Tämä olisi ollut tosi hyvä loma, jos en olisi ollut Instagramissa.

Sanat vain tulivat suustani, mutta myöhemmin olen miettinyt, kuinka kieroutuneelta kuulostin. Puhuin puolisolleni, jonka kanssa olin purjehtinut kolme viikkoa Saaristomerellä vuonna 2020.

Olin selannut Instagramia lomalla päivittäin useita kertoja. Olin myös julkaissut kuvia ja tarinoita matkastamme. Puolisoni näki, etten pystynyt keskittymään hetkeen. Hän kyseli, miksen voi poistaa Instagramia puhelimestani matkan ajaksi.

Silloin se tuntui kaukaiselta ajatukselta. Tahdoin tallentaa purjehdustamme ja näyttää sitä yli kolmelletuhannelle seuraajalleni, joista suurin osa oli minulle täysin tuntemattomia ihmisiä.

Miksi? Siksi kai, että some tuntui niin tärkeältä – ja olin pahasti koukussa siihen.

Perustin Anna Vihervaarasta -blogini vuonna 2013. Tuolloin nykyisen kaltainen sosiaalisen median maailma oli vielä lapsenkengissä, eikä minulla ollut blogissani tavoitteita. Nautin vain kirjoittamisesta ja kuvaamisesta.

Blogissa sain toteuttaa itseäni. Kirjoitin asioista, joista olin kiinnostunut: kasvisruoasta, luonnonkosmetiikasta, ihmissuhteista, urasta ja hyvinvoinnista.

Instagramiin olin liittynyt kaverini vinkistä vuonna 2012. Se oli alkuaikoina hauska kanava: ideahan oli tallentaa hetkiä, kun ne tapahtuivat. Aluksi minulla oli 20 seuraajaa, mutta aika pian seuraajamäärä alkoi kasvaa. Pian heitä oli jo satoja, sitten tuhansia. Kuvasin mitä milloinkin, lähinnä fiilispohjalta.

Vähitellen huomasin, että blogini alkoi saada paljon enemmän seuraajia kuin olin koskaan kuvitellut. Parhaimmillaan sitä luki noin kymmenentuhatta ihmistä. Nykypäivän menestyneiden Instagram-vaikuttajien seuraajamääriin verrattuna se ei ole kovin paljon, mutta tuohon aikaan luku tuntui minusta hurjalta.

Suosiosta seurasi myös se, että blogi alkoi tuottaa minulle rahaa. Sain ensimmäiset blogituloni ehkä vuonna 2015 tai 2016. En silti tienannut somella kovin paljon: tuloni olivat parhaimmillaankin noin kymppitonnin vuodessa. Vertailun vuoksi: suositut somevaikuttajat tienaavat nykyään jopa yli satatuhatta euroa vuodessa.

Blogitulot osoittautuivat kaksiteräiseksi miekaksi. Oli mahtavaa saada palkkaa siitä, että kirjoitti omia ajatuksia nettiin. Harrastus kuitenkin muuttui tulojen myötä osa-aikatyöksi, joka vei aikaa, oli jatkuvasti mielessä ja toi paineita. En enää blogannut vain itseäni varten.

Ryhdyin tuottamaan someen sisältöä systemaattisemmin. Tavoitteeni oli julkaista blogissa kolmesti viikossa. Instagramiin kuvasin jotain lähes päivittäin.

Mietin jatkuvasti uusia postausaiheita ja kuvasin kaikki hetket, joiden ajattelin sopivan someen. Talvisin kauniiden kuvien ottaminen oli vaikeaa, sillä tein valoisan ajan töitä toimittajana ja päiväni kuluivat toimituksessa. Juttujeni kuvittaminen tuntui muutenkin usein energiaa vievältä. Olin tekstin ammattilainen, en kuvien. Kirjoitin blogia iltaisin ja viikonloppuisin, ja välillä sille oli vaikea löytää aikaa.

Kun tein blogissa kaupallisia yhteistöitä, asiakkaat halusivat yleensä myös Instagram-julkaisun. Stressasin niitä enemmän kuin blogipostauksia, sillä Instagram oli muuttunut.

Suurin muutos tapahtui vuonna 2016. Alun perin alusta oli näyttänyt julkaisut kronologisessa järjestyksessä. Nyt uudistettu algoritmi kuitenkin esitti sisältöä sen mukaan, mitä se oletti käyttäjien haluavan nähdä. Kaltaiseni sisällöntuottajat eivät voineet enää julkaista huoletta kuvia kukista tai avokadoleivistä, vaan piti kovasti miettiä, mistä muut ehkä olisivat kiinnostuneita. Näin siis siinä tapauksessa, että halusi saada somesta rahaa. Tuohon aikaan minä halusin.

Jos epäonnistui algoritmin tai seuraajien miellyttämisessä, julkaisu ei saanut tykkäyksiä eikä näyttökertoja. Kun kyseessä oli kaupallinen yhteistyö, se tuntui kamalalta ja nololta: kuin olisin pettänyt asiakkaani.

Aloin julkaista enemmän kuvia itsestäni. Olihan niin neuvottu kaikissa somekoulutuksissa, joihin olin osallistunut. Seuraajat haluavat nähdä kasvoja, sanottiin.

Paha vain, että minua olisi kiinnostanut enemmän kuvata kukkia kuin olla jatkuvasti itse kuvattavana. Aloin toimia itseäni vastaan.

Algoritmin miellyttäminen alkoi tuntua raskaalta ja vastenmieliseltä. Se sai minut ensimmäistä kertaa kyseenalaistamaan, halusinko todella tehdä somesisältöjä työkseni.

”Somen algoritmit ohjaavat tekemään julkaisuja teknologian näkökulmasta vuorovaikutusnäkökulman lisäksi. Jos sitä joutuu miettimään paljon, se voi alkaa kuormittaa”, tutkija Reetta Oksa Tampereen yliopistosta sanoo.

Olen soittanut hänelle, sillä haluan ymmärtää, mitä tutkimus fiiliksistäni sanoo. Oksa on tehnyt väitöskirjansa sosiaalisen median käytöstä työelämässä psykososiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta.

Pian selviää, että olen kokenut teknostressiä. Oksa sanoo, että termillä tarkoitetaan stressiä, jota ihmiset kokevat teknologian tähden. Siihen liittyy esimerkiksi paine olla jatkuvasti tavoitettavissa, työn valuminen vapaalle ja tunne siitä, että somessa on oltava, jotta pysyy ajan tasalla asioista. Omaa aikaa on uhrattava somen vuoksi. Voi seurata uupumista, univaikeuksia ja keskittymisongelmia.

En suinkaan ole ainoa, joka on miettinyt sometyön ongelmia. Aiheesta on puhunut esimerkiksi Lähiömutsi-nimimerkin takana oleva vaikuttaja Hanne Valtari, joka kertoi Helsingin Sanomissa lopettavansa Instagram-tarinoiden tekemisen. Instagram vei aikaa ja söi keskittymiskykyä. Lisäksi Valtari koki läsnä olemisen vaatimuksen kuormittavana.

Viime kesänä Instagramin käytön lopetti toistaiseksi myös Lääkäri Anni -tilin Anni Saukkola, joka oli joutunut kokemaan somessa häirintää. Saukkola kertoi saaneensa keskittymiskykynsä takaisin, kun hän astui sivuun somesta.

Jo muutama vuosi sitten havahduin siihen, että some oli muuttunut vakavaksi paikaksi. Piti varoa, ettei tulisi vahingossa loukanneeksi tai ärsyttäneeksi ketään.

Olin alkanut kirjoittaa moniin juttuihini vastuuvapautuslausekkeita. Yritin muistaa mainita, että kyseessä oli vain minun mielipiteeni, joka ei tietenkään koskettanut kaikkia. Se oli rasittavaa, sillä kyseisellä metodilla oli vaikea sanoa mitään kovin kiinnostavaa. Aina oli myös riski, että joku kuitenkin ärsyyntyisi.

Tämä päti niin isompiin kuin pienempiinkin asioihin. Kun ostin uuden sohvanpäällisen kuluneen tilalle, eräs seuraajistani närkästyi. Miten saatoin samaan aikaan puhua vastuullisuuden puolesta ja ostaa sohvanpäällisiä? Kommentit saivat minut tuntemaan, että minun olisi pitänyt toimia aina oikein ja johdonmukaisesti. Tuntui, että minua vahdittiin.

Niin sanottu henkilöbrändini alkoi sekin ärsyttää minua. Se oli rakentunut vuosien kuluessa kuin itsestään. Olin kirjoittanut myös suruistani, näyttänyt ihoni epäpuhtauksia ja kertonut avoimesti, miten käsittelen kuviani. Silti somessa näkyi vain pieni osa minusta. Kuvasin sinne kauniita asioita ja kirjoitin tietyistä aiheista.

Ihmisillä oli minusta somen kautta mielikuvia, jotka eivät aina pitäneet paikkaansa. Oletettiin esimerkiksi, etten halua käyttää synteettistä kosmetiikkaa tai että tahdon tehdä ruokani alusta loppuun itse. Todellisuudessa olin sanonut, että suosin luonnonkosmetiikkaa ja syön pääosin kasvisruokaa.

Vuosina 2017–2018 tein opinnäytetyötä sosiaalisen median henkilöbrändäyksestä, kun suoritin journalismin ylemmän ammattikorkeakoulututkinnon. Mitä enemmän asiaan perehdyin, sitä vähemmän koin, että minusta olisi hyväksi somebrändiksi tai että edes halusin olla sitä. Projekti oli silmiä avaava. Opin, että somessa pärjäävät yleensä parhaiten ne, jotka ovat aitoja, avoimia ja herättävät tunteita, tai ne, joilla on hyvin tunnistettava, johdonmukainen linja ja selkeät näkemykset asioista.

En tunnistanut itseäni kummastakaan joukosta. Olin kiinnostunut liian monista asioista, olin usein epäjohdonmukainen ja halusin pitää ison osan elämästäni ja ajatuksistani yksityisenä.

Keskustelin blogista ja somebrändistäni myös kahden media-alan esihenkilön kanssa. Ensimmäinen kysyi, tahdonko varmasti olla henkilöbrändi ja olenko valmis siihen avoimuuteen, mitä se vaatii. Vastaus: en.

Toinen kehotti minua miettimään, nolottiko bloggaaminen minua. Vastaus: kyllä.

Blogiminäni oli jumissa tietyissä aiheissa ja tunnelmissa. En hävennyt blogiani vaan sitä, miten se oli alkanut määritellä minua.

”Somessa näytetään monesti elämän julkisivu, etunäyttämö. Siellä voi halutessaan brändätä itseään ja vaikuttaa siihen, millaisen kuvan muut ihmiset saavat sinusta”, Oksa pohtii.

Se, mitä somessa kertoo, on valinta. Jotkut näyttävät hyvin avoimesti elämäänsä ja ajatuksiaan. Sillä voi kuitenkin olla ikäviä seurauksia. Oksan mukaan tutkimuksissa on huomattu, että henkilökohtaiset jutut ovat häiriköille ja hyökkääjille polttoainetta. Se on yksi somessa julkaisemisen kielteisimmistä hyvinvointivaikutuksista.

”Meidän tutkimuksiemme mukaan mitä enemmän somessa tai julkisuudessa näkyy, sitä enemmän altistaa itseään kielteiselle vuorovaikutukselle, vihalle ja häirinnälle. Toisaalta somesta saa myös myönteistä palautetta ja kannustusta, vertaistukea ja ihailua. Jokaisen on itse löydettävä tasapaino näiden välillä.”

Vaikka olin alkanut kipuilla somen suhteen, olin myös pahasti koukussa siihen – myös kuluttajana. Aloitin aamuni ja lopetin päiväni selaamalla kännykkää. Pahimmillaan kurkin Instagramia kesken tv-sarjan katsomisen tai kirjan lukemisen.

”Jos somen käyttöä miettii silloinkin, kun siellä ei ole, sitä on vaikea lopettaa tai se häiritsee keskittymistä, ne ovat merkkejä, joihin on hyvä herätä. Samoin se, jos huomaa miettivänsä, että tämä ei tee hyvää ja käyttöä pitäisi vähentää”, Oksa sanoo.

Vuoden 2020 purjehdusreissun jälkeen aloin julkaista sisältöä somessa yhä vähemmän ja vähemmän. En todellakaan lopettanut kertalaakista, vaan sometekemiseni pikemminkin hiipui. Huomasin, että mitä vähemmän olin somessa, sitä vähemmän olin siitä kiinnostunut. Usein en muistanut koko paikkaa.

Kirjoitin viimeisen blogipostaukseni keväällä 2022. Instagram-tilini on edelleen olemassa. Syksyllä 2022 poistin kuitenkin sovelluksen puhelimestani, sillä halusin eroon tavastani selailla sitä muuten vain monta kertaa päivässä. Nykyisin käyn siellä nopeasti kerran tai kaksi niinä päivinä, kun olen tietokoneella. Julkaisen jotain ehkä kerran kuukaudessa.

Olen myös muuttanut tilini yksityiseksi.

Tätä kirjoittaessani olen juuri palannut viikon Teneriffan-lomalta. En käynyt somessa loman aikana kertaakaan, eikä se tuottanut minulle minkäänlaisia vaikeuksia. En ole vielä julkaissut matkalta yhtään kuvaa tai tarinaa. Todennäköisesti teen jonkinlaisen kuvakoosteen, kunhan kerkeän. Tai sitten en. Se ei tunnu kovin tärkeältä.

Olen kuitenkin alkanut miettiä, että voisin perustaa Instagram-tilin, jota seuraamaan kutsuisin vain tuttuja ihmisiä. Olisi kiva jakaa hetkiä elämästäni kavereilleni. Kaipaan sitä vähän.

En siis ole lopettanut somen käyttöä, enkä ajatellut lopullisesti lopettaakaan. Sen sijaan olen vähentänyt käyttöä radikaalisti ja onnistunut pääsemään irti koukusta. Aikaani ei enää hallitse kasvoton algoritmi eikä alusta, joka on luotu tarkoituksella koukuttavaksi, jotta joku jossain saisi rahaa siitä. Tuntuu, kuin minä olisin voittanut.

Etsin hyvälle ololleni tukea tiedemaailmasta. Se tiedetään, että jo viikon tauko somesta voi tehdä hyvää. Tiede-lehti kertoi joulukuussa 2022, että tutkimusten mukaan runsas somen käyttö on yhteydessä ahdistukseen ja masennukseen varsinkin nuorilla.

Minä en kylläkään ole enää kovin nuori, vaan nelikymppinen. Ikäni saattaa olla myös syy siihen, miksi somen viehätys on vähentynyt. Ihminen ja kiinnostuksen kohteet muuttuvat ajan myötä.

Enää minulle ei tulisi mieleenkään vilkuilla puhelinta, kun katson Harry & Meghania tai jotain muuta koukuttavaa sarjaa. Sama pätee kirjan lukemiseen. Osaan sittenkin vielä keskittyä!

Huomaan saavani mielenrauhaa myös siitä, ettei minun enää tarvitse jatkuvasti kuvata elämääni eikä miettiä väkisin, mistä seuraavaksi julkaisisin sisältöä. Voin vain elää raportoimatta siitä kenellekään. Mikä parasta, minun ei tarvitse perustella kaikkea tekemistäni.

Oloni on rauhallisempi ja selkeämpi kuin ennen. Tiedän paremmin, mitä itse haluan, ja fomoni eli paitsi jäämisen pelkoni on vähentynyt.

Toisin sanoen: kun en näe, mitä muut tekevät, en osaa edes kaivata sitä.

Älkää käsittäkö väärin, välillä ikävöin bloggaamista. Erityisesti kaipaan blogia silloin, kun mieleeni juolahtaa ajatushattara, jossa ei ole ainesta lehtijutuksi asti mutta josta haluaisin silti kirjoittaa. Blogissa oli helppo nostaa esiin itselleni tärkeitä asioita, kuten eläinoikeuksia, ilmastokriisiä, liiallista kuluttamista ja pohdiskella naisten asemaa.

Vinkkaisin myös mielelläni lukemistani hyvistä kirjoista tai kosmetiikkalöydöistäni. Voisin toki tehdä sen Instagramissa, mutta sinne en enää halua palata. Sen sijaan olen miettinyt lukupiirin perustamista ystävieni kesken ja aktivoinut vuosien tauon jälkeen Goodreads-tilini. Kosmetiikasta taidan jatkossa kirjoittaa vain lehtiin.

En pidä mahdottomana, että tulevaisuudessa pitäisin vielä omaa sivustoa tai kenties podcastia. Omien ajatusten jakamisessa ei ole mitään pahaa, kunhan se ei vaadi jatkuvaa läsnäoloa somessa.

Instagram-vaikuttajaa minusta tuskin enää tulee.

Niin, onko elämäni muuttunut? Sen sijaan, että julkaisisin tarinan kirjalöydöstäni, luen sitä. En enää kuvaa ruoka-annoksiani, vaan keskityn syömään. Kun elämässäni tapahtuu jotain merkittävää, kerron siitä ihmisille, jotka tunnen.

Elämäni ei ole enää sisällöntuotannon materiaalia.

Anna Kauhala julkaisi vuosina 2013–2021 Anna Vihervaarasta -blogia A-lehtien Lily-blogipalvelussa.