Miinus 50 kiloa – Anne Ollonen pääsi lihavuusleikkaukseen, vaikka kriteerit eivät ihan täyttyneet – Miksi leikkaukseen on niin vaikea päästä?

Lihavan tytön identiteetti syntyi jo lapsena, kun Anne Ollonen oli terveydenhoitajan vastaanotolla. Paino oli kasvukäyrän ylärajoilla mutta silti normaalipainon rajoissa. Terkkari kommentoi, että painoa olisi syytä tarkkailla.

– Kun jälkikäteen katson lapsuuskuviani, en ollut ylipainoinen vaan ihan sutjakka. Silti minulle syntyi lihavan tytön identiteetti. Aloin potea huonoa omaatuntoa, että syönkö jotenkin väärin, Anne kertoo nyt 47-vuotiaana.

Tilannetta ei helpottanut se, että Annea kiusattiin koulussa. Kiusaajat eivät varsinaisesti haukkuneet lihavaksi, mutta itsetunto oli kovilla. Myös teini-iän balettiharrastuksessa ihannoitiin siroa vartaloa, eikä Anne sopinut siihen muottiin.

– Vertasin itseäni pienempikokoisiin tyttöihin, jotka näyttivät eteerisiltä keijukaisilta, enkä osannut nähdä itseäni arvokkaana.

Varsinaisesti paino alkoi lähteä käsistä opiskeluaikoina, kun stressi sai tunnesyömään ja vanhat liikuntaharrastukset jäivät. Painosta ja ulkonäöstä tuli Annelle vuosien kamppailu. Hän yritti laihduttaa eri tavoin, mutta tulokset jäivät lyhytaikaisiksi.

Anne kokee, että on laihduttanut tavalla tai toisella koko aikuisikänsä.

Kerran hän laihdutti vähäenergisellä puolen vuoden pussikuurilla parikymmentä kiloa, mutta paino tuli dieetin jälkeen takaisin, kun Anne palasi vanhoihin elämäntapoihinsa. Neljä raskautta hilasivat painoa aina vain korkeammalle.

Anne uskoo, että ylipaino kertyi liian suurista annoksista, eikä niinkään epäterveellisistä herkuista.

– Inhoan esimerkiksi sipsejä ja söin itse samaa kotiruokaa, kuin mitä tein lapsille, Anne kertoo.

Oivallus tuli, kun Anne alkoi kiinnittää huomiota hoikan ja liikunnallisen miehensä ruokiin.

– Hän söi aamupalalla yhden ison leivän, minä kaksi. Se oli ensimmäinen ahaa-elämys.

Siirtyminen pienempiin annoskokoihin oli silti vaikeaa. Annen ruokarytmi oli epäsäännöllinen ja nälkä ehti aterioiden välillä kasvaa suureksi. Hankalat tunteet, kuten stressi tai tylsyys, laukaisivat napostelua ja tunnesyömistä.

Paino alkoi tuntua polvissa ja nilkoissa. Annea ärsytti, kun huono kunto sai puuskuttamaan miehen kanssa ulkoillessa. Oma ulkonäkö tuntui vieraalta.

– Tuntui pahalta ja itketti. Kärsin kovasti kehostani, joka ei vastannut sitä, millaisena halusin itseni nähdä.

Anne kiinnostui lihavuusleikkauksesta alun perin tuttaviensa kokemusten kautta. Hän ymmärsi, että tarvitsisi apua painonpudotukseen.

Juristina työskentelevä Anne otti lihavuusleikkauksen puheeksi työpaikkansa 45-vuotistarkastuksessa, jossa onneksi sattui vastaan ymmärtäväinen työterveyslääkäri.

Jotta leikkaukseen voi päästä, painoindeksin on oltava yleensä vähintään 40. Jos ihmisellä on liitännäissairauksia, sen pitää olla vähintään 35.

Anne painoi noin 110 kiloa ja painoindeksi oli 39. Liitännäissairauksia ei vielä ollut, mutta kolmessa raskaudessa Annella oli ollut raskausdiabetes, joka on merkittävä altistava tekijä diabetekselle. Anne pääsi leikkaukseen ilman kriteerien täsmällistä täyttymistä, koska diabetesriski katsottiin niin suureksi.

– Ensin lääkärin kirjoittama lähete tuli bumerangina takaisin, koska ennen leikkausta edellytettiin kuuden kuukauden laihduttamista. Olin toki laihduttanut, mutta sen piti tapahtua virallisia hoitopolkuja pitkin.

Laihdutusjakson jälkeen, puolitoista vuotta ensimmäisestä lääkärikäynnistä, Annen leikkaukselle näytettiin vihdoin vihreää valoa.

– Olin todella innoissani. En juurikaan pelännyt tai jännittänyt, koska luotin minua hoitaviin lääkäreihin täysin.

Sekin auttoi, että Anne oli etukäteen lukenut paljon aiheesta ja hakenut vertaiskokemuksia. Hän halusi valmistautua elämäntapamuutokseen mielessään jo etukäteen.

Annelle tehtiin tammikuussa 2023 mahalaukun ohitusleikkaus, jossa samalla ohitettiin ohutsuolta.

Lihavuuskirurgiseen hoitoon pääsy ei ole Suomessa helppoa. Vuosittain tehdään vain noin 1 300 lihavuusleikkausta, kun tarve olisi Suomen lihavuusluvut huomioiden ainakin 3 500–4 000 leikkaukselle, arvioi kirurgian ja vatsaelinkirurgian erikoislääkäri, professori Paulina Salminen Turun yliopistosta.

Hänen mukaansa Suomen leikkausluvut ovat noin kolmasosan siitä mitä Ruotsissa ja Norjassa väestön määrään suhteutettuna.

– Vaikea lihavuus on ainoa krooninen sairaus, jossa hoitoon pääsy on näin huonoa. Hoidetaan vaikean lihavuuden seurauksia, kuten diabetesta ja verenpainetta, muttei niiden syytä. Vain 1–2 prosenttia niistä, jotka soveltuisivat hoitoon ja hyötyisivät siitä, ovat hoidon piirissä. Ongelma on globaali.

Ennen kaikkea kyse on Salmisen mukaan ymmärryksen puutteesta. Terveydenhuollon ammattilaisillakin voi yhä olla asenneongelmaa vaikeasti lihavia potilaita kohtaan. Lihavuuteen liittyy häpeäleima, jonka vuoksi myös potilailla on iso kynnys hakeutua hoitoon.

– Ei ymmärretä, että kyse on kroonisesta sairaudesta ja biologiasta eikä saamattomuudesta tai tiedon puutteesta. Vanha käsitys siitä, että pitää vain syödä vähemmän ja liikkua enemmän, ei yksinään toimi vaikeassa lihavuudessa, Salminen sanoo.

Lihavuusleikkaus vaikuttaa painoon useammalla eri mekanismilla. Kyse ei siis ole vain siitä, että mahalaukkua pienennetään mekaanisesti ja siihen siksi mahtuu vähemmän ruokaa.

– Mahalaukkua leikkaamalla leikataan tavallaan samalla myös aivoja, eli leikkauksella vaikutetaan suolten ja aivojen väliseen aktiiviseen kommunikaatioon. Lihavuuskirurgia muuttaa merkittävästi myös suolistohormonien toimintaa, joten leikkaamalla vaikutetaan myös nälän ja kylläisyyden tunteeseen sekä mielihaluihin.

Salmisen mukaan vaikea lihavuus on yksilöllisten biologisten tekijöiden summa. Eri tekijät altistavat painonhallinnan haasteille. Esimerkiksi nälän ja kylläisyyden signaalit eivät vaikeasti lihavilla toimi samalla tavalla kuin normaalipainoisilla. Myös geenit, suolistohormonien toiminta ja suoliston mikrobiomi voivat olla osallisina lihavuuteen.

– Kovasti yksinkertaistettuna kehon asetukset ovat ikään kuin pielessä, ja viestit, joita keho lähettää, käytännössä ohjaavat korkeampaan painoon.

Leikkauksen jälkeen Anne Ollonen oli sairauslomalla viisi viikkoa. Jalkeilla hän oli jo leikkauspäivänä, mutta toipumisaika oli tarpeen, jotta mieli pysyi perässä. Oli hyvä opetella rauhassa uusia elämäntapoja. Liikuntaa sai alkaa harrastaa pikkuhiljaa noin kuukausi leikkauksen jälkeen.

Leikkaus pani Annen ruokarytmin kokonaan uusiksi. Sen jälkeen kerralla syödään vain 1–1,5 desilitran annoksia ja päivässä on syötävä 6–7 kertaa. Ensisijaista on saada riittävästi proteiinia, ja vaikka mikään ei ole kiellettyä, herkut ovat käytännössä jääneet Annelta pois.

– Minulla on pieni kuppi, jonka avulla mittaan ruokamääräni edelleen, jotten vahingossa lipsahtaisi vanhoihin tapoihin.

Arjessa Anne ei tee uusista syömistavoistaan numeroa vaan syö samaa ruokaa kuin muukin perhe mutta soveltaen. Jos hän laittaa makaroniruokaa 6- ja 8-vuotiaille lapsilleen, hän ottaa omalle lautaselleen ensin proteiinin ja vähän kasviksia ja jättää makaronit pois.

Annen jo aikuiset lapset aiemmasta avioliitosta ovat hänen mukaansa terveysasioissa tiedostavia, joten terveellisestä ruokavaliosta jutellaan perheessä paljon.

Lihavuusleikkauksen jälkeen ravinto imeytyy aiempaa huonommin. Siksi on oltava tarkkana, että saa riittävästi vitamiineja ja hivenaineita. Anne ottaa niitä purkista loppuelämänsä ja käy vuosittain lääkärintarkastuksissa, joissa varmistetaan, että veriarvot ovat kunnossa.

Lihavuusleikkausten tulokset vaihtelevat, mikä johtuu suurimmaksi osaksi potilaan biologisista tekijöistä. Paulina Salminen uskoo, että potilaan biologista taustaa syvemmin tuntemalla voisi tulevaisuudessa olla mahdollista räätälöidä leikkausmenetelmiä paremmin kunkin potilaan yksilöllisen tilanteen mukaan.

Olennainen osa hyvää lopputulosta on se, että potilas sitoutuu uusiin syömistapoihin.

– Jos verrataan leikattuja verrokkiryhmään, leikatut potilaat painavat viidentoista vuoden päästä edelleen 25–35 prosenttia vähemmän kuin ennen leikkausta, kun verrokkiryhmälle ei ole tapahtunut mitään tai paino on jopa noussut, Salminen sanoo.

Myös kansantaloudellisesti lihavuusleikkaukset ovat Salmisen mukaan kustannustehokkaita. Leikkaus maksaa itsensä takaisin 3–5 vuodessa, sillä se vähentää lihavuuden liitännäissairauksien hoitokuluja.

Lihavuusleikkauksissa on riskejä, kuten kaikissa muissakin leikkauksissa. Salmisen mukaan vaikeat ja vakavat komplikaatiot ovat kuitenkin erittäin harvinaisia. Vaikein komplikaatio missä tahansa leikkauksessa on kuolema. Sen riski on lihavuuskirurgiassa pienempi kuin esimerkiksi sappileikkauksessa.

– Kokeneissa ja osaavissa käsissä lihavuuskirurgia on turvallista kirurgiaa. Vaikeaan lihavuuteen liittyvät terveysriskit ovat merkittävästi suuremmat kuin mikään, mikä liittyy lihavuusleikkauksiin, Salminen sanoo.

Toisaalta on kyselty, tarvitaanko enää lihavuusleikkauksia, kun markkinoille on hiljattain tullut uudentyyppisiä, tehokkaita lihavuuslääkkeitä.

– Kaikki lisätyökalut ovat vaikean lihavuuden hoidossa kotiinpäin eivätkä sulje toisiaan pois. Käytän itsekin näitä lääkkeitä potilaillani siltana kirurgiaan, koska ne ohjaavat potilasta oikeaan syömistapaan. Joskus lääkkeitä käytetään painonlaskun tukena myös leikkauksen jälkeen.

Painonpudotus on ollut leikkauksen jälkeen Anne Olloselle jopa helppoa. Paino on laskenut yhteensä lähes 50 kiloa, ja Anne on normaalipainoinen. Hän kokee, että sai leikkauksesta juuri tarvitsemansa lisätuen painonpudotukseen.

– Leikkauksen jälkeen en kerta kaikkiaan pystynyt syömään liikaa muutamaan kuukauteen, siitä tuli huono olo. Siinä ajassa aivot ehtivät ymmärtää, että tämä annos on nyt minulle riittävä.

Anne korostaa silti, että leikkaus ei ole oikotie laihdutukseen. Jokainen joutuu tekemään työn ihan itse, ja jos uutta ruokarytmiä ei noudata, kostautuu se nopeasti.

Mieliteot ovat leikkauksen myötä hälventyneet. Talvilomareissulla Anne tilasi ravintolassa hampurilaisen, mutta totesi heti ensimmäisen haukkauksen jälkeen, ettei enää tykkääkään sellaisesta ruoasta. Hän söi annoksesta vain pihvin ja tomaattiviipaleen ja jätti turhat ”pullat” lautaselle.

Anne on kertonut leikkauksesta avoimesti tuttavapiirissään. Hän haluaa rohkaista muita. Silti joskus tulee eteen kiusallisia tilanteita. Työpaikan tapahtumassa saatetaan eteen kantaa valmis lautanen, josta Anne pystyy syömään vain murto-osan.

– Olen saanut monesti kummeksuvia katseita. Aina en kuitenkaan jaksa selittää muille, miksi en syö lautasta tyhjäksi.

Anne kokee, että lihavuusleikkaus mullisti elämän kokonaan. Ennen leikkausta hän ei uskaltanut edes haaveilla normaalipainosta. Nyt hän painaa 62 kiloa, ja siinä on tarkoitus pysyä.

– Pitää olla tarkkana myös toiseen suuntaan, ettei laihtuminen mene äärimmäisyyksiin niin, että haluaisi tiputtaa aina hiukan lisää.

Vaateostoksilla olo tuntuu sovituskopissa ”hullaantuneelta”, ja peilistä katsoo juuri sen kokoinen ihminen kuin Anne on aina halunnut olla.

– Kuulostaa varmasti vähän pinnalliselta, mutta olen aina ollut esteetikko ja halunnut näyttää niin hyvältä kuin pystyn. Entinen minäni ei vastannut kauneusihannettani lainkaan, mutta nyt hyväksyn itseni, vaikka olen kohta viisikymmentä, saanut neljä lasta ja laihtumisen takia paikat roikkuvat.

Ihanaa on myös se, että lääkäriltä ennen leikkausta saatu ennuste diabeteksen puhkeamisesta viiden vuoden sisällä ei ole enää ajankohtainen.

Liikunta on saanut elämässä entistä suuremman osan. Anne käy viiden kilometrin juoksulenkeillä miehensä kanssa. Seuraavaksi on suunnitteilla yhteinen reissu Norjan vuorille patikoimaan.

– Painonpudotus on parantanut tosi paljon itsetuntoani myös työelämässä. Uskallan haaveilla uralla etenemisestä ja lisäkouluttautumisesta. Jos ennen aina ajattelin, etten onnistu tässäkään, nyt tuntuu, että pystyn mihin vain, Anne kertoo.

Lihavan tytön identiteetti on muuttunut, ja Anne pitää itseään nyt pienikokoisena. Silti hän yhä huomaa joskus arvioivansa kriittisesti ulkonäköään ja pelkäävänsä painon nousevan.

– Jossain määrin se lihava tyttö edelleen kurkkii olan takana, mutta en saa antaa sille valtaa. Yritän luottaa, että jos syön ohjeiden mukaan ja liikun säännöllisesti, paino pysyy sopivana.