Päivitetty 26.4.2021 – Ilmestynyt 21.4.2016

Koivut alkoivat vihertää, ja muuttolinnut olivat palanneet. Ensimmäiset kevään korvasienet puskivat kosteasta maasta.

Huhtikuun viimeinen viikko vuonna 1986 oli Suomessa hehkuvan kaunis. Vallitsi korkeapaine, ja ihmiset valmistautuivat vapunviettoon.

Samaan aikaan Ukrainan sosialistisessa neuvostotasavallassa, Tšernobylin ydinvoimalassa lähellä Prypjatin kaupunkia oltiin tekemässä koetta, jonka tarkoituksena oli selvittää, pystyykö hidastuva generaattori tuottamaan sähköä jäähdytysjärjestelmälle niin kauan, että varajärjestelmät saadaan päälle.

– Alkuperäinen suunnitelma ehkä ei ollut käyttömääräysten vastainen, mutta kokeen edetessä ja reaktoritehon ylläpitämisen epäonnistuessa reaktori saatettiin tilaan, joka oli selvästi turvallisen käyttötavan ja määräysten vastainen, sanoo Säteilyturvakeskuksen STUKin valvontaosaston johtaja Tomi Routamo.

Reaktorionnettomuus tapahtui lauantaiyönä 26. huhtikuuta. Räjähdykset voimalan neljännessä reaktorissa sytyttivät kolmisenkymmentä tulipaloa ja kolmosreaktorin rakennuksen katon. Ilmakehään levisi radioaktiivisia nuklideja, joista 70 prosenttia laskeutui Valko-Venäjälle.

Se oli ydinvoimaloitten historian pahin onnettomuus. Se ei kuitenkaan riittänyt. Reaktorin paloa lähetettiin sammuttamaan täysin suojattomia pelastusmiehiä eikä lähialueen väestöä ryhdytty heti evakuoimaan. Neuvostoliiton viranomaiset pimittivät tietoa myös muulta maailmalta pari vuorokautta.

Palo kesti kymmenen vuorokautta. Paloa sammuttamaan lähteneen palomiehen, vammoihinsa kuolleen leski kertoo: ”Itse räjähdystä en nähnyt. Vain liekit. Tuntui kuin kaikki olisi hohtanut samaa valoa... Koko taivas... Liekit nousivat korkealle. Ja oli nokea. Hirvittävä kuumuus. Eikä häntä näkynyt eikä kuulunut. Noki tuli palavasta bitumista. Voimalan katto oli valettu bitumista. Hän kertoi myöhemmin, että he tarpoivat siinä kuin täit tervassa, tukahduttivat liekkejä... He olivat lähteneet liikkeelle ilman suojavaatteita, tavallisissa paidoissa. Kukaan ei ollut varoittanut heitä, heidät oli hälytetty  sammuttamaan tavallista tulipaloa...”

Vuorokautta myöhemmin, iltapäivälla Nurmijärven observatoriossa havaittiin kohonneita säteilyarvoja. Virkamieslakon takia paikalla oli vain asemanhoitaja, joka näki kohonneet arvot. Hän epäili laitevirhettä, koska käsikäyttöiset mittarit olivat reistailleet.

Illalla havainto tehtiin Kajaanissa puolustusvoimien mittausasemalla.

Helsingin Roihupellossa sijaitsevan Säteilyturvakeskus STUKin nykyinen johtaja Tarja Ikäheimonen oli onnettomuuden tapahtuessa äitiyslomalla, mutta tietää tarkasti, miten tieto onnettomuudesta eteni.

– Vuonna 1986 ei ollut nettiä eikä kännyköitä. Ensimmäiset signaalit tapahtuneesta olivat tiedot Nurmijärveltä ja Kajaanista, sitten tieto laskeumasta saatiin Suomeen Ruotsista,  jossa oli jo matalapaine sateineen. Pahin laskeuma osui Gävlen alueelle. Ruotsissa epäiltiin aluksi, että vuoto on tapahtunut Forsmarkin voimalassa.

STUK antoi tiedotteen tapahtumasta Suomen Tietotoimistolle 28. huhtikuuta kello 16, uutistoimisto TASS uutisoi reaktorionnettomuudesta samana iltana.

Neuvostoliitossa elettiin jo perestroikan aikaa, ja kommunistisen puolueen pääsihteerinä oli maailmalla suurta toivoa herättänyt Mihail Gorbatšov.

Tiedotuskulttuuri ja salailu olivat entisellään.

”Kuulimme radiosta, että kaupunki evakuoitaisiin kolmen tai ehkä viiden päivän ajaksi. Ottakaa mukaan lämmintä vaatetta ja verryttelypuvut, sillä joudutte asumaan metsässä. Teltassa. Ihmiset suorastaan ilahtuivat: päästään luontoon! Evääksi tehtiin saslikkeja ja ostettiin viiniä. Mukaan otettiin kitaroita ja nauhureita. Vietettäisiin hauskaa kevätjuhlaa! Vain palomiesten vaimot itkivät.”

Suomessa on kolmekymmentä vuotta elänyt sitkeänä huhu, että myös Suomen viranomaiset pitkittivät tiedon antamista. Siitä on muun muassa syytetty silloista sisäministeri Kaisa Raatikaista (sd), jota arveltiin suomettuneeksi ja neuvostomyönteiseksi.

Tarja Ikäheimonen haluaa oikaista huhun.

– STUK laati ensimmäisen lehdistötiedotteen poikkeustilanteesta noin kello 15, ja se luettiin STT:n radiouutisissa maanantaina 28.4. klo 16. Syytä tilanteeseen ei vielä tunnettu – kerrottiin vain, että radioaktiivisuutta oli havaittu, ja se oli ilmeisesti peräisin reaktorionnettomuudesta. Mitään viivyttelyä tai tiedon pimittämistä ei Suomessa tapahtunut.

Ikäheimonen sanoo, että Neuvostoliitossa ymmärrettiin, mitä tapahtuu, jos ydinvoimalaitos palaa.

– Ehkä siellä ei ymmärretty, miten parin kilometrin korkeuteen levinnyt säteily etenee ilmamassojen mukana maan rajojen yli.

STUKin antamat suositukset olivat tarkat ja yksityiskohtaiset, mutta Tšernobylin lähialueilla koettiin kaikki ydinvoimalaonnettomuuden kauhut. Leskeksi jäävä, kuolleen lapsen synnyttävä nuori nainen todisti sairaalassa Moskovassa samaa, mitä muutkin pelastustöissä olleiden sotilaiden ja palomiesten omaiset.

”Hän alkoi muuttua, tapasin nyt joka päivä eri ihmisen. Palohaavat nousivat pintaan, suuhun, kieleen ja poskiin ilmestyi ensin pienen pieniä haavaumia, jotka sitten laajenivat. Limakalvo irtosi kerroksittain, vaaleina kelmuina.”

Matalapaine eteni lähipäivinä Ruotsista Suomeen, ja rankimmat sateet ja niiden mukana radioaktiivinen laskeuma osuivat Päijät-Hämeeseen ja osin Pirkanmaalle. 

Ulkoministeriö oli heti TASSin uutisen jälkeen ryhtynyt evakuoimaan suomalaisia Ukrainasta.

– STUK mittasi tulijat, heistä löytyi kohonneita säteilyarvoja, jodia ja cesiumia.

Väestölle annettiin suositukset.

– Sadevettä ei saanut käyttää ruoanlaittoon eikä antaa juomavedeksi eläimille. Karja käskettiin sisälle, ja lasten hiekkalaatikot piti peittää ja hiekka vaihtaa, Tarja Ikäheimonen kertoo.

Helsingissä Viikin koe-eläintilalla jätettiin tutkimustarkoituksessa pieni määrä karjaa ulos. Ulkona ruohoa syöneiden lehmänmaidosta löytyi jodia ja cesiumia. 

Kevät eteni kesään ja kohti syksyä.

– Sienten ja marjojen keräämistä kehotettiin välttämään, samoin sisävesikalojen ja riistan syömistä. Laskeuman pahimmalla alueella ei suosituksen mukaan saanut myöskään myydä marjoja ja sieniä.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin Tšernobylin radioaktiivista laskeumaa on yhä ohuen metsämaan kerroksissa.

– Pitoisuudet ovat kuitenkin nyt niin vähäiset, että marjoja ja sieniä voi huoletta syödä.

”Kun palasimme Minskiin, pääkadulla kävi kauppa: siellä myytiin piirakoita, jäätelöä, jauhelihaa, pullia. Radioaktiivisen  pilven alla...”

Harrisburg vuonna 1979, Tšernobyl 1986, Fukushima 2011. Kolme vakavaa ydinvoimalaonnettomuutta on vaikuttanut ydinenergian vastustukseen ja voimaloitten alasajoon monessa maassa, mutta myös käytössä olevien ydinvoimaloitten turvallisuuteen.

Ydinvoimaa Suomessa tuottaa neljä toimivaa ydinvoimalaitosyksikköä, joilla tuotetaan noin neljännes Suomessa käytetystä sähköstä (2015). Laitosyksiköistä kaksi on Satakunnan Olkiluodossa ja toiset kaksi Itä-Uudellamaalla Loviisassa.

Suomen viides laitosyksikkö, Olkiluoto-3 on rakenteilla. Sen koekäyttö alkaa monien vaikeuksien jälkeen kesällä. 

Suomen kuudes ydinvoimala on suunnitteilla Pyhäjoen Hanhikiven niemelle. Hanhikivi 1 on suomalaisen Fennovoiman suunnittelema, ja laitoksen toimittaa monien vaiheiden jälkeen Venäjän valtion ydinenergiayhtiön Rosatomin tytäryhtiö Rusatom Energy International. Rakennustöiden pitäisi alkaa vuonna 2018, ja ydinvoimalan valmistumisen ajankohdaksi on alustavasti määritelty vuosi 2024.

– Nyt näyttää siltä, että Olkiluoto 3 etenee. TVO on juuri jättänyt käyttölupahakemuksen. Voimayhtiöt Suomessa ovat vastuullisia, ja vakavien onnettomuuksien hallintavaatimukset ovat tarkat. Niiden mukaiset laitosmuutokset on toteutettu nykyisilläkin laitoksilla. Luonnonuhista on otettu huomioon myös poikkeuksellisia tilanteita, kuten rankat lumimyrskyt tai merenpinnan äkillinen kohoaminen, Tomi Routamo sanoo. 

Fukushiman onnettomuuden jälkeen Loviisassa on esimerkiksi parannettu suojausta korkean meriveden varalta ja Olkiluodossa parannetaan mahdollisuutta selvitä täydellisestä vaihtosähkönmenetyksestä.

– Molemmilla laitoksilla on lisäksi tehty muutoksia, joilla selvitään tilanteesta, jossa lämpöä reaktorista ei voida johtaa mereen.

Tšernobylin ympärille rakennettu sarkofagi on kuitenkin rapistumassa, ja Suomen lähellä on Venäjällä sijaitseva Sosnovyi Borin ydinvoimala ja Kuolan niemimaan voimala, Ruotsin puolella Forskmark. Kuolan voimalan reaktori on samaa tyyppiä kuin Loviisan ydinvoimalassa Suomessa. Erona on muun muassa se, ettei Kuolan voimalassa ole sellaista suojarakennetta kuin Loviisassa.

– Tšernobylin vaurioituneen voimalan ympärille rakennettu kuori ei ole todellakaan täysin tiivis, mutta sen päälle on rakenteilla kevytrakenteinen kuori. En näe tilannetta huolestuttavana, sillä päästöt halutaan pitää mahdollisimman pieninä. Myös Venäjällä turvallisuussuunnittelu on korkeammalla tasolla kuin entisessä Neuvostoliitossa, Tomi Routamo sanoo.

Hän tietää, että lähialueyhteistyö toimii hyvin.

– Yhteistyö on ollut Tšernobylin  jälkeen aktiivista, ja suomalaista turvallisuuslaitteistoa on viety Suomesta Venäjälle. Myös eurooppalainen yhteistyö on tiivistä, samoin kansainvälisen atomienergiajärjestö IAEA:n kanssa. 

”Lähiaikoina Ukraina ryhtyy suurisuuntaiseen rakennustyöhön. Sen sarkofagin ylle, jolla peitettiin vuonna 1986 tuhoutunut Tšernobylin ydinvoimalan nelos-reaktori, nousee uusi suojus nimeltä ´Kaari´. Tähän projektiin osoittaa 28 lahjoittajamaata lähiaikoina alustavat sijoituksensa – yli 768 miljoonaa dollaria. Uuden suojuksen on määrä pysyä pystyssä ei kolmeakymmentä vaan sata vuotta... Kaaresta tulee  ihmiskunnan historiassa ennennäkemätön rakennelma. Jo sen mittasuhteet hämmästyttävät: sen kaksinkertainen vaippa kohoaa 150 metrin korkeuteen. Ja esteettinen vaikutelma vetää vertoja Eiffel-tornille...” 

Tieto onnettomuudesta etenisi nykypäivänä eri vauhtia kuin vuonna 1986, jolloin käytössä olivat käsikäyttöiset mittarit, faksit ja lankapuhelimet.

Eri puolilla Suomea on nyt 250 mittausasemaa, joilta tieto tulee asemilta STUKiin ja hätäkeskukseen. 

Viestinnässä pääosassa olisivat edelleen radion ja television kautta tulevat tiedotteet, mutta myös STUKin nettisivut ja sosiaalinen media.

– Onnettomuustilanteessa STUK, valtioneuvoston kanslia, sisäministeriö ja STT olisivat yhteistyössä. Jos laskeumasta olisi vaaraa väestölle, virallinen tiedote siitä annettaisiin heti, Tarja Ikäheimonen sanoo.

Väestöä kehotettaisiin pysymään sisätiloissa, ikkunat ja ovet olisi teipattava, ilmastointi pysäytettävä.

– Sisälläolon aika riippuu tilanteesta, se voi olla tunteja, mutta maksimissaan kaksi vuorokautta. Jos tilanne jatkuisi, alkaisivat evakuoinnit.  

Joditabletit ovat täydentävä suojaustoimi.

– Jodia kannattaisi pitää kotona. Kahdenkymmenen kilometrin säteellä ydinvoimaloistamme asuvilla pitää olla aina jodia varastossa, Ikäheimonen sanoo.

STUKissa ollaan hereillä 24 tuntia vuorokaudessa. Myös Tarja Ikäheimosella ja Tomi Routamolla on valvontavuoronsa, jolloin kännykkää ei laiteta äänettömälle hetkeksikään. Laitoksessa järjestetään säännöllisesti säteilyharjoituksia, myös yllätysharjoituksia. 

– Kaikki nykyiset turvatoimet tähtäävät siihen, ettei poikkeuksellisia tilanteita tapahdu. Silmiä ei suljeta siltäkään, että jotain voi sattua. Kaiken tasoisiin onnettomuuksiin on varauduttu, Routamo sanoo.

Ihminen on utelias.  Kiovalainen matkatoimisto järjestää Tšernobylin alueelle matkoja. Ne alkavat Pripjatin kuolleesta kaupungista.

”Matkailijat voivat katsella hylättyjä kerrostaloja, joiden parvekkeilla roikkuu mustunutta pyykkiä, pihoille unohdettuja lastenvaunuja, entistä miliisilaitosta, sairaalaa ja puolueen kaupunkikomiteaa. Reitillä näkee vielä kommunismin ajoista muistuttavia iskulauseita – niihin ei säteilykään pysty. Pripjatin kaupungista reitti jatkuu kuolleisiin kyliin, missä talojen lomassa puikkelehtii susia ja villisikoja. Niitä on siinnyt suunnaton määrä!” ●

Sitaatit vuonna 2015 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneen ukrainalaisen Svetlana Aleksijevitšin dokumentaarisesta romaanista Tšernobylista nousee rukous (Tammi 2015).

Päivitetty 26.4.2021 – Alkuperäinen julkaisu 21.4.2016