Apu

Turvaväli vanhusten kotipalvelussa on mahdoton, vaikka kaikki asiakkaat kuuluvat riskiryhmiin – Kuvareportaasi Mikkelistä

Turvaväli vanhusten kotipalvelussa on mahdoton, vaikka kaikki asiakkaat kuuluvat riskiryhmiin – Kuvareportaasi Mikkelistä
Korona ajoi monet etätöihin, mutta ei kaikkia. Mikkeliläinen kotipalvelutyöntekijä Liisa Ahonen tapaa asiakkaita samaan tapaan kuin ennenkin. Korona on kuitenkin muuttanut työn tekemisen tapoja. Hygieniaan kiinnitetään entistä enemmän huomiota.
Julkaistu: 26.5.2020

Huomenta! Mites se Maunon yö on mennyt, kotipalvelutyöntekijä Liisa Ahonen kyselee aamuseitsemältä Mikkelin keskustassa sijaitsevan kerrostalokodin eteisessä.

Hyvinhän se. Mauno Pallonen, 80, on noussut tuttuun tapaansa kuudelta, pukenut päälleen ja syönyt aamupalan. Nyt hän pistää Palloselle pitkä- ja lyhytvaikutteisen insuliinin.

– Anteeksi, mulla on kylmät kädet, Liisa Ahonen pahoittelee. – Mutta lämmin sydän, Pallonen hymyilee. Hän on tyytyväinen, että kotipalvelun työntekijät ottavat koronan vakavasti. Pallonen on huolissaan sairaudesta, mutta silti hyvällä mielellä.

Liisa Ahosella toden totta vaikuttaa olevan lämmin sydän. Hän on hoitanut vanhuksia kohta neljäkymmentä vuotta, viimeiset kolme vuotta Etelä-Savon sosiaali- ja terveyspalvelujen kuntayhtymän Essoten kotipalvelussa.

Ahonen rakastaa työtään. Hän pukeutuu suojavarusteisiin jokaiselle asiakaskäynnille. Turvavälejä ei voi pitää.
– Tykkään ikäihmisistä. Erilaiset ihmiset tekevät työpäivästä rikkaan.
Mauno Pallonen on Ahoselle suhteellisen uusi asiakas, eikä tarvitse paljon apua. Hän käy lenkillä joka päivä ja hoitaa syömisensä itse.
– Se on vähän ikävää, kun nyt ei pääse kerhoon, hän harmittelee.

Ahonen ymmärtää. Koronavirus on muuttanut paitsi kotipalvelun asiakkaiden myös työntekijöiden arkea. Hengityssuojaimen käyttö huurruttaa Ahosen silmälasit ja peittää ison osan hänen kasvoistaan. Ikäihmisen kohtaamisen kannalta se ei ole mukavaa, mutta niin on tehtävä. Kaikki Ahosen asiakkaat ovat koronaviruksen aiheuttaman taudin riskiryhmää.

Tukisukat ja silmätipat

Palloselta lähdettyään Ahonen riisuu kenkäsuojat ja kirjaa kännykkäänsä käynnin kestoksi yhdeksän minuuttia. Sitten hän ajaa parin kilometrin päähän tapaamaan Aino Veijalaista.

– Joko olette hereillä? Laitan ensin käsidesin, Ahonen kertoo kuuluvalla äänellä huonokuuloiselle asiakkaalle.

Veijalainen tarvitsee silmätipat ja tukisukat. Ennen niitä Ahonen huomaa, että jalassa olevaan haavaan on laitettava uusi sidos. Suojahanskat liimaantuvat kiinni sen tarrapintaan. Tukisukkien pukeminen on aina hieman raskasta, vaikka jokaisen työvuoron vaatimat tuhannet askeleet pitävät Ahosen hyvässä kunnossa.

– Tykkään laittaa nämä tässä, vaikkei ergonomia ole kovin hyvä, Ahonen hymähtää auttaessaan sohvalla istuvaa Veijalaista.

Sitten keskustellaan yöunista ja muusta voinnista. Jokaisessa aamuvuorossa täällä käyvä Ahonen muistaa niin lääkärikäynnit kuin roskien viennin. Kymmenen minuutin jälkeen kaikki tarvittava on tehty.

Aamun seuraava asiakas on kadun toisella puolella, joten tällä kertaa siirtymiseen ei tarvita autoa. Ahosta ei harmita, vaikka hänen arkensa on yhä tavallisen kiireistä suuren osan muista suomalaisista tehdessä etätöitä.

– En haluaisi jäädä kotiin. Minä olen sen luonteinen, että jos olen kolmekin iltaa kotona ilman työvuoroa tai harrastuksia, niin mies jo kyselee, että mikäs nyt on, parinkymmenen kilometrin päässä keskustasta asuva Ahonen nauraa.

Asiakkaat huolettavat enemmän kuin oma sairastumisvaara

Liisa Ahosta ei harmita kiirehtiä asiakkaan luota toiselle, vaikka moni muu työntekijä saa nyt tehdä töitä kotona. Hän ei myöskään pelkää saavansa koronavirusta. Työpaikka on tehnyt paljon tartuntavaaran vähentämiseksi.

Suojavarusteiden lisäksi työntekijöiden terveyttä vaalitaan esimerkiksi hajautetuilla taukotiloilla. Ahosta pohdituttaa asiakkaiden ahdistus enemmän kuin oma sairastumisvaara. Ikäihmiset kaipaavat omaisiaan.

– Kaikilla heillä ei ole älypuhelinta. Yhdelle pariskunnalle tein whatsapp-videopuhelun omalla kännykälläni. He olivat otettuja, Ahonen kertoo.

Maire Marttisen kotona omaiset ovat läsnä lukuisissa valokuvissa. Hän istuu sohvalla lukemassa paikallislehteä ja kuuntelemassa vanhoja iskelmiä Ahosen tullessa sisään. Ensin hoidetaan, sitten Ahonen keittää kahvit.

– Laitetaanko puoli pannua? Oliko se eilinen pulla hyvää?
– Kyllä oli, Marttinen myöntää.
Sitten Ahosen on taas aika lähteä. Kello on kahdeksan. Työpäivää on jäljellä vielä yli kuusi tuntia.
– Tulen vielä iltapäivällä uudestaan, Ahonen lupaa. ●
Kommentoi »