Pitääkö vauva laittaa vatsalleen vai ei – Lääkärit neuvovat monella tavalla, mutta mihin ohjeet perustuvat?

The Atlanticin englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä. Juttu on alun perin julkaistu syyskuussa 2024.

Verkkosivut, jotka antavat hoitoneuvoja vastasyntyneiden vauvojen vanhemmille, sisältävät lähes aina tämänkaltaisen varoituksen: ”Kysy aina neuvoa lastenlääkäriltä.”

Ongelmana vain on, että vastaus voi vaihdella suurestikin lastenlääkärin mukaan. Poikani on ollut tässä maailmassa vasta muutaman lyhyen kuukauden ajan, mutta lääkärit ja asiantuntijat ovat jo ehtineet kertoa minulle, että poikani on joko allerginen soijalle tai ei; että minun pitäisi asettaa hänet vatsalleen puoleksi tunniksi joka päivä huudoista huolimatta vahvistaakseni hänen selkälihaksiaan, tai että se ei maksa vaivaa; että minun pitäisi syöttää hänelle probiootteja tai ei; että minun pitäisi levittää kortisonivoidetta hänen kasvoilleen tai ei; että minun pitäisi leikkauttaa hänen kielijänteensä imetyksen helpottamiseksi tai ei (lisäksi leikkausta puoltavien keskuudessa on vahvoja ja eriäviä mielipiteitä siitä, pitäisikö toimenpide suorittaa kirurgisilla saksilla vai laserilla).

Aiheista on niin paljon erimielisyyttä siksi, ettei monista lastenlääketieteen menetelmistä yksinkertaisesti ole saatavilla kovin laadukasta tietoa.

Sellaista tietoa saadaan suuren kokoluokan satunnaistetuista, kontrolloiduista ja sokkoutetuista tutkimuksista, eikä yksikään tutkija ole toteuttanut uraauurtavaa tutkimusta siitä, mikä probioottivalmiste tai kortisonivoide tarjoaa parhaan lopputuloksen. (Puhumattakaan siitä, että ihmiset eivät pääse yksimielisyyteen edes parhaan lopputuloksen määritelmästä.)

Nämä ristiriitaiset neuvot voivat aiheuttaa uusille vanhemmille harmaita hiuksia, mutta niiden pitäisi myös rauhoittaa heitä: ne ovat merkki siitä, että ei ole olemassa yhtä oikeaa tai väärää tapaa hoitaa vauvaa.

Monet lastenlääkärit eivät ole samaa mieltä edes oman ammattijärjestönsä kanssa. American Academy of Pediatricsin (AAP) mukaan rautalisän antaminen pitäisi aloittaa rintaruokinnassa oleville vauvoille neljän kuukauden iässä ja jatkaa, kunnes he alkavat syödä kiinteää ruokaa, mutta kun kysyin asiasta oman vauvani lääkäriltä, hän sanoi, että rautalisän antaminen pitäisi aloittaa vasta sen jälkeen, kun vauva alkaa syödä kiinteää ruokaa. Eräs ystäväni puolestaan kertoi hänen vauvansa lääkärin sanoneen, ettei rautalisää pitäisi antaa vauvalle lainkaan.

AAP neuvoo vanhempia olemaan korottamatta vauvansängyn päätä refluksivaivojen helpottamiseksi, mutta vauvani lääkäri ei ollut ilmeisesti kuullut tästä, sillä hän suositteli meitä tekemään juuri niin. Tämä oli uutta tietoa myös vauvansänkymme valmistajalle, sillä yritys myy juuri tätä tarkoitusta varten suunniteltuja matalia korokkeita.

AAP:n mukaan vauvojen pitäisi myös nukkua vanhempiensa kanssa samassa huoneessa ensimmäiset kuusi kuukautta, mutta kaksi eri tahoa kertoi minulle ja miehelleni, että voimme huoletta häätää poikamme huoneestamme jo kuukauden tai kahden jälkeen.

Kerran kysyin lasten allergialääkäriltä, voisiko vauvani ekseema olla merkki siitä, että hän on allerginen maitotuotteille.

”En minä tiedä!” hän vastasi turhautuneena. ”Lopeta googlaaminen ja lue mieluummin Emily Osteria.”

Satun olemaan Emily Osterin ParentData-vanhemmuusuutiskirjeen tilaaja, minkä lisäksi olen lukenut joitakin hänen suosituista lastenkasvatusta käsittelevistä kirjoistaan. Päätin soittaa Osterille ja kysyä, miksi on niin vaikeaa tietää, mitä vauvan kanssa tulisi tehdä.

Osterin mukaan kyse on siitä, että satunnaistettu, kontrolloitu tutkimus esimerkiksi optimaalisen vatsallaan vietetyn ajan määrän selvittämiseksi vaatisi paitsi miljoonien dollarien rahoituksen, myös tuhansia vanhempia, jotka haluaisivat asettaa lapsensa vatsalleen eripituisiksi ajanjaksoiksi ja jatkaa tätä kuukausien ajan. Vain harva vanhempi suostuisi moiseen.

Jos tutkijat viimein pääsisivät yksimielisyyteen oikeasta minuuttimäärästä – vaikkapa puoli tuntia – he eivät juuri pääsisi hyötymään tästä tiedosta. ”Puolta tuntia ei voi patentoida”, Oster sanoo. Tutkijat eivät voi kehittää mullistavaa lääkettä, joka optimoisi vauvojen vatsallaan viettämän ajan ja tekisi tutkijoista rikkaita.

Sen sijaan lääkärit pohjaavat tietonsa siihen, mitä he ovat oppineet lääketieteellisessä koulussa tai erikoistumisjaksollaan tai jopa siihen, ”mitä heidän äitinsä, isänsä tai isovanhempansa ovat opettaneet”, kuten lastenlääkäri Aaron Carroll, joka on myös terveydenhuollon tutkijoiden jäsenjärjestön AcademyHealthin toimitusjohtaja, sanoo.

Lääketieteellisten oppilaitosten opetussuunnitelmat ovat osittain näyttöön perustuvia, mutta osa aineistosta pohjautuu enemmänkin ”ammattitietoon” tai perinteisiin perustuviin käytäntöihin, Carroll kertoi minulle.

Käytetään esimerkkinä kireän kielijänteen leikkausta. Tämä muutenkin kiistanalainen toimenpide vaikuttaa vielä kiistanalaisemmalta sen vuoksi, että useimmat korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkärit suorittavat leikkauksen saksilla, kun taas useimmat lasten hammaslääkärit käyttävät toimenpiteeseen erityistä laseria. Mikä onkaan syy tähän eroon?

Yksinkertaisesti se, että he ovat aina suorittaneet toimenpiteen niin.

”Ihmisillä on taipumus kiintyä hyvin vahvasti totuttuihin toimintamalleihin, eikä ole tukevaa näyttöä siitä, että yksi tapa olisi parempi kuin toinen”, sanoo Anna Messner, Texas Children’s Hospitalin lasten korva-, nenä- ja kurkkutaudeista vastaava lääkäri, joka on ollut mukana laatimassa kielijänneleikkausta koskevaa kannanottoa.

Näyttö on hyvin hajanaista muillakin lääketieteen aloilla, mutta lastentautien kohdalla ainutlaatuista on se, että ihmisillä on niin paljon kysymyksiä jokaisesta pienestäkin asiasta ja vastaukset niihin tuntuvat elintärkeiltä.

Harva aikuinen pelkää, että väärän monivitamiinivalmisteen ottaminen tuhoaisi hänen elämänsä, mutta vääränlaisen äidinmaidonkorvikkeen antaminen vauvalle voi tuntua elämän ja kuoleman kysymykseltä – ainakin silloin, kun hormonit hyrräävät ja on saanut vain kaksi tuntia unta.

Carroll kertoi minulle eräästä päivästä 22 vuotta sitten, jolloin hän toi vanhimman lapsensa kotiin. Sairaalassa oli laitettu hattu vauvan päähän, eikä Carroll ollut varma, saisiko hän ottaa sen pois.

Carroll, joka oli tuolloin lastentautien apulaislääkäri, oli kysynyt klinikan kokeneemmalta lastenlääkäriltä, kuinka kauan vauvojen pitäisi pitää hattua.

”Lääkäri vain nauroi, koska kukaan ei tiennyt vastausta”, Carroll kertoi minulle.

Tutkimusnäytön puute johtaa myös vauvoihin kohdistuvien huuhaahoitojen yleistymiseen, kuten vauvoille suunnatun kiropraktiikan.

Epätoivoiset vanhemmat vievät vauvansa kiropraktikolle selittämättömien itkukohtausten takia (jotka johtuvat koliikista), vauva paranee lopulta (koska koliikki paranee aina ajan myötä) ja näin kiropraktikolla onkin esittää ”näyttöä” siitä, että vauvan selkärangan vääntely auttaa koliikkiin.

Tietenkin jotkut lastentauteihin liittyvät neuvot – esimerkiksi sellaiset, jotka koskevat lasten rokottamista tai vauvojen asettamista selälleen nukkumaan – perustuvat vankkaan näyttöön.

Ongelmana on se, että monet lastenlääkärit eivät tee eroa tieteeseen perustuvien neuvojen ja sellaisten neuvojen välillä, jotka ovat enemmänkin vain hyvä idea.

Oster kehottaakin vanhempia kysymään lastenlääkäriltään, miksi tämä suosittelee tiettyä hoitoa. Tarkoituksena ei ole kyseenalaistaa lääkärin ammattitaitoa, vaan selvittää, pohjautuuko suositus tutkimukseen, intuitioon vai johonkin muuhun.

Vanhemmille ristiriitaiset neuvot voivat hieman paradoksaalisesti olla helpotus. Kun lääkärit ovat kaikki yhtä mieltä jostakin asiasta, kuten rokotuksista, se johtuu usein siitä, että seuraukset ovat merkittäviä ja hyvin tutkittuja. Mutta ”vaikutukset ovat usein vähäpätöisiä asioissa, joista ihmiset ovat eri mieltä”, Oster sanoo.

Suurten meta-analyysien eriävät tulokset, asiantuntijoiden vaihtelevat suositukset ja vauvakirjojen ristiriitaiset ohjeet johtuvat usein siitä, ettei valitulla toimintatavalla ole kovin suurta merkitystä. Tilanne pysyy suurin piirtein samana riippumatta siitä, mitä ohjetta seuraat.

”Eli minun ei tarvitse miettiä päätäni puhki pohtiessani, mikä on paras probioottivalmiste lapselleni?” kysyin Osterilta.

”Voi luoja, mietitkö oikeasti sellaista?” Oster kysyi minulta. ”Tuo on aivan pähkähullua.”

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.