Mondo

Vieläkö maailmassa on oikeita seikkailukohteita? Näissä paikoissa matkailija voi kokea löytöretkeilyn hurmaa

Vieläkö maailmassa on oikeita seikkailukohteita? Näissä paikoissa matkailija voi kokea löytöretkeilyn hurmaa
Aivan kaikkea ei maailmassa ole vielä valloitettu. Löytöretkeilijälle on yhä kohteita, joissa riittää harvinaisia nähtävyyksiä ja villiä luontoa. Eri puolilla maailmaa matkaillut kirjailija Ville-Juhani Sutinen kertoo, missä ne piilevät ja miksi ne meitä houkuttavat.
Julkaistu: 15.9.2021

Seison keskellä pimeää lumi­erämaata. En ole milloinkaan tuntenut olevani näin yksin. Aivan kuin kaikki ihmiset, talot, tiet, puhelimet ja muut tutut asiat olisivat kadonneet ympäriltäni ja samalla koko ­maailmasta.

Edessä erottuu Jäämeren musta lahti, takana valkea rinne, jossa näkyvät ainoastaan omat jalanjälkeni. Taivaalla loistavat revontulet. En vain oikein osaa ihailla niitä nyt. Olen eksynyt. Se taas ei välttämättä ole hyvä juttu kaamosaikaan Grönlannissa.

Kysyn itseltäni, kannattiko tällekin seikkailulle lähteä.

Mutta kun myöhemmin muistelen matkaa, kaikki vastoinkäymiset tuntuvat pieniltä siihen nähden, että olen käynyt Grönlannissa. Olen saanut kulkea paikassa, joka sala­peräisen valkeana hohtaa maailmankarttojen yläosassa kuin kaikesta erillään, kutsuen luokseen jäätikkö­vaeltajia ja alkuperäiskulttuureista kiinnostuneita kuin ­löytöretkeilijöitä aikoinaan.

Miksi moni meistä janoaa seikkailuja? Miksi jotkut haluavat kokea syrjäisiä maailman­kolkkia, joissa on jotain tyystin erilaista omaan elinpiiriin nähden ja joissa vain harvat käyvät?

Kenties jano kumpuaa yli kymmenen tuhannen vuoden takaa lajimme varhaisesta vaellusvaiheesta. Ihmiset kulkivat silloin aina vain eteenpäin sekä paetakseen vaaroja että löytääkseen ruokaa ja suojaa. Seuraavan kukkulan takana odotti aina jokin uusi...

Juuri uusi, vaihtelu, tuntuu olevan ihmiselle elintärkeää edelleen. Meidän mielemme kaipaa maisemia, jotka eivät ole läpikotaisin tuttuja.

Onko enää jäljellä paikkoja, joissa voi aidosti seikkailla? Kysymys tuntuu nykyään heräävän, kun jokainen Robinson Crusoen saari vaikuttaa jo olevan asutettu, ja kaikkialta Albaniasta Azoreille löytyy ketjuhotelleja ja -ravintoloita. Tosin sama kysymys on esitetty vuosisadasta toiseen, ja aina uudelleen seikkailu on osoittautunut mahdolliseksi.

Jokaisella seikkailulla on jotain yhteistä. Seikkailu ei edellytä juuri tiettyä paikkaa, mutta on paikkoja, joissa se toteutuu helpommin. Korkeat vuoret, valtamerien aavat, koskemattomat metsät, karut erämaat aavikoista arktiseen tundraan – tällaisissa kolkissa ihminen voi kohdata oman pienuutensa suuren maailman keskellä.

Seikkailun ei kuitenkaan tarvitse aina tarkoittaa äärirajoille menemistä. Se voi joskus tapahtua lähellä. Mikä yhdelle ihmiselle on tuttua kotiseutua, voi muualta tulevalle tarjota ihmeitä. Kenties seikkailu onkin paikkaa enemmän tapa katsoa ja kokea.

Pacaya on vaitonainen, mutta höyryävä kuumaisema sen ympärillä muistuttaa maanalaisen mahdin alituisesta läheisyydestä. Guatemalan Antiguan kaupungin tuntumassa sijaitseva tulivuori kurottaa yli kahden ja puolen kilometrin korkeuteen, ja se on hönkinyt laavaa viimeksi vuonna 2010.

Vuorelle järjestetään retkiä sekä hevosilla että patikoiden, ja Pacaya on niitä harvoja paikkoja maailmassa, jossa voi kurkistaa suoraan kraatterin sisään. Aktiiviselle tulivuorelle kiipeäminen on kokemus, jota ei helposti unohda.

Väli-Amerikan kapeaa kaistaletta kartasta katsoessaan ei uskoisi, että sinne mahtuu niin monia seikkailun arvoisia paikkoja.

Pacayan kaltaisten luonnonihmeiden lisäksi Guatemalassa on lukuisia mayakulttuurin jäänteitä. Syvältä viidakosta löytyy ajanlaskun alun molemmin puolin kukoistaneen mayakaupunki El Miradorin raunioalue. Lähin asutus on viidenkymmenen kilometrin päässä, ja El Miradoriin pääsee vain kävelemällä. Vaellus vie koko päivän, joten kävijöitä ei ole jonoksi asti.

Toisin kuin lähettyvillä sijaitsevan maailmankuulun Tikalin mayarauniot, El Mirador on yhä lähes samassa tilassa, jossa se löydettiin. Porrasmaiset rakennukset ovat peittyneet kasvuston alle, ja viidakko on nielaissut jopa korkeammat pyramidit. Sellaisissa paikoissa voi todella tuntea ihmisen historian ihmeellisen pituuden, koskettaa ajan jälkiä.

Myös Etelä-Amerikan puolella levittäytyy avaria aloja ennenkokemattomille retkille. ­Kirjassaan Patagonia, Patagonia (1977) matka­kirjailija Bruce Chatwin nosti tämän jännittävän alueen uuteen maineeseen. Maailmanhistorian suurten tutkimusmatkojen ajat olivat tuolloin jo takana, mutta Chatwin uskoi voivansa kaivaa Patagoniasta esiin todella erityisiä asioita: hän lähti etsimään sieltä etäisen sukulaisensa mukamas löytämän mastodontin jäänteitä.

Chatwin koki todelliset seikkailunsa Patagonian erityislaatuisten ihmisten ja vähintään yhtä erikoisen luonnon parissa. Niihin kuului Chilen puolella sijaitseva Punta Arenas, entinen vanki­siirtokunta ja nykyisin yksi maailman eteläisimmistä kaupungeista. Se on niin syrjäinen paikka, että sen outo lumo edelleen tallella.

Ohjaaja Werner Herzog löysi Patagoniasta vuonna 2020 julkaisemaansa elo­kuvaan Nomad jopa saman haaksirikkoutuneen purje­laivan, jonka Chatwin oli nähnyt neljäkymmen­­tä vuotta aiemmin.

Moldovan itäreunalta on Euroopan unionin rajalle vain joitakin kymmeniä kilometrejä, joten seutu ei ole maantieteellisesti syrjässä. Sen sijaan siellä tuntuu kuin olisi tullut kulkeneeksi ajallisesti johonkin aivan toisaalle: kaupungin aukiolla patsastelee Lenin, punaliput liehuvat ja sodanaikaisia tankkeja on nostettu muistomerkeiksi jalustoille.

Paikka on nimeltään Transnistria, vaikka oikeastaan sitä ei ole edes olemassa. Tai ainakin sen status on melko kyseenalainen.

Pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ­Moldovan rajakaistale julistautui itsenäiseksi ja muodosti oman separatistivaltionsa Transnistrian, mutta mikään maailman maa ei ole virallisesti tunnustanut sitä. Tästä piittaamatta Transnistria jatkaa syrjäistä eloaan Moldovan pikkuruisena autonomisena osana. Itä­blokin omintakeinen elämä ei ole missään muualla säilynyt yhtä koskemattomana kuin Transnistrian pääkaupungissa Tiraspolissa.

Maailmassa on monia muitakin valtiollisten tai maantieteellisten rajojen vuoksi erillään eleleviä paikkoja, jotka ovat säästyneet ulkopuolisilta vaikutteilta. Nepalin monet kolkat alkavat olla suhteellisen tunnettuja, mutta sen naapurimaa Bhutan oli pitkään suljettu ulkopuolisilta. Siksi Bhutan syrjäisine luostareineen ja kylineen käy reissaajalle ainutkertaisesta seikkailusta. Maan ­vuoristomaisemat ovat niin harmonisen kauniita, että ne näyttävät melkeinpä tieto­koneella luoduilta.

Seikkailulla on Bhutanissa kuitenkin hintansa, aivan kirjaimellisesti – se on kallis matka­kohde, ja valtio laskuttaa vierailta päiväkohtaisen kestävän kehityksen maksun. Useimpien maiden kansalaiset, kuten suomalaiset, voivat päästä maahan vain valmismatkalla.

Jos haluaa kohdata kansoja, jotka elävät sivussa nykymaailmasta, ei kannata lähteä kyläilemään omin päin. Monissa maissa toimii vastuullisia matkanjärjestäjiä, joiden tulot menevät suoraan paikalliselle yhteisölle ja joiden oppaat ovat kansallisten vähemmistöjen jäseniä.

Esimerkiksi Australiassa on toimistoja, jotka järjestävät retkiä aboriginaalien kyliin ja pyhiin paikkoihin. Matkoilla voi tutustua maan eläviin perinteisiin, kuten songline-reitteihin: aboriginaalien parissa on perimä­tietona siirtynyt iki­aikaisten laulujen ”karttoja”, joiden avulla ihmiset ovat tienneet miten kulkea maastossa.

Samalla, kun haluamme innokkaasti tutkia ja oppia kaiken mahdollisen, tahdomme sen säilyvän salaperäisenä ja tutkimattomana, maiden ja merien ikuisesti villeinä, kartoittamattomina ja luotaamattomina, koska ne ovat pohjimmiltaan käsittämättömiä. Emme saa kylliksemme luonnosta. Meidän on päästävä todistamaan jotain, mikä ylittää omat rajamme.

Näin kirjoitti yhdysvaltalainen luontofilosofi Henry David Thoreau klassikkoteoksessaan Walden (1854).

Seikkailut löytyvät usein sieltä, mihin ihminen ei ole jättänyt jälkiään. Esimerkiksi Pohjois-­Amerikan erämaissa on yhä laajoja alueita, joita teollisuus, asutus, hakkuut tai edes tieverkosto eivät ole valloittaneet.

Kanadan luoteiskulmassa Brittiläisessä Kolumbiassa on maan alkuperäisasukkaiden vuosisatoja asuttama Muskwa-Kechikan tienoo. Se on nykyään noin miljoonan hehtaarin kokoinen pysyvä suojelualue. Muskwa-­Kechika sijaitsee 60. leveyspiirillä, eli suurin piirtein samoilla leveysasteilla kuin Helsinki. Siellä kulkiessaan voikin myös koettaa kuvitella, millainen Suomi oli vuosituhansia sitten, kun täällä asui vain vaeltavia ihmisryhmiä ja pohjoiset metsät saivat elää ja kuolla lähes koskemattomina.

Kulttuurihistorialliselle seikkailulle Brittiläisessä Kolumbiassa pääsee parhaiten Vancouver Islandin länsikärjestä, josta lähtee lautta Sointulan kylään. Suomalaissiirtolaiset perustivat tänne 1900-luvun alussa utopiayhteisön, jonka avulla heidän oli määrä löytää uusi onni.

Toisin kävi, ja kommuuni romahti parissa vuodessa. Sen jäljet ovat kuitenkin ihme kyllä näkyvissä pienellä Malcolm Islandilla maailman reunalla. Kylän vanhimmat puutalot, satama­laituri, majakka ja suomalaisten perustama Kanadan vanhin osuuskauppa ovat yhä olemassa. Saattaapa kylän kapakassa kuulla pari suomen sanaakin. Saaren partaalla voi tähyillä valaiden pärskeitä Tyynenmeren horisontissa.

Ellei maan päältä tunnu löytyvän riittävän suuria seikkailuja, aina on mahdollista matkustaa maan tai meren pinnan alle.

Hang Son Doong Vietnamissa lukeutuu maailman suurimpiin tunnettuihin luoliin. Sen sisällä voi kulkea maan alla yhteen suuntaan yli viisi kilometriä – tosin on hyvä muistaa, että toisesta päästä ei pääse ulos, ja sama reitti on reippailtava takaisin. Oman haasteensa seikkailuun tuo se, että Hang Son Doongille päästäkseen on ensin samottava kymmenen tuntia tiettömällä taipaleella, eikä retkellä ole muita mukavuuksia kuin ne, jotka kävijä kantaa mukanaan.

Nykyaikaisempia ja jännittäviä, maanalaisia käytäviä voi koluta Pariisin vanhoissa viemäreissä. Jo kirjailija Victor Hugo tutkiskeli niitä 1800-luvulla. Hän piti viemäriverkostoa ”kaupungin omatuntona” ja laittoi Kurjat-romaaninsa (1862) Valjeanin harhailemaan tähän labyrinttiin. Pariisin viemärit ja katakombit ovat nykyään urbaanien löytöretkeilijöiden kohde. Jos ei halua kulkea niissä luvatta, Pariisin keskustan Musée des Égoutsissa voi nähdä pienen kappaleen viemäriverkostoa.

Yli 70 prosenttia maapallon pinta-alasta on merta. Sen pinnan alla on myös kokonaisia tutkimattomia maailmoja, ja joissakin niistä näkyy ihmiskunnan vaikutus muun muassa laivanhylkyjen muodossa. Yksi parhaiten säilyneistä hylyistä on Punaisen­meren pohjassa jököttävä englantilainen kauppalaiva SS Thistlegorm, jonka saksalaiset upottivat toisen maailmansodan aikana. Hylyssä on reikä, josta voi myös sukeltaa sen sisälle.

Joissakin paikoissa aistii jatkuvasti sen, ettei ole ihan tavallisessa maailmankolkassa. Yksi niistä on Manner-Norjan ja ­Pohjoisnavan puolimatkassa keskellä Jäämerta sijaitseva Huippu­vuoret. Alueen pääkaupunkiin Long­yearbyeniin on säännöllinen lento- ja laiva­liikenne, mutta saariston arkielämä ylhäisessä yksinäisyydessään on melko omalaatuista. Ja heti kylän laidalta alkaa villi luonto.

Huippuvuoret tunnetaan jääkarhuistaan, mutta niitä voi nähdä vain ohjatuilla retkillä. Omatoiminen tutustuminen toisi seikkailijalle nopean lopun.

Maapallon arktisissa osissa riittää muutenkin paikkoja, joissa moderni maailma tuntuu kaukaiselta haaveelta – ja joskus myös uhalta. Helpoiten jäävuoria ja valaita näkee arktisilla risteilyillä, jotka kulkevat tutkimusmatkailijoiden aikoinaan löytämiä väyliä pitkin.

Aidon seikkailun Arktiksella tarjoaa tätä nykyä maata pitkin matkustaminen. Miten olisi parintuhannen kilometrin mittainen Kolyman tie Itä-­Siperiassa, tai retki jäätä pitkin magneettiselle pohjoisnavalle Kanadan saaristossa? Tai viikon patikointi Jäämeren keskellä kohoavalla Jan Mayenin saarella, jossa on valtaosan vuodesta enemmän pakkasta kuin asukkaita?

Todella suurta seikkailua kaipaava voi nyt myös jättää Maan taakseen. Ensimmäiset avaruus­turistit ovat jo olleet kiertoradalla. Tosin matkoja painovoiman tuolle puolen myyvä yhtiö Space Adventures kutsuu lähtijöitä termillä ”yksityinen ­tutkimusmatkailija”, kuin muistumana löytö­retkeilijöiden ajasta.

Entä se oma seikkailuni Grönlannin lumi­erämaassa? Se päättyi onnellisesti. Kun lopulta tunnustin itselleni, että olin eksynyt, kaivoin puhelimeni esille. Soitin ranskalais-grönlanti­laiselle pariskunnalle, joka pitää majataloa vaellukseni määränpäänä olleessa Oqaatsutin ­kalastajakylässä. He neuvoivat reitin – kylään oli jään kautta vain viiden minuutin patikointi.

Yksi hyvä puoli nykypäivän seikkailuissa onkin se, että niiltä on lähes aina mahdollista palata turvallisesti kotiin.

Kommentoi »