Viivi Mondolin koki äitinsä sairauden ja kuoleman ja nyt hän puhuu mielen sietokyvystä – ”Ihmisten olisi tärkeää oppia sietämään epävarmuutta”

Viivi Mondolin oli kahdeksannella luokalla, kun hänen äidiltään löydettiin rintasyöpä. Pian sen jälkeen hän kulki ensimmäisen kerran äidin tukena hoitoihin.

Hoidoista huolimatta äiti kuoli keväällä 2010. Sen lisäksi, että kyseessä oli hyvin rakas äiti, erityisen raskaaksi kokemuksen teki se, ettei Mondolinilla ollut muita lähiaikuisia elämässään.

Kuolema oli 19-vuotiaalle Mondolinille sokki. Hänelle ei ollut kerrottu, että sairaus olisi sellaisessa vaiheessa, että se voisi johtaa äidin kuolemaan.

Vaikka Mondolinin teinivuodet kuluivat huolen ja pelon varjossa, hän ei koskaan kokenut, että hänellä olisi ollut mielenterveysongelmia. Kuoleman jälkeen suru tuntui äärimmäisen pahalta, mutta se oli normaali seuraus läheisen menetyksestä.

Mondolinin kokemus saattaa kuulostaa oudolta, sillä mielenterveyden hauraudesta ja traumojen vaikutuksista puhuminen nousee julkisessa keskustelussa usein esiin. Viivi Mondolinin käsitys siitä, mitä ihminen kestää ilman mielenterveyden järkkymistä poikkeaakin yleisestä näkemyksestä.

Myöhemmin, opiskeluvuosina, oma kokemus mielen sietokyvystä sekä ajatukset yhteiskunnan terapiakeskeisyydestä saivat Mondolinin kiinnostumaan resilienssistä.

Äidin kuoleman jälkeen Mondolin joutui hoitamaan hautajais- ja pankkiasiat, muuttamaan pois kodistaan ja samalla valmistautumaan psykologian pääsykokeisiin. Hän pääsi opiskelemaan Helsingin yliopistoon psykologiaa ensimmäisellä yrittämällä.

Kun muut iloitsivat opiskelupaikasta, Mondolin itki sitä, miten jaksaisi muuttaa toiselle paikkakunnalle ja aloittaa ensimmäisen opintovuoden kaiken surun keskellä. Hän pyysi yliopistolta lykkäystä opintojen aloittamiseen.

Välivuoden Mondolin teki surutyötä, mutta eli kuitenkin normaalia elämää. Hän kävi töissä, urheili ja näki ystäviä. Vähitellen hän toipui surusta niin, että voimavarat lisääntyivät ja hän pääsi vuoden jälkeen aloittamaan opinnot.

Kun Mondolin opiskeli psykologiaa, hänen opiskelukaverinsa ihmettelivät, miten hän oli selvinnyt kovista nuoruusvuosistaan ilman mielenterveysongelmia ja terapiaa. Monilla ympärillä olevista ihmisistä oli kokemusta mielenterveyden haasteista sekä terapiassa käymisestä.

Mondolin kuitenkin selvisi.

Pitkään hän mietti, että jossain vaiheessa kamelin selkä katkeaisi ja hän romahtaisi. Tuntui sekä muiden että koko yhteiskunnan oletukselta, että haastavista kokemuksista seuraisi mielenterveysongelmia.

Mutta niin ei käynyt.

Tämä kokemus ja yhteiskunnan terapiakeskeisyys saivat Mondolinin paneutumaan resilienssiin. Väitöskirjansa hän teki piirreresilienssistä.

Resilienssi tarkoittaa kykyä selviytyä ja toipua vastoinkäymisistä sekä oppia niistä. Se voidaan yleisesti nähdä ihmisen sietokykynä vastoinkäymisissä ja kriiseissä. Piirreresilienssi on yksilöllinen ja melko pysyvä ominaisuus, joka liittyy ympäristöön ja ihmissuhteisiin, mutta on osa ihmisen persoonallisuutta. Se kertoo siitä, miten ihminen kokee kykenevänsä selviytymään elämän haastavista tilanteista.

Mondolinin väitöskirjan mukaan ihmiset, joilla on paljon luontaista mielen joustavuutta ja selviytymiskykyä, kärsivät harvemmin masennus- ja ahdistusoireista. Tutkimuksessa tarkasteltiin erityisesti pienten lasten vanhempia.

Tulokset näyttivät, että jo raskausaikana mitattu piirreresilienssi pysyi isolla osalla tasaisena vielä kuusi vuotta myöhemmin. Jos aikuisiällä oli paljon mielen selviytymiskykyä, se suojasi mieltä, vaikka taustalla olisikin ollut lapsuudessa kaltoinkohtelua tai laiminlyöntejä.

Mondolin ajattelee, että hänen oma kykynsä selviytyä vastoinkäymisistä ei ole syntynyt tyhjiössä. Turvallinen lapsuus, uuden oppimisen helppous ja läheiset ystävyyssuhteet loivat perustaa, joka auttoi häntä sietämään vastoinkäymisiä. Myös lukiossa alkanut parisuhde oli hänelle kriisin vuosina tärkeä tuki.

– Tutkimuksetkin osoittavat, että sosiaaliset suhteet ovat yksi vahvimmista resilienssiä tukevista tekijöistä, Mondolin sanoo.

Hän kertoo, että toinen hänen selviytymiskeinoistaan on ollut ”realistinen optimismi”. Siinä yhdistyvät myönteinen suhtautuminen tulevaan ja todellisuuden hyväksyminen sellaisena kuin se on.

– Optimismia saatetaan usein vähätellä. Se voi kuitenkin antaa ihmiselle toivoa, eikä vaikeuksilta tarvitse silti sulkea silmiä.

Vaikka resilienssi on osin synnynnäinen ja lapsuudessa rakentuva ominaisuus, siihen voi vaikuttaa myös aikuisena. Mondolin kertoo, että resilienssiä tukevat muun muassa sosiaaliset suhteet, itselle palauttavien asioiden tunnistaminen, arjen kuormituksen hallinta, liikunta ja riittävä lepo.

– Ei ole yhtä reseptiä, sillä kyse on itsetuntemuksesta. On hyödyllistä tunnistaa, mitkä asiat auttavat juuri itseä selviytymään ja palautumaan.

Mondolin korostaa, että asioiden asettaminen tärkeysjärjestykseen omassa elämässä voi auttaa selviytymään vaikeista tilanteista.

– Vaikka sosiaalisten suhteiden onkin todettu vahvistavan resilienssiä, kannattaa menoja karsia, jos ne muuttuvat kuormittaviksi. Tai sitten päinvastoin, jos kokee sosiaalisten suhteiden antavan energiaa ja apua jaksamiseen, kannattaa niihin panostaa.

Tutkimusten mukaan resilienssi kehittyy parhaiten, kun elämässä on sopivasti vastoinkäymisiä.

– Jos ihminen ei koskaan kohtaa vaikeuksia, hänen stressijärjestelmänsä ei opi sopivalla tavalla toimimaan kuormituksen alla, Viivi kertoo.

Keskeistä on, ettei vaikeuksia tarvitsisi kohdata yksin. Toisten ihmisten tuki voi auttaa jaksamaan, ja vähitellen ulkopuolelta saatu apu voi muuttua sisäiseksi voimavaraksi.

Jatkuva liian voimakas stressi taas voi puolestaan viedä voimat.

Viivi Mondolin mainitsee julkisessa keskustelussa viime aikoina esillä olleen helikopterivanhemmuuden. Jos vanhempi hoitaa kaikki lapsen asiat ja suojelee häntä kaikilta vastoinkäymisiltä, voi se koitua lapselle haitaksi tulevaisuudessa.

Mondolin ei usko, että terapia ratkaisisi kaikki mielenterveyden ongelmat tai haasteet.

– Terapia on monelle tärkeä ja joskus välttämätön tapa selvitä mielenterveyden haasteista. Mutta jos ihminen uskoo, että mikään muu ei auta, hän voi menettää tunteen omasta toimijuudestaan.

Resilienssin vahvistaminen on yksi tapa palauttaa usko siihen, että voi itse vaikuttaa omaan selviytymiseen.

Mondolin ei kuitenkaan vähättele mielenterveysongelmia, vaan korostaa, että niihin tulee hankkia asianmukaista hoitoa.

Kaikkia mielenterveyden häiriöitä ei voida myöskään ehkäistä, vaikka tahtoa ja yritystä olisi.

– Nykyään kuitenkin vaikuttaa siltä, että myös tavalliset epämukavat tunteet ja kokemukset halutaan hoitaa pois, mikä ei ole tarkoituksenmukaista.

Hän muistuttaa, ettei suurimmalla osalla ihmisistä ole diagnosoitavia psyykkisiä sairauksia.

– Jos olisi, olisi syytä tarkistaa koko diagnostiikkajärjestelmä. Ajattelen, että ihmisten olisi tärkeämpää oppia sietämään epämukavia tunteita ja hyväksymään epätäydellisyys, joka kuuluu elämään.

Mondolin huomauttaa, että viime vuosien mielenterveyskeskustelu on korostanut terapiaa hoitomuotona. Hän mainitsee esimerkiksi terapiatakuu-kampanjan, joka näkyi jopa bussipysäkkimainoksissa. Tavoite oli hyvä ja mielenterveysongelmien stigma väheni ja avun hakeminen helpottui. Mondolinin mielestä tällaisissa kampanjoissa on kuitenkin riskinsä.

–Jos julkinen puhe korostaa, että jokaisen tulisi käydä terapiassa, se voi viedä ihmiseltä ajatuksen siitä, että hän voisi vaikuttaa tilanteeseensa muillakin tavoin. Terapiapuhe voi huomaamatta muuttua medikalisoituneeksi, eli tavallisia elämän haasteita aletaan nähdä lääketieteen silmin, hän sanoo.

Mondolinin mielestä yhteiskuntaa värittää laaja psykopuhe, jossa mielenterveys ja hyvinvointi ovat jatkuvasti esillä, mutta usein ongelmien kautta.

– Masennuksesta, ahdistuksesta ja traumoista puhuminen on helpompaa kuin ihmisen selviytymiskyvystä puhuminen. Jälkimmäinen voidaan nähdä sellaisena, että sillä mitätöitäisiin toisen kokemusta.

Hän korostaa, ettei resilienssistä puhuminen tarkoita kipujen ja kriisien vähättelyä. Päinvastoin – se on keino tuoda keskusteluun myös toimijuutta ja niitä voimia, joilla vaikeuksista voi selvitä.

Hänen mielestään tunne omasta toimijuudesta on merkityksellistä. Se antaa uskoa siihen, että omilla teoilla on vaikutusta, eikä ihminen ole pelkästään olosuhteiden armoilla.

Työskennellessään nuorisopsykiatrialla Mondolin on huomannut toivon auttavan nuoria selviytymään mielenterveyden ongelmista.

– Toivoisin, että ihmiset tietäisivät resilienssistä eli siitä, että ihmisillä on luontainen kyky selviytyä vaikeuksista. Toki on myös niitä tilanteita, että henkiseen kipuun tarvitsee ulkopuolista apua, kuten usein mielenterveyden häiriöiden kohdalla on.

Kun Mondolin on muistellut elämäänsä, hän on ymmärtänyt selvinneensä monesta raskaasta kokemuksesta.

– En koe tehneeni mitään erityistä, olen vain elänyt. Ehkä juuri se on resilienssiä, kykyä jatkaa elämää, vaikka sattuu. Sietää ohimeneviä epämiellyttäviä tunteita ja hyväksyä ne osaksi elämää.