi, että viidellä katumaasturilla tai edes kaikilla Suomen katumaastureilla yhteensä olisi minkäänlaista merkitystä kokonaisuuden kanssa. Se on hämmentävää ja ahdistavaa siksi, että se muistuttaa, että me emme elä samassa todellisuudessa.

Toisaalta olisiko niin, että vähättely ja hyssyttelykin ovat ahdistuksen oireita? Että tosiasioita ei haluta kohdata, vaan ne naureskellaan pois, koska niiden myöntäminen tuntuu liian pelottavalta? Värtön mielestä hyssyttely on turhauttavaa:

”Ilmastokeskustelussa ärsyttää ongelmien vähättely, johon edelleen törmää. Tai se, jos kielletään ahdistus ja sanotaan, ettei saa olla ahdistunut.”

Entä mikä antaa toivoa ja voimaa jaksaa eteenpäin?

”Minua on auttanut asioiden seuraaminen ja oma toiminta sekä vertaistuki, jota olen saanut somen kautta.”

Ekotekojen merkitys on ehkä juuri terapeuttinen. Paremmat valinnat rauhoittavat, mutta samalla kannattaa tiedostaa, että todelliset ratkaisut tapahtuvat toisella tavalla ja aivan toisessa mittakaavassa. Pahimmillaan yksittäisten kuluttajavalintojen korostaminen vain lisää ahdistusta ja kääntää huomion pois olennaisesta. On puhuttu esimerkiksi ilmasto-ortoreksiasta, jossa oman toiminnan merkitys on vääristynyt ja kosmeettisten valintojen miettiminen kahlitsee elämän.

Vertaistuki on aina tuntunut arveluttavalta terapiamuodolta, oli ahdistuksen syy mikä tahansa. Olen ajatellut, että sitten vasta ahdistaakin, jos piehtaroi aiheessa jonkun toisen kanssa. Mutta kun nousemme pöydästä, olo on parempi kuin siihen istuessa. Ehkä vertaistuen voima on nimenomaan se nykyaikana harvinainen kokemus, että pääsee toisen kanssa samaan todellisuuteen.

Vertaistuen jälkeen turvauduin tieteeseen. Soitin kirjailija Risto Isomäelle, joka on seurannut ympäristökysymyksiä monta vuosikymmentä ja kirjoittanut aiheesta useita tietokirjoja sekä myös spekulatiivista fiktiota. Viime vuonna Isomäelle myönnettiin tiedonjulkistamisen valtionpalkinto.

Mikä sai Isomäen alunperin kiinnostumaan ilmastokriisistä?

”Kirjoitin aiheesta ensimmäisen kerran vuonna 1980, Etelä-Suomen Sanomiin. Olin nähnyt Science-lehdessä tutkija James Hansenin mallinnuksen siitä, millaisia vaikutuksia kolmen tai neljän asteen lämpenemisellä olisi maailmaan. Aloin ajatella, että tämä saattaa olla vakava uhka tulevaisuudessa.”

Tuntuu uskomattomalta, että ihmisen aiheuttamasta ilmaston lämpenemisestä on tiedetty jo yli 40 vuotta sitten. Miten on mahdollista, ettei asialle ole tehty juuri mitään?

”Valtiot sopivat ilmastotoimista kansainvälisesti ensimmäisen kerran jo vuonna 1987. Puhetta ja kokouksia on riittänyt, mutta samaan aikaan päästöt ovat koko ajan lisääntyneet. Poliittiset vaikutuskeinot ovat hitaita ja ongelmallisia, kun yksi hallitus tekee yhtä ja seuraava toista. Olemme joutuneet ikään kuin politiikan ja markkinatalouden pakkopaitaan, joka estää toimimasta tehokkaasti.”

Entä miltä nykyinen tilanne näyttää asiantuntijan silmin, 40 vuotta myöhemmin?

”Me olemme tilanteessa, jossa päästöjen vähentäminen ei riitä, jos halutaan pysäyttää lämpeneminen 1,5 asteeseen. Jos tätä ei tiedä, se on tietysti huono uutinen. Mutta hyvä uutinen on se, että ilmakehästä on mahdollista poistaa siellä jo olevaa hiilidioksidia, eikä se edes ole kovin vaikeaa. Meillä on jo tällä hetkellä lähes kaikki siihen tarvittava teknologia.”

Isomäki sanoo, että hiiltä saadaan poistettua esimerkiksi tuottamalla biomassaa, johon hiilidioksidi saadaan sidottua. Teknologisiin ratkaisuihin pitäisi Isomäen mukaan keskittyä enemmän. Tällä hetkellä ilmastokeskustelu keskittyy liikaa politiikkaan ja poliittisiin päätöksiin.

”Ne ovat tietysti tärkeitä, ja on hyvä, että niitäkin pidetään esillä. Mutta nyt ilmastokysymykset kietoutuvat esimerkiksi poliittisiin ideologioihin, mikä hidastaa toimintaa. Tarvitsemme hyvin pragmaattista lähestymistapaa poliittisen väittelyn sijasta.”

Tärkeimpiä tekoja on Isomäen mukaan liha- ja maitotuotteiden kuluttamisen merkittävä vähentäminen.

”Lihateollisuuden päästöt ovat virallisesti noin 20 prosenttia ihmiskunnan päästöistä. Tuossa luvussa ei kuitenkaan oteta huomioon esimerkiksi vesistöjen rehevöitymistä tai maankäyttöä, joka on lihantuotannossa erittäin tehotonta. Jos lihantuotannon käyttämä pinta-ala saataisiin käytettyä tehokkaammin ja paremmin, muuttamalla se esimerkiksi hiilinieluksi, muuttuu kasviperäisen ravinnon hyöty moninkertaiseksi.”

Lihan syöminen on niin ilmiömäisen typerää, että on tavallaan kiehtovaa, että sitä edelleen harrastetaan. Tämä on oma mielipiteeni.

Mutta mitä Isomäki ajattelee ilmastoahdistuksesta? Kokeeko hän sitä itse?

Isomäki on hetken hiljaa.

”Olen niin pitkään seurannut tätä… Liityin luontokerhoon 10-vuotiaana. Vuosien myötä olen pystynyt keskittymään märehtimisen sijasta tekoihin ja suuntaamaan energian toimintaan.”

Isomäen mukaan ahdistuskin voi kuitenkin olla tarpeellista:

”Ahdistusta tarvitaan, jotta ihmiset kiinnostuvat ja ovat valmiita toimimaan. Kuten todettiin, ilmastosta on puhuttu pitkään, mutta vähän on tapahtunut. Luonnontieteissä on tapana puhua tuloksista vähättelevään sävyyn, vaikka tulokset olisivat merkittäviä. Sen vuoksi muut kuin luonnontieteilijät eivät tajua ongelmien mittavuutta. Viime vuosina tutkijoiden sävy on kuitenkin muuttunut vakavammaksi ja alarmistiseksi. Se on ollut tarpeellista.”

Sävyn muuttuminen on johtunut nopeudesta, jolla ilmaston ja ympäristön muutokset tapahtuvat. Se on yllättänyt jopa tutkijat. Isomäki kertoo esimerkin.

”Tiedetään, että jos ihminen joutuu olemaan kuusi tuntia olosuhteissa, joissa yli 35 asteen lämpötila yhdistyy sadan prosentin ilmankosteuteen, ihminen kuolee. Se on tappava olosuhde kaikille ihmisille, myös nuorille ja terveille. Viime vuonna havaittiin kaksi tapausta, joissa tuollainen olosuhde vallitsi kahden tunnin ajan.”

Kuulostaa pelottavalta. Kysyn, muistaako hän, missä havainnot tehtiin?

”Toinen oli Pakistanissa, Jacobabadissa, ja toinen Yhdistyneissä Arabiemiraateissa. Paikan nimi taisi olla Ras al Kaimah.”

Ras al Kaimah. Se on nimenomaan se paikka, jossa kävin kymmenen vuotta sitten ajamassa vesiskootterilla. Kävin myös aavikkosafarilla, tekosaarelle rakennetussa vesipuistossa ja maailman suurimmassa ostoskeskuksessa. Jätän sen kertomatta tässä keskustelussa. Sen sijaan kysyn, millaisena Isomäki näkee tulevaisuuden. Miltä maailma näyttää 40 vuoden päästä? Vai ovatko tällaiset spekulaatiot turhia?

”Ne ovat tietysti ajatusleikkejä, mutta eivät ne turhia ole”, Isomäki sanoo.

Odotan dystooppista kuvausta siitä, miten harvat eloonjääneet kituuttavat hylätyissä ja savuavissa rakennuksissa.

”Sanoisin, että 40 vuoden päästä olemme jo aika hyvässä tilanteessa”, Isomäki sanoo.

”Tehokkaiden hiilinielujen ansiosta ilmakehän kasvihuonekaasujen määrä on saatu hallintaan. Energia tuotetaan aurinkovoimalla ja kelluvissa tuulipuistoissa. Liikenne on sähköistetty, autoissa on nykyisiä litiumakkuja puhtaammat natriumakut. Lentokoneet toimivat biokaasulla ja sähköllä. Ravinto on kasviperäistä.”

Toiveikkuus yllättää. Aivan viime aikoina toiveikkuutta on herättänyt myös nopeus ja volyymi, jolla ilmastokriisiin ollaan puuttumassa. Nordea julkisti helmikuussa puolittavansa sijoitus- ja luottosalkkunsa päästöt vuoteen 2030 mennessä. Rahoitusala on muutenkin murtautumassa kohti puhtaampaa taloutta: kestävyyskriteerien mukaan sijoittaviin rahastoihin sijoitettiin viime vuonna 288 miljardia dollaria, lähes kaksi kertaa enemmän kuin vuonna 2019.

Katastrofeilla, huonoilla uutisilla ja hälyttävillä ennusteilla kyllästetyt aivoni eivät kuitenkaan suostu uskomaan Isomäen ennustukseen. Mutta minä haluan uskoa siihen.

Puhelun jälkeen jään ajattelemaan erityisesti yhtä lausetta. ”Olen pystynyt keskittymään märehtimisen sijasta tekoihin ja suuntaamaan energian toimintaan.” Olen oman ahdistukseni kanssa miettinyt nimenomaan sitä, miten tunteen voisi muuttaa energiaksi ja suunnata johonkin hyödylliseen.

En kuitenkaan ole keksinyt järkevää vastausta. Olisin esimerkiksi surkea poliitikko, koska olen surkea puhuja ja surkea esiintyjä, enkä pidä ihmisten kanssa keskustelemisesta. Olisin myös surkea aktivisti, koska olen niin arka, että alkaisin heti epäillä omaa aktivismiani. Olen joskus miettinyt, mitä olisi tapahtunut, jos olisin mennyt perjantaisin eduskuntatalon eteen osoittamaan mieltä.

Olisinko päätynyt lopulta Time-lehden kanteen niin kuin Greta Thunberg? En, sen sijaan olisin mennyt välittömästi kotiin, kun joku urpo olisi pilkannut toimintaani Twitterissä.

Olisin myös surkea tutkija tai hiilinielujen kehittäjä, koska en ymmärrä luonnontieteitä. En pärjännyt alkuunkaan edes lukion matematiikassa. Kutakuinkin ainoa kykyni on ajatusten ja kokemusten kirjallinen ilmaisu. Mutta vaikka kirjoittaisin tuhatsivuisen romaanin ilmastokriisistä, mitä se muuttaisi? Tietysti ahdistus on saanut minut lopettamaan turhan matkustamisen ja vaatteiden ostamisen, kierrättämään ja pyrkimään vegaaniseen ruokavalioon. Mutta henkilökohtaisten tekemisteni merkitys tuntuu valmiiksi nauretulta.

Moni muukin tuntee voimattomuutta ja kysyy, mitä yksittäinen ihminen voi tehdä. Vastuuntunto ja halu ”tehdä jotain” ovat meille millenniaaleille sukupolvikokemus. Meidät kasvatettiin ajattelemaan, että pystymme mihin vain, jos vain uskomme itseemme ja opiskelemme ja teemme töitä.

Meille sanottiin, että maailma on tehty meitä varten ja että ”toiveet voi toteutuu kun kakkuun puhaltaa täysii”. Voimme seurata kaikkia maailman ongelmia kännykän näytöltä reaaliajassa samalla, kun pitäisi treenata ja opiskella, hakea kesätöitä ja siivota. Olemme tiedostavia, valveutuneita ja hyvin koulutettuja. Se on hienoa, mutta kääntöpuolena otamme maailman tapahtumat henkilökohtaisesti, haluamme korjata ne kaikki ja saamme 30-vuotiaina burnoutin, kun se ei onnistunutkaan.

Vanhempia ihmisiä saattaa ihmetyttää tai jopa ärsyttää nuorten herkkyys ahdistua maailman asioista. Meistä puhutaan lumihiutalesukupolvena, joka vain valittaa ja sulkeutuu omaan herkkänahkaisuuteensa. Herkkyys ja ahdistus eivät kuitenkaan ole ilmestyneet tyhjästä.

Me 1990-luvulla syntyneet olemme kasvaneet maailmaan, joka natisee liitoksistaan: Ensimmäinen kuva, jonka muistan nähneeni uutisissa, on savuavat WTC-tornit. Ala-astetta varjostivat Jokelan ja Kauhajoen kouluampumiset.

Vuoden 2008 finanssikriisistä lähtien talous on horjahdellut miten sattuu, työelämä pirstaloitunut ja koulutuksen merkitys hämärtynyt. Krimin kriisi, terrorismin uhka, populismin nousu ja Trump häämöttivät teinivuosiemme taustalla, samalla kun otimme ensimmäisiä askeleitamme aikuisuudessa.

Opimme, että maailmasta on syytäkin olla ahdistunut. Ikävyyksiä voi tietenkin luetella miltä tahansa vuosikymmeneltä, mutta aiemmin kuvio on sittenkin ollut yksinkertaisempi: voit opiskella, mennä töihin ja olla mukana rakentamassa parempaa tulevaisuutta. Nyt mukanaolon kokemus puuttuu, ja rakentaminen on muuttunut selviytymiseksi.

Tosin sen verran millenniaalilla on peiliin katsomisen paikka, että elinaikamme on kaikesta huolimatta ollut ennennäkemättömän vaurauden ja turvallisuuden aikaa. Tuntemamme Suomi on millä tahansa mittarilla ollut parhaita mahdollisia paikkoja elää. Meillä on ollut kaikkea enemmän kuin millään aiemmalla sukupolvella.

Pelkäämmekö, että ilmastokriisin myötä se kaikki viedään meiltä pois kuin tikkari? Ehkä ilmastoahdistuksessa on suorastaan jokin itsekäs vivahde: älkää pilatko minun tulevaisuuttani, koska minä haluan jatkaa bileitä.

Koronavuonna tutustuin stoalaiseen filosofiaan. Stoa­laisuus oli antiikin filosofian koulukunta, jonka mukaan onnellisuuden tuli löytyä ihmisestä itsestään, ei ulkopuolella tapahtuvista asioista. Stoalaiset ajattelivat, että itsen ulkopuolella tapahtuvat asiat eivät olleet hyvää eivätkä pahaa vaan yhdentekeviä, eikä niihin tullut suhtautua tunteella, koska siitä seuraisi vain tuskaa. Minusta se kuulostaa lohdulliselta.

Oman pienuuden myöntäminen ja hyväksyminen tuntuu helpottavalta. Se on samanlaista lohtua kuin Chris Rean kappaleessa The Road to Hell, jossa sanotaan ”and all the roads jam up with credit/ and there’s nothing you can do/ it’s all just bits of paper/ flying away from you.” Koko kappaleen sanoituksen voi muuten nykyvalossa tulkita ilmastoahdistuksen kuvaukseksi.

Mutta missä menee järkevän piittaamattomuuden ja apaattisen itsekkyyden raja? Mistä tietää, milloin on tehnyt tarpeeksi? Miten voisi antaa itselleen luvan vain olla ja keskittyä hyvään, mitä kaikesta huolimatta tapahtuu?

On kaunein talvipäivä. Lumikiteet säihkyvät sokerihuurteena Tokoinrannan puissa ja syaani, ääretön taivas kaartuu valkoisena hohtavan kaupungin ylle. Kävelen pitkin rantaa, potkin lunta ja siristelen jäätyneelle Töölönlahdelle. Soitan psykoterapeutti Emilia Kujalalle ja kysyn, mitä on ahdistus. Miten tunne määritellään psykologiassa?

Kujala sanoo, ettei ahdistus itse asiassa ole yksittäinen tunne vaan olotila, joka voi pitää sisällään monia eri tunteita.

”Ahdistus on ikään kuin katto, jonka alla voi olla esimerkiksi pelkoa, syyllisyyttä, vihaa tai häpeää. Jokaiseen tunteeseen liittyy aina ajatuksia, kehollisia tuntemuksia sekä valmius toimia eli halu tehdä jotain tunteen helpottamiseksi.”

Ahdistuksen ahdistavuus voi siis johtua siitä, ettei tuntemuksesta saa kiinni. Tuntuu hähmäiseltä, eikä oikein tiedä, onko kyse enemmän pelosta vai vihasta ja miten tilannetta pitäisi käsitellä tai purkaa.

Kohtaako Kujala psykoterapeutin työssä ilmastoahdistusta?

”Kyllä sitä on paljon, mutta lähinnä vain nuorilla ja nuorilla aikuisilla. Yli 40-vuotiaiden kanssa se ei ole esillä.”

Kujala kertoo, että ahdistusta voidaan käsitellä esimerkiksi opettelemalla rajaamaan huoliin käytettyä aikaa.

”Murehtiminen on ahdistuksen polttoainetta. Murehtiminen valehtelee mielelle, että asiaa käsitellään jotenkin ja että kun murehtii tarpeeksi, asia tulee valmiiksi. Niin ei kuitenkaan käy, vaan syntyy kierre, jossa ahdistus käynnistää murehtimisen ja murehtiminen lisää ahdistusta. Siksi on tärkeää oppia rajaamaan selkeästi aika, jonka käyttää murehtimiseen.”

Kujala kertoo myös niin sanotusta luovasta toivottomuudesta. Se tarkoittaa ikävien olosuhteiden hyväksymistä sen sijaan, että yrittäisi väkisin kieltää ahdistuksen.

”Kun lopettaa köydenvetämisen ja päälleliimatun good vibes only -ajattelun, ahdistus saattaa käänteisesti helpottaa,” Kujala sanoo.

Luovassa toivottomuudessa tuntuu olevan jotain samaa kuin stoalaisuudessa. Olen aina ihmetellyt, miksi toisia ahdistaa enemmän kuin toisia. Toiset kokevat maailmantuskaa suunnilleen kaikesta, kun taas toiset tuntuvat oppineen stoalaisen tyyneyden kuin luonnostaan. Onko psykologialla selitystä tähän?

”Tapaamme reagoida vaikuttaa peritty biotemperamentti sekä oppiminen, esimerkiksi se, miten näemme vanhempiemme tai muiden läheisten ihmisten ragoivan.”

Elämä saattaisi olla helpompaa, jos olisi hiukan vähemmän herkkä tunteille ja ulkopuolisille vaikuttimille. Toisaalta herkkyys on hiukan väärinymmärretty piirre, ei se tarkoita avutonta itkemistä vaan kykyä huomata ja eläytyä asioihin. Kai sellaista kykyä on parempi olla maailmassa liikaa kuin liian vähän.

Lopuksi kysyn Kujalalta, miten itselleen voisi antaa luvan sulkea huolestuttavat asiat välillä pois. Miten itselleen voisi antaa luvan olla onnellinen maailmassa, jossa tapahtuu kaikenlaista ikävää? Vai onko se tässä tapauksessa edes oikeutettua?

”Meidän kulttuurissa näkyy edelleen se ajattelutapa, että kellä onni on, se onnen kätkeköön”, Kujala sanoo.

”Olen itse huomannut sen esimerkiksi Instagramissa. Jos julkaisen iloisen päivityksen jostain myönteisestä asiasta, seuraajia katoaa huomattavasti enemmän kuin silloin, kun julkaisen päivityksen jostain ikäväksi mielletystä asiasta. Tässä on selkeä trendi, jonka myös kollegani ovat havainneet.”

Kujalalla on Instagramissa lähes 13 000 seuraajaa, eli kyse ei ole muutamista satunnaisista käyttäjistä.

”Onnellisuus mielletään jossain määrin tunteeksi, joka pitää kätkeä”, Kujala sanoo. ”Sen takia sen kokemiseen voi liittyä häpeää tai syyllisyyttä.”

Kujala kertoo, että kutsui edellisessä kirjassaan tätä ilmiötä Afrikan lapset -syndroomaksi. Tiedostavuus kääntyy itseään vastaan, kun maailman ongelmista murehtiminen syö kaiken energian sen sijaan, että muuttuisi rakentavaksi toiminnaksi.

”Ajattelen, että tärkeintä on tunnistaa oma etuoikeutettu asema ja pohtia, voisiko siitä käsin tehdä jotain hyvää”, Kujala sanoo.

”Onnellisuus on ohimenevää, joten varmasti tulee taas hetki, että on onneton. Toisaalta onnettomanakin voi kokea merkityksellisyyttä, ja jotkut onnellisuustutkijat pitävät sitä jopa tärkeämpänä. Sitten on vielä klassinen kahtiajako hedonistiseen ja eudaimoniseen onnellisuuteen.”

Hedonismissa mikä tahansa mielihyvää tuottava on tavoiteltavaa, kun taas eudaimonismin mukaan onnellisuus saavutetaan mielekkään toiminnan ja hyväntekemisen kautta. Ami Värtö ja Risto Isomäki puhuvat siis eudaimoniasta, kun kertovat oman toiminnan helpottaneen oloa. Ehkä tärkeintä on nimenomaan keksiä itselleen luonteva ja merkityksellinen tapa toimia. Yhdelle se on somevaikuttaminen, toiselle luonnontieteiden opiskeleminen. Kolmas tekee niin hyvän lounaan tai tv-sarjan, että kaksi ensimmäistä jaksavat jatkaa hommiaan.

Suljen puhelun ja pudotan kännykän takintaskuun. Luminen Tokoinranta on hiljaa. Istun penkille. Maisema on niin kaunis, että tekee mieli ottaa kuva Instagramiin. En kuitenkaan tee niin, katselen vain. Mietin sanaa ”maailmantuska”. Tai oikeastaan sen parempaa, saksankielistä vastinetta: Weltschmerz. Käsitteen loi saksalainen kirjailija Jean Paul (1763–1825) kuvaamaan ihmistä, joka ”tajuaa, ettei olemassa oleva todellisuus riitä koskaan täyttämään mielikuvituksen vaateita”. Ilmeisesti todellisuus on aina ollut sellainen, ja tulee aina olemaan. Muuten se ei olisi todellisuus.

Joskus pieni maailmantuskainen ihminen saa kuitenkin armoa. Todellisuus voi kauneudessaan myös ylittää mieli­kuvituksen. Esimerkiksi nyt, kun luminen helmikuu avautuu Töölönlahdelle. Epävarmoina aikoina on tärkeää huomata nämä todellisuuden sirpaleet, joissa on kauneutta. Ne ovat totta. Tämä hetki on totta. Mikään tulevaisuus ei voi kumota sitä.