Ajattelin, että Amerikka on oma todellisuutensa – Olin väärässä, samat ongelmat ovat pian myös Suomen ongelmia

Monessa mielessä suoraviivaiseksi ja helppoutta rakastavaksi kansaksi yhdysvaltalaiset ovat keksineet itselleen harvinaisen mutkikkaan tavan valita presidenttinsä. He kyllä tietävät sen itsekin: valitsijamiesjärjestelmän muuttamisesta on maan historian aikana tehty muutosesityksiä säännöllisesti. Jo vuonna 1787 perustuslakiin pultattu käytäntö kuitenkin on ja pysyy.

Alun perinkin kyse oli poliittisesta pelistä. Pienet osavaltiot, ja osavaltiot, joissa oli orjia, saivat vaalitavan kautta itselleen enemmän valtaa. Valtio oli saatava kasaan, joten suoran presidentinvaalin kannattajat joutuivat taipumaan.

Niinpä saamme edelleen seurata jännityksellä ääntenlaskennan etenemistä muutamissa osavaltioissa. Vaalikamppailu keskittyy niihin, ja vieläpä joihinkin tiettyihin alueisiin osavaltioiden sisällä. Draaman kannalta näin on ehkä parempikin, sillä presidentinvaalien suuresta show’sta tulee sotkuisempi ja jännittävämpi. Osavaltioiden toisistaan poikkeavat äänestyskäytännöt ja niiden vaalituloksen lopulta siunaavat oikeusistuimet ovat kaikki samaa mutkikasta näytelmää.

Kuitenkin juuri presidentinvaaleissa osavaltiokohtainen systeemi tuntuu sekä turhalta että väärältä. Nimenomaan niissähän amerikkalaiset valitsevat koko kansakunnalle yhteistä johtajaa. Minkä takia kalifornialaisen äänellä pitäisi olla vähemmän väliä kuin wisconsinilaisen? Ja eikö olisi vain oikein, että ehdokkaat joutuisivat suuntaaman viestinsä aidosti kaikille amerikkalaisille eivätkä hienosäätäisi sitä tiettyjen osavaltioiden asukkaiden tarpeisiin?

On totuttu ajattelemaan, että valitsijamiesjärjestelmä suosii republikaaneja. 2016 vaaleissa Hillary Clinton sai melkein kolme miljoonaa ääntä enemmän kuin Donald Trump, mutta hävisi silti valitsijamiehissä selvin luvuin 227-304.

Tämäkään vanha totuus ei kuitenkaan näissä vaaleissa enää välttämättä päde. New York Timesin gallupasiantuntija Nate Cohn on pitkin syksyä kirjoittanut, että Trumpin valitsijamiesjärjestelmästä saama etu ei näyttäisi enää olevan entisellään.

Äskettäin Cohn nosti esiin jo sellaisenkin epätodennäköisenä pidetyn skenaarion, että Trump voittaisi kokonaisäänimäärän ja Kamala Harris veisi vaalit valitsijamiehillä. Cohnin tuoreimman päivityksen mukaan Trump on käytännössä kokonaan kirinyt kiinni Harrisin niukan johdon koko maan laajuisissa gallupeissa, mutta osavaltiokohtaisissa gallupeissa ei näy samanlaista nousua. Cohn tosin muistuttaa, että ne voivat olla vähän myöhässä tai sitten vain väärässä.

Johtuu varmasti osin vaalijärjestelmästä, että täällä San Diegossa presidentinvaalit näkyvät maisemassa yllättävän vähän. Jatkuvasti päivittyvä, jonkinlaiseen staattiseen loppusotavaiheeseen juuttunut vaalireality pyörii televisiossa tauotta, postiluukusta eteismatolle putoilee pienemmissä paikallisissa vaaleissa ehdolla olevien poliitikkojen mainoksia, mutta tienvarsikyltteihin tai tarroihin autojen ikkunoissa törmää vain harvoin.

Itse presidenttiehdokkaat eivät täällä juuri edes mainosta. Yhtenä iltana Foxilla silmiini osuu sentään yksi erittäin amerikkalaistyyppinen vastamainos. Crazy liberal Kamala kuulemma laskee rajan yli rikolliset, murhaajat ja jopa terroristit ja sen jälkeen antaa heille kaikille sukupuolenvaihdosleikkaukset ilmaiseksi. Paha juttu! Tähän verrattuna suorastaan kesyltä tuntuu antipsychopath.pac-järjestön rahoittama mainos, jossa esiintyvät psykiatrit tekevät Trumpista lääketieteellisiä tulkintoja -- voimme yhdessä päättää, päästämmekö psykopaattia ja pahantahtoista narsistia takaisin Valkoiseen taloon. Tai siis minä en voi, mutta amerikkalaiset voivat.

Juttelisin vaaleista heidän kanssaan mielelläni, mutta luontevia tilaisuuksia on niukasti. Olen päivät kotona, kirjoitan romaania ja pyörin lasten kanssa. Välillä kuskaan 13-vuotiasta jalkapallotreeneihin, kentän laidalla on vanhempia, mutta tuntuisi sopimattomalta alkaa saman tien kysellä vaalitunnelmista.

Lyhyen oleskelun jälkeen on muutenkin sellainen tuntuma, että politiikka on hankalampi keskustelunaihe kuin se on ollut Yhdysvalloissa joskus aiemmin. Polarisaatio on edennyt niin pitkälle, että koko aihepiiriä on turvallisinta välttää.

Saman murheellisen kehityksen huomaa mielestäni jo Suomessakin, täällä se on vain vielä pidemmällä. Vaarana on, että koko politiikka alkaa näyttäytyä hullujen hommana ja yhteiskunnallista keskustelua käyvät ne aina kaikista ajatuksistaan varmat kuumapäät, jotka edelleen jaksavat sitä käydä.

Pistäytyessäni vaimoni yrityksen toimistolla Sorrento Valleyssa rohkaistun kuitenkin vaalikeskusteluun parin hänen työkaverinsa kanssa. Hekään eivät halua puhua vaaleista julkisesti omilla nimillään.

Molemmat miehistä ovat ikäpolveani. Toinen heistä on kasvanut keskilännessä ja asuu perheensä kanssa Piilaaksossa. Toinen taas on intialaistaustainen ja tullut Yhdysvaltoihin vuonna 2000 – samana syksynä, kun vaaleissa kohtasivat George W. Bush ja Al Gore ja voittajan ratkaisi lopulta korkein oikeus. ”Siitä se hulluus alkoi”, hän vitsailee.

Kysyn miehiltä, onko näiden vaalien tuloksella heille väliä. Kummallekin on, jopa ”huge importance”. Välinpitämättömyyttä ei siis ole ilmassa, vaikka he eivät politiikkaan aktiivisesti osallistukaan.

Kumpikaan ei pidä Trumpista lainkaan. Toisaalta myöskään Harris ei herätä erityistä innostusta. Hän on lähinnä ”least bad option”, ei sen enempää. Aistin molempien kommenteissa turtumusta siihen, miten etäiseltä ja todellisuudesta vieraantuneelta valtakunnanpolitiikka nykyisellään tuntuu.

Sanon itse ymmärtäväni, että Yhdysvalloissa on kaksipuoluejärjestelmä, ihmisillä on toisistaan poikkeavat arvot ja että republikaanit äänestävä republikaaneja. Trump on onnistunut saamaan toisen puolueista tiukasti otteeseensa. Mutta miten on mahdollista, että hänen kaltaisensa henkilö voi saada jo toisen kerran puolelleen myös riittävän joukon liikkuvia äänestäjiä? Trumphan on todella uuvuttava.

Intialaistaustalainen mies myöntää, että sitä Trump todella on, myös monien häntä äänestävien mielestä. Mutta valtavan amerikkalaisjoukon mielestä Trump on myös rauhoittava. Hän on sellainen kuin on, kaoottisuudessaankin aina samanlainen. Niin kuin populistit aina, hän paikantaa syyn ongelmista poikkeuksetta jonnekin toisaalle. Sitä paitsi sanoma on riittävän yksinkertainen, sen ymmärtävät kaikki.

”Asun vielä tällä hetkellä Pohjois-Carolinassa, vahvalla Trump-alueella”, mies kertoo. ”Olen katsellut mainoksia ja kylttejä siellä. Trump – matalat verot. Harris – korkeat verot. Trump – ei rikollisuutta. Harris – paljon rikollisuutta. Viestintä on tällaisella tasolla, mutta se toimii.”

Molempien keskustelukumppaneitteni mielestä kaikkein eniten Trumpin hämmästyttävän kestävää suosiota selittää maahanmuuttovastaisuus. Ennenkuulumattoman räikeät puheet kantoivat hänet voittoon 2016 ja voivat tehdä sen nytkin. On äänestäjien keskuudessa yleinen tunne, että maahanmuutto on Yhdysvaltain ongelmista suurin, ja tunnehan on tunnetusti tosi, vaikka tosiasiat eivät sitä tukisikaan.

”Se on erikoista, koska Amerikka tarvitsee uusia ihmisiä”, keskilännessä kasvanut mies sanoo. ”Yhdysvallat on maahanmuuttajien rakentama. Olemme kaikki maahanmuuttajia. Ja minulla on sellainen käsitys, että olemme aiemmin täällä Amerikassa olleet parempia ottamaan tulijat vastaan ja integroimaan heidät yhteiskuntaan kuin te siellä Euroopassa. Mutta ehkä sekään ei enää ole totta.”

Vielä eräs mielenkiintoinen asia tulee puheeksi. Intialaistaustainen mies kertoo, että hänen parikymppisillä pojillaan on maahanmuutosta näkemyksiä, joista hän on heidän kanssaan keskustellut. Nämä Yhdysvalloissa syntyneet toisen polven maahanmuuttajat eivät ole varsinaisesti mitään trumpisteja, mutta jokin republikaanien sanomassa tuntuu silti puhuttelevan. Mies ajattelee sen johtuvan siitä, että nimenomaan pojat altistuvat sosiaalisessa mediassa oikeiston viestinnälle.

Tästähän on jo tutkittuakin tietoa. Nuoret naiset ovat arvoissaan jatkuvasti liberaalimpia, kun taas nuoret miehet liikkuvat konservatiivisempaan suuntaan. Nuoret naiset äänestävät vasemmistoa ja miehet oikeistoa. Suomessa on nähtävissä samankaltainen kehitys. Perussuomalaiset on nuorten miesten ykkösvalinta, vasemmistoliitto vetää puoleensa nuoria naisia.

Kehitys tuntuu murheelliselta. Ei sukupuolen pitäisi määrittää poliittista suuntautumista, ei ainakaan näin vahvasti. Tässäkin taustalla on polarisaation vääjäämätön mustavalkoinen logiikka. Kenen joukoissa seisot, nuori mies? Omiesi vai naisten? Eikö olisi aika pitää puoliasi? Yhä useampi vastaa kyllä, ja äänestää Trumpia.

Kyse on tietenkin merkittävästä äänestäjäjoukosta, josta republikaaneilla on siis yliote, ei vain näissä vaaleissa vaan kehityksen jatkuessa myös tulevissa.

Aiheesta puhutaankin vaalianalyyseissa paljon. Foxin puolella ihaillaan, miten upeasti Trumpin sanoma tavoittaa nuoret miehet, entistä paremmin myös afroamerikkalaiset ja latinot. NBC:llä taas mietitään, miten ja millaisilla argumenteilla demokraatit voisivat tämän kutsuvan viestin kanssa kilpailla. Temppu ei ole aivan yksinkertainen. Kun Barack Obama pari viikkoa sitten yritti patistella mustia miehiä Kamala Harrisin taakse, hänen sanavalintansa tulkittiin ylimieliseksi ja miehiä syyllistäväksi.

Totuus kuitenkin on, että Trumpin kannatus mustien miesten keskuudessa on suurempaa kuin vuonna 2020, vaikka vaaleissa on tällä kertaa tummaihoinen ehdokas. Se tuntuu erikoiselta. Mutta miten näistä sukupuoliasioista, naisten monessa mielessä edelleen miehiä heikommasta asemasta mutta myös nuorten miesten aivan todellisista vaikeuksista, pitäisi puhua, kun kerran Barack Obaman kaltainen sanataiturikaan ei siinä onnistu?

Puhumme Yhdysvalloista, mutta myös Suomesta. Samoista voimista, samanlaisista yhteiskunnallisista tavoitteista, samanlaisesta retoriikasta. Vielä vuoden 2016 vaalien aikaan ajattelin, että Amerikka on oma todellisuutensa ja voimme Suomessa seurata sen hulluja tapahtumia omassa pienessä, suhteellisen järkevässä ja suojatussa lintukodossamme. Ajattelin, että kestää ainakin pitkään ennen kuin olemme samassa pisteessä.

Enää minusta ei tunnu lainkaan siltä. Ajatusten ja toimintamallien matka valtameren yli on ikävä kyllä osoittautunut paljon lyhyemmäksi kuin luulin.