Talous on tärkein, ilmastokriisi ja muu maailma eivät kiinnosta – lopulta Yhdysvaltain vaalit ratkaisee tunne

Mistä kaikesta Yhdysvaltain vaalitaistelussa ei puhuta? Ikävä kyllä ensimmäisenä tulee mieleen ilmastokriisi.

Se on oikeastaan käsittämätöntä, kun ajattelee planeettamme tilaa. Yhdysvallat ei tietenkään ole ilmaston lämpenemisen vaikutuksille immuuni. Juuri ennen lähtöäni jälleen yksi ennenkuulumattoman vahva hurrikaani pyyhkäisi Floridan ylitse. Seurasimme sitä Suomessakin reaaliajassa sydän syrjällämme.

Muutamaa viikkoa myöhemmin tämäkin katastrofi on näköjään amerikkalaisilta itseltään jo unohtunut. Sen sijaan, että vaalikentillä mietittäisiin, miten tulevaisuudessa vääjäämättä vain pahenevia vahinkoja voitaisiin vielä minimoida, suunnitelmissa on pikemminkin ilmastonmuutoksen kiihdyttäminen.

Donald Trumpin näkemykset tiedetään. Hänen johdollaan Yhdysvallat tekisi ilmastoasioissa jälleen täyskäännöksen täysin väärään suuntaan. Mieluummin kuin hurrikaaneista, tulvista ja tornadoista Trump puhuukin vaalitilaisuuksissaan pehmeitä puhtaasta vedestä ja raikkaasta ilmasta. Hän on suuri luonnon ystävä, koska rakastaa näitä molempia. Kun hän oli vallassa, Yhdysvalloissa oli maailman puhtain ilma.

Kannattajat hurraavat näillekin superlatiiveille. On vain kovin vaikea tajuta, miten ympäristösäännösten lieventäminen voisi parantaa veden tai ilman laatua. Sitä paitsi eikö ilmaston hallitsematon lämpeneminen vaikuta happitasoon mitenkään?

Demokraattipuolella tosiasioita ei toki samalla tavalla kielletä. Mutta vaikka New York Timesin sivuilla näkeekin pohdintoja siitä, voisiko ilmastoasioista puhuminen olla Kamala Harrisille eduksi, käytännössä Harriskin liikkuvia äänestäjiä tavoitellessaan mieluummin vaikenee niistä. Hänen vanhat lausuntonsa ympäristölle erittäin haitallisen fracking-menetelmän kieltämisestä ovat nykyilmapiirissä poliittinen rasite, jota Harris joutuu edelleen selittelemään. Kansa haluaa vain lisää fossiilisia polttoaineita, hinnalla millä hyvänsä.

Eksistentialistinen kauhu hiipii mieleen. Ei ilmastokriisi Suomessa ja Euroopassakaan saa poliittisessa keskustelussa ansaitsemaansa painoa, mutta täällä tuntuu siltä kuin sitä ei ollenkaan edes olisi. Miten silloin mitenkään voidaan saada aikaan globaaleja ratkaisuja, joita välttämättä tarvittaisiin?

Melko vähän puhutaan myös maailmanpolitiikan huolestuttavasta tilanteesta. Mannerlaatat vavahtelevat, sotia käydään ja uusia on syttymässä, mutta tällaisetkin asiat ovat sivuseikkoja, kun amerikkalaiset valitsevat itselleen presidenttiä. Ero Suomeen on valtava – omissa äskettäisissä presidentinvaaleissamme ei juuri muusta puhuttukaan kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

Tietysti tämän myös ymmärtää. Olemme asukasluvultamme yhden keskikokoisen suurkaupungin kokoinen maa pari vuotta sitten Euroopassa sotimaan ryhtyneen suurvallan naapurissa. Koska tilanne kävi tukalaksi, sidoimme juuri kohtalomme entistä tiukemmin tähän toiseen, meistä paljon kauempana sijaitsevaan suurvaltaan. Meitä pelottaa, mutta Yhdysvaltoja ei. He ovat itse se suurvalta.

Koska pienen on pakko, yritämme tietysti varautua tulevaan ja aina erityisesti pahimpaan. Optimistisesti ajatellen tuntuu siltä, ettei eurooppalaisten liittolaisten haukkuminen ole tällä hetkellä vaalitilaisuuksissa Trumpin soittolistan kärjessä. Ehkä hän ei siis valtaan päästessään ihan ensimmäisenä ole lähdössä hajottamaan Natoa vaan keskittää tarmonsa toisaalle.

Toisaalta taas se, että Ukrainasta puhutaan Yhdysvaltain vaaleissa vain vähän, ei ole missään tapauksessa hyvä juttu Suomelle, Euroopalle eikä koko demokraattiselle maailmalle. Huolestuttavalta siis näyttää tässäkin mielessä.

Mistä näissä vaaleissa sitten puhutaan? Edellisessä kirjoituksessani jo kerroinkin, että rajasta, maahanmuutosta ja turvallisuudesta.

Lisäksi puhutaan tietenkin taloudesta. It’s the economy, stupid – Bill Clintonin kampanjastrategistin aikanaan ehdokkaalleen antama ohje keskittyä viestinnässään olennaiseen on Yhdysvalloissa vakiintunut poliittiseksi totuudeksi, joka näyttää edelleen pitävän.

On Harrisin kannalta huolestuttavaa, että huomattavasti suurempi osa äänestäjistä uskoisi pärjäävänsä taloudellisesti paremmin Trumpin Amerikassa. Muistot hänen ensimmäiseltä kaudeltaan ovat ilmeisen kultaiset.

Todellisuudessa Yhdysvaltojen taloudella menee nytkin mainiosti. Tuoreet luvut kertovat kansantalouden olleen viimeisellä neljänneksellä liki kolmen prosentin kasvuvauhdissa – juuri sitä nopeammin pitkälle kehittynyt talous ei oikein edes voi kasvaa. Ero Suomeen ja koko Euroopan unioniin on valtava.

Mutta tietenkään äänestäjiä eivät kiinnosta makrotalouden luvut vaan oman tilin saldo. Monella on epäilemättä aidosti entistäkin tiukempaa. Pandemianjälkeinen inflaatiopiikki oli myös Yhdysvalloissa kova, ja hyvin pyörivä talous nostaa palkkojen lisäksi myös hintoja. Näin suomalaisena pelkkä ruokakaupassa käynti kirpaisee, puhumattakaan syömisestä pikaruokapaikkoja hienommissa ravintoloissa. Amerikka todella tuntuu entistä kalliimmalta, siitäkin huolimatta, että inflaatio on nyt asettunut.

Trumpin viesti äänestäjilleen toistaa tässäkin samaa hyväksi havaittua kaavaa. Ongelma on maailmankauppa ja sen amerikkalaisille epäreilut ehdot. Meitä kusetetaan! Harris ilmaisee ajatuksensa vähemmän dramaattisesti, mutta myös demokraattien toimet ovat jo Bidenin kaudella olleet selvästi protektionistisia.

Tällaisen pienen ja vientivetoisen liittolaismaan kansalaisen näkökulmasta puhe Yhdysvaltain surkeasta asemasta maailmankaupassa tuntuu käsittämättömältä. Ai Amerikkaako tässä nyt sorretaankin?

Haluaisin huutaa väliin, että maailman vaikutusvaltaisimmat yritykset, valtavat teknologiajätit, ovat yhdysvaltalaisia kaikki. Tietomme ovat tallessa heidän palvelimillaan, he käyvät niillä kauppaa itse määrittelemillään ehdoilla. Kirjailijana ja mediatyöläisenä huomaan hyvin konkreettisesti, mikä vaikutus Yhdysvaltoihin jo pitkään valuneilla mainostuloilla on ollut kotimaiseen mediamaisemaan ja omiin työmahdollisuuksiini ja ansiotasooni. Että anteeksi nyt vaan, en oikein pysty nielemään ajatusta Yhdysvalloista koko maailman roskatynnyrinä ja pilkan kohteena.

Sitä paitsi niin kuin jo todettiin, Yhdysvaltain talous oikeasti kasvaa kohisten. Toisin kuin meillä Suomessa, ongelma ei siis selvästikään ole kasvun puute vaan kasvun hedelmien tolkuttoman epätasainen jakautuminen. Ketkään muut kuin amerikkalaiset eivät voi sitä ongelmaa ratkaista.

Jos Trump voittaa, hänen uskotaan yleisesti toisella kaudellaan pystyvän myös toteuttamaan suunnitelmiaan paremmin kuin ensimmäisellä. Hänen talouspoliittiset ajatuksensa ovat silti niin radikaaleja, että puhtaassa muodossaan ne eivät ainakaan neljässä vuodessa voi toteutua. Toisaalta laimennetutkin versiot aiheuttavat todennäköisesti melkoista jälkeä.

Trump haluaisi muun muassa luopua kokonaan liittovaltion tuloverosta. Ratkaisun jättämän valtavan aukon verotuloissa hän korvaisi suosikkivälineellään: tuontitavaroille määrätyillä tariffeilla. Jos kerran 1800-luvun lopussakin liittovaltio onnistuttiin rahoittamaan kokonaan niillä, miksipä resepti ei toimisi edelleen? Tariffit vain riittävän korkeiksi, niin homma hoituu kuin itsestään.

NBC-kanavalla ekonomisti yrittää rauhallisesti ja rautalangasta vääntäen selittää, että tariffit siirtyvät suoraan hintoihin ja siis kuluttajan maksettaviksi. Tuloveroja maksavat enemmän varakkaat, kun taas kulutushyödykkeitä joutuvat ostamaan kaikki. Kyse olisi siis jälleen uudesta valtavasta tulonsiirrosta rikkaille.

Vielä toistaiseksi Trump ei saa näin hurjalle ajatukselle riittävästi kannatusta myöskään republikaanipoliitikkojen keskuudessa. En kuitenkaan enää epäile, etteikö heidän mielensä voisi jossain vaiheessa muuttua. Verot ulkomaalaisten maksettaviksi on täydellinen kampanjalause.

Kauppasodissa on vain sama huono puoli kuin muissakin sodissa: sotatoimiin on vastattava. Tuonti saadaan kyllä jättitariffeilla alas, mutta samalla myös vienti vähentyy. Iso ja dynaaminen markkina-alue varmaan kestää senkin, mutta ei se Yhdysvaltojenkaan taloutta ainakaan vahvista. Kannattaako ottaa näin valtavia riskejä, jos kaikki kuitenkin erityisesti täällä Amerikassa aina palaa siihen talouteen, kuumenevassa ja sotivassakin maailmassa ilmeisesti ikuisesti kaikkein tärkeimpään asiaan?

Raja, maahanmuutto, henkilökohtainen turvallisuus, talous – siinä siis amerikkalaisia kiinnostavat asiat. Mutta onko niilläkään lopulta väliä, kun äänestyspäätöstä tehdään?

Tauotta pyörivä poliittinen analyysi perustuu täällä Yhdysvalloissakin edelleen pääosin siihen oletukseen, että ihmiset pohdiskelevat kysymyksiä rationaalisesti, vertailevat ehdokkaiden kantoja ja äänestävät sitten arvojensa mukaista tai ainakin itselleen hyödyllisemmältä vaikuttavaa kandidaattia. Mitä Trumpin tai Harrisin pitäisi sanoa tavoittaakseen äänestäjät, jotka eivät vielä ole lukinneet kantaansa?

On varmasti edelleen amerikkalaisia, jotka äänestäessään toimivat tällä tavoin, niin kuin valistuneet kuluttajat. Mutta kuinka paljon heitä on? Ohjaako heitäkin päätöksessään lopulta enemmän tunne kuin järki? Onko Yhdysvaltain presidentinvaaleissa vuonna 2024 enää edes kyse mistään muusta kuin tunteesta?

Katselen pätkiä Trumpin ja MAGA-joukkojen sunnuntaisesta kansankokouksesta Madison Square Gardenissa. Demokraateilta ei ollut välttämättä kaikista fiksuin veto rinnastaa tilaisuutta samassa paikassa vuonna 1939 järjestettyyn natsimyönteiseen kokoontumiseen. Fox-kanavalla päästiin taas kauhistelemaan, miten itse asiassa juuri demokraatit levittävät vihapuhetta, ei suinkaan Trump.

Toisaalta Foxin kommentaattorit myös ihastelivat, miten ihana ja lempeä tunnelma New Yorkissa oli ollut. Tavallisia, tervejärkisiä ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista ja etnisistä taustoista. Hienoja amerikkalaisia, joita yhdistää vain yksi asia: common sense. Myös Trumpin omin sanoin tilaisuus oli ainoastaan rakkaudellinen, ”absolute lovefest”.

No, Trump itse puhui New Yorkissa muun muassa näin. ”Yhdysvallat on tällä hetkellä miehitetty maa, mutta kohta se ei ole sitä enää. Yhdeksän päivän kuluttua on Amerikan vapauttamisen päivä.” Onko siis silkkaa rakkautta kutsua maanmiehiään miehittäjiksi?

Lämmittelyesiintyjistä eräs taas kutsui Kamala Harrisia Antikristukseksi, toinen paholaiseksi ja kolmas prostituoiduksi. Neljäs leimasi koko Puerto Ricon kelluvaksi roskasaareksi. Olen itsekin kiinnostunut rakkauden eri sävyistä ja monenlaisista ilmenemismuodoista, mutta niin avara rakkauskäsitykseni ei ole, että nämä esimerkit mahtuisivat sen puitteisiin.

Vähän aikaa näytti siltä, että Madison Square Gardenin tilaisuus ja erityisesti koomikko Tony Hinchcliffen Puerto Rico -lausunto olivat lahja Harrisin kampanjalle. Sitten istuva presidentti Joe Biden kuitenkin meni tapojensa mukaan takeltelemaan sanoissaan ja palautti pallon takaisin Trumpin joukkueelle.

Nyt sitten keskustellaankin taas siitä, että Trumpin äänestäjät ovat demokraateille pelkkää roskaa ja muistellaan Hillary Clintonin onnetonta basket of deplorables -lausuntoa vuodelta 2016. He vihaavat teitä, Trump voi jälleen kertoa kannattajilleen, ja mikäänhän ei ole kiihottavampaa kuin se.

Me vastaan ne. Joukkoon kuulumisen riemu ja turva. Varmuus siitä, että me olemme oikeassa, ne väärässä, ja siihen päälle vielä kiukku siitä, miten sietämättömän ärsyttäviä ja törkeitä ne toiset ovat. Puhdasta tunnetta, väkevänä suonissa virtaavaa, ja paljon koukuttavampaa kuin poliittinen analyysi. Tunteet näiden vaalien tuloksen lopulta ratkaisevat, olen siitä varma.